Tämä pitkä kirje tuotiin salaperäisellä tavalla seuraavana päivänä
André Lhérylle.
Eilen sanoitte meille, että ette tunne nykyaikaista turkkilaista
naista, ja sitä emme ollenkaan epäile, sillä kukapa häntä
tuntisi, kun hän ei itsekään tunne itseään?
Mikä muukalainen muuten olisi voinut tunkea hänen sielunsa
salaisuuksiin? Pikemmin hän hänelle panisi alttiiksi
kasvojensa salaisuuden. Mitä tulee ulkomaalaisiin naisiin,
tosin muutamat heistä ovat saaneet pääsyn koteihimme; mutta
he ovat nähneet ainoastaan salonkimme, jotka tätä nykyä ovat
europpalais-malliset; siis ainoastaan elämämme ulkopuolen.
No niin! Tahdotteko, että me autamme teitä ymmärtämään
meitä, jos tällainen ymmärtäminen on mahdollinen? Nyt, kun
te olette kestänyt kokeen, tiedämme, että me saatamme olla
ystäviä. Sillä olihan se koe: tahdoimme varmuutta siitä,
oliko muuta kuin kykyä sirkkilöittyjen lauseidenne takana...
Erehdyimmekö kuvitellessamme, että te erotessanne noista vaaraan
joutuneina mustista haamuista tunsitte sisällänne jonkunmoista
mielenliikutusta, -- uteliaisuutta, pettymystä, kenties sääliä,
mutta ette ainakaan sellaista välinpitämättömyyttä, jonka
jokapäiväinen kohtaaminen jättää mieleen.
Ja ennen kaikkea olette huomannut, siitä olemme varmat, että
nuo muodottomat ja sulottomat mytyt eivät olleet naisia, vaan
niinkuin itse sanoimme, _sieluja_ tai oikeammin _sielu_,
nimittäin uudenaikaisen turkkilaisnaisen sielu, jonka äly on
vapautunut ja joka kärsii, mutta samalla rakastaa vapaaksi
tekevää kärsimystä ja joka lähestyy teitä, eilen saavuttamaansa
ystävää.
Mutta jos tahdotte olla hänen ystävänsä vastedeskin, on teidän
oppiminen katsomaan häntä muuksi kuin hauskaksi huvitukseksi
matkallenne ja somaksi kuvaksi, joka tietää yhtä viehättävää
ajankohtaa taiteilija-elämässänne. Älköön hän enää olko teidän
silmissänne lapsi, jota kumarrutte katselemaan ylempää, älköönkä
rakastajatar, joka tyytyy hellyytenne almuun, jos tahdotte, että
hän teitä rakastaisi, tulee teidän osata koota hänen heräävän
henkensä ensi värähdykset..
Teidän "Medjé'nne" lepää hautausmaalla. Kiitän teitä hänen
nimessään ja kaikkien nimessä niistä kukista, jotka te olette
laskenut tuon pienen orjattaren haudalle. Nuoruutenne päivinä
kätenne ponnistuksetta poimi onnen siitä, missä se oli
saavutettavissanne. Mutta pientä tsherkessiläisnaista, jonka
hurmaus syöksi syliinne, ette enää löydä, ja se aika on tullut,
jona turkkilaisnaisessakin vaiston ja alistuvaisuuden aiheuttama
rakkaus ovat väistyneet _valinnan_ tuottaman rakkauden edestä.
Se aika on niinikään tullut, jona teidän sopisi rakkaudesta hakea
ja kuvata muita puolia kuin silmääkiehtovaa ja aistillista.
Koettakaa esimerkiksi nyt siihen määrin hillitä sydämenne, että
se tuntisi meidän raskaan kärsimyksemme katkeruuden, joka on
siinä, että emme voi rakastaa muuta kuin unelmaa.
Sillä me emme saa rakastaa mitään muuta kuin sitä.
Meidät naitetaan tavalla, jonka tunnette... Mutta tämä
europpalaisen avion huono jäljitelmä, joka miespolvi sitten
kotiutui länsimaalaismalliin järjestettyihin asuntoihimme, missä
muinoin hallitsivat silkki-divaanit ja odaliskit, edustaa jo
edistystä, joka meitä mairittelee, joskin sellainen avio on
sangen haurasta laatua, sitä kun joka hetki uhkaa huikentelevan
puolison oikku, puolison, joka voi purkaa sen tai siihen tuoda
lisää oudon naisen. -- Näin meitä paritetaan kuin lampaita tai
tammavarsoja.
Usein se mies, jonka sattuma meille hankkii, tosin on lempeä
ja hyvä; mutta me _emme ole häntä valinneet_. Aikaa voittaen
kiinnymme häneen, mutta tämä tunne ei ole rakkautta; silloin
syntyy meissä tunteita, jotka pakenevat ja asettuvat kauas ja
ne pysyvät aina tuntemattomina kaikille muille, paitsi meille
itsellemme.
Me rakastamme, mutta rakastamme sielullamme toista sielua;
ajatuksemme liittyy toisen ajatukseen; sydämemme alistuu toisen
sydämen valtaan. Ja tämä rakkaus jää unelmaksi; me kun olemme
kunniallisia ja varsinkin sentähden, että tuo unelma on meille
liian rakas, jotta tahtoisimme joutua vaaraan menettää sen
koettaessamme toteuttaa sitä. Tämä rakkaus on yhtä viaton kuin
eilinen retkemme Pasha-Bagtshéhen tuon rajun tuulen puhaltaessa.
Tämä on turkkilaisnaisen sielun salaisuus vuonna 1322 hedshran
jälkeen. Nykyinen kasvatuksemme on matkaansaanut tämän
olemuksemme kahtiajakautumisen.
Tämä selitys on tuntuva teistä vielä omituisemmalta kuin
kohtaamisemme... Jo edeltäpäin iloitsimme siitä, että
ihmettelynne oli oleva suuri.
Ensin luulitte, että teistä tehtiin pilaa. Sitten tulitte,
tosin vielä epäröivänä ja odottaen lemmenseikkailua, ehkäpä
sitä toivoenkin. Epämääräisesti kenties toivoitte tapaavanne
Zahidén, jota auliit orjat saattoivat ja joka oli utelias läheltä
näkemään kuuluisaa kirjailijaa ja joka kenties ei olisi kovin
vastahakoinen nostamaan harsoaan.
Ja kohtasittekin _sieluja_.
Ja näistä sieluista tulee ystävättäriänne, jos te osaatte olla
heidän ystävänsä.
Kirjeen olivat allekirjoittaneet:
_Zahidé, Néchédil_ ja _Ikbal_.