Huhtikuun 14:na päivänä, ennen määräaikaa, olivat André Lhéry ja Jean
Renaud istuutuneet sen pienen kahvilan edustalle, jonka helposti olivat
tunteneet, ja joka sijaitsi aasianpuoleisella rannalla, tunnin matkan
päässä Konstantinopolista ja salaperäisen Zahidén mainitseman kahden
kylän välillä. Se oli noita harvoja yksinäisiä ja asumattomia paikkoja
Bosporin rannalla, joka melkein kaikkialla muualla on talojen ja
palatsien reunustama: tuo nainen oli osannut hyvin valita. Siinä levisi
autio niitty, muutamia kolme- tai neljäsatavuotisia plataaneja --
noita Turkinmaan plataaneja, joilla on baobab-puun kaltaiset oksat --
ja vallan lähellä, mäen rinteellä, aina tyyneeseen rantakaistaleeseen
asti, tuollaista Vähän-Aasian metsää, jossa yhä vielä asustaa rosvoja
ja karhuja.
Parempaa paikkaa ei saattanut toivoa salaista kohtausta varten. Ei
näkynyt muita kuin he kaksi tuon vanhan luhistumaisillaan olevan ja
eristetyn mökin edessä, jossa muuan vaatimaton valkeapartainen vanhus
harjotti kahvilaliikettä. Ympärillä olevien plataanien lehdet olivat
tuskin puhjenneet; mutta vihreä niitty oli jo niin täynnä kukkia ja
taivas niin kaunis, että ihmetteli tuota lakkaamatta puhaltavaa jäisen
kylmää tuulta -- tuota melkein alinomaista Mustanmeren tuulta, joka
turmelee Konstantinopolin, kevään. Täällä, Aasian puolella, oli tosin
aina siltä vähän turvissa; mutta vastapäätä se riehui europpalaisella
rannikolla, jonka näki kaukana auringonpaisteessa tuhansine
vedenpintaan asti ulottuvine taloineen.
He odottivat määräaikaa tässä yksinäisyydessä, vetäen sauhuja
yksinkertaisista nargile-piipuista, jotka talonisäntä, tuo vanha
turkkilainen, oli heille tuonut. Hänessä herätti hiukan ihmettelyä
ja epäluuloja, että kaksi näin hienoa herraa hatut päässä oli hänen
talo pahaisessaan, jonka vieraina tavallisesti olivat soutomiehet ja
paimenet, ja kun tämä lisäksi tapahtui näin epävakaana vuodenaikana ja
tuon rajun tuulen puhaltaessa.
-- Olitpa todella kiltti kun otit minut seuraasi, sanoi Jean Renaud.
-- Eipä sinulla ole syytä ylenmääräiseen kiitollisuuteen. Otin sinut
mukaani, jotta minulla olisi joku, johon kohdistan huonon tuuleni, jos
tuo nainen ei tulekaan, jos seikkailu epäonnistuu, jos...
-- Vai niin, siinä tapauksessa on minun saatava se onnistumaan! (Tämän
hän sanoi teeskennellen säikähtymistä ja hänen kasvoihinsa ilmestyi
sellainen hymy, joka tässä nuoressa henkilössä ilmaisi miellyttävää,
lapsellisen viatonta sielua). -- Katsohan tuonne taakseni, lyönpä vetoa
siitä, että _hän_ nyt tulee.
André katsoi taaksensa. Todella talika-vaunut tulivat esiin puiden
välitse ja lähestyivät rämisten huonoa tietä pitkin. Ajoneuvojen
ikkunaverhojen lomitse, joita tuuli liikutti, näki kaksi tai
kolme naisolentoa, jotka kokonaan, kasvoiltaankin, olivat mustiin
verhoutuneet.
-- Heitä on tuolla ajoneuvoissa ainakin tusina, virkkoi André. --
Luuletko siis, että tullaan noin joukottain sovittuun salaiseen
yhtymään. Olisiko tämä väkirynnäkkö?
Sillävälin vaunut olivat saapuneet heidän kohdalleen... Kun he olivat
tulleet vallan lähelle, pieni valkohansikkainen käsi pisti esiin
tummista harsoista ja viittasi... Se oli siis todella hän... Mutta
heitä oli kolme!... Mikä merkillinen seikkailu!
-- Jätän siis sinut, sanoi André. Ole nyt hienotunteinen, niinkuin
lupasit, äläkä katso sinnepäin. Ja sinun tehtäväksesi jää nyt suorittaa
laskumme tälle vanhalle kunnon miehelle.
André alkoi nyt matkan päässä autiota tietä pitkin seurata
talika-vaunuja, jotka pian pysähtyivät plataani-ryhmän juurelle. Kolme
kiireestä kantapäähän mustiin puettua hahmoa hypähti seuraavassa
tuokiossa maahan. Ne olivat kevyitä ja hyvin solakoita vartaloja,
joiden silkkihameissa oli laahukset; he astuivat edelleen vasten
tuimaa pohjatuulta, joka pakotti heidät kumartamaan päänsä. Mutta he
hiljensivät yhä vauhtiaan, ikäänkuin kehottaen häntä seuraamaan ja
tulemaan lähemmäksi.
Ainoastaan se, joka on elänyt Itämailla, käsittää Andrén hämmästyksen
ja sen, miten uudenlaiselta huvilta hänestä tuntui näin lähestyä
verhottuja turkkilaisnaista, hän kun oli ammoisista ajoista tottunut
pitämään tähän luokkaan kuuluvia naisia täydelleen luoksepääsemättöminä.
Oliko tämä siis totta! Nuo naiset olivat kutsuneet häntä, ja tuossa
tuokiossa hän oli puhuva heidän kanssaan!
Kuullessaan, että hän oli vallan lähellä, he kääntyivät.
-- Herra André Lhéry, eikö totta? -- kysyi heistä yksi, jonka ääni oli
sanomattoman lempeä, ujo, raikas ja värisevä.
Vastaukseksi André ainoastaan kumarsi. Silloin kolmesta mustasta
tsharshafista pisti esiin kolme pitkään hansikkaaseen puettua pientä
kättä, jotka ojennettiin häntä kohti, ja joihin tarttuen, toiseen
toisensa jälkeen, hän kumarteli.
Heillä oli ainakin kahdet harsot kasvoilla; he olivat kolme
surupilkuista arvoitusta, kolme tutkimatonta kohtalotarta.
-- Suokaa anteeksi -- virkkoi sama ääni, joka jo aikaisemmin oli
puhunut, -- että vaikenemme tai sanomme pelkkiä tyhmyyksiä! olemme
puolikuolleet pelosta.
Tämän saattoikin muuten helposti arvata.
-- Jospa tietäisitte, sanoi toinen ääni, kuinka viekkaasti meidän on
täytynyt menetellä päästäksemme tänne! Kuinka moneen ihmiseen meidän on
täytynyt turvautua matkalla, neekereihin, neekerinaisiin!
-- Ja tuo ajuri, sanoi kolmas, jota emme tunne, ja joka voi syöstä
meidät turmioon!
Seurasi vaitiolo. Jäätävä tuuli tunkeutui läpi silkkihameiden; se
esti vapaasti hengittämästä. Bosporin vesi, joka pilkotti plataanien
lomitse, oli valkoinen vaahdosta. Vasta puhjenneet lehdet raastoi
tuuli irti, ja ne liitelivät tiehensä. Ellei olisi nähnyt tiellä
pikkukukkasia, jotka taipuivat laahuksien alle, olisi luullut talven
yhä vielä jatkuvan. Koneellisesti he astuivat edelleen yhdessä satasen
askelta, kuin kävelyllä olevat ystävät ainakin; mutta tämä syrjäinen
seutu, huono sää -- kaikki oli hieman kolkkoa ja paha enne tälle
yhtymiselle.
Se heistä, joka oli alkanut keskustelun ja joka näytti olevan tuon
vaarallisen salaliiton johtajatar, alkoi taas puhua, sanoen umpimähkään
jotain, katkaistakseen tuskallisen hiljaisuuden:
-- Kuten näette, tuli meitä kolme...
-- Niin, todella sen näen -- virkkoi André, joka ei voinut pidättäytyä
hymyilemästä.
-- Te ette meitä tunne, ja kuitenkin olette jo vuosikausia ollut
ystävämme.
-- Me elämme teidän kirjojenne parissa, lisäsi toinen.
-- Sanottehan meille, onko se tosi, tuo "Medjén" tarina, huomautti
kolmas.
Nyt he puhuivat kaikki yhtä haavaa, vapauduttuaan vaiteliaisuudestaan,
kuin nuoret ihmiset, joilla on kiire tehdä useita kysymyksiä
kohtaamisen aikana, jota saattoi kestää ainoastaan lyhyt hetki. Heidän
helppoutensa lausua ajatuksiaan ranskaksi hämmästytti André Lhérytä,
samoin kuin heidän pelonsekainen rohkeutensa. Ja kun tuuli melkein oli
poistanut harson yhden naisen kasvoilta, hän näki vilahdukselta leuan
ja kaulan -- nuo osat, jotka kaikkein ensiksi vanhenevat naisella,
mutta jotka tällä vielä olivat ihmeteltävät nuoret, ilman pienintäkään
ryppyä.
He puhuivat yhä: vielä yhtaikaa, ja heidän äänensä sointuivat
musiikilta. Tosin raju tuuli ja kaksinkertaiset harsot niitä
himmensivät; mutta niiden sävy oli itsessään harvinaisen, miellyttävä.
André, joka aluksi oli luullut joutuneensa kolmen länsimaalaisnaisen
pilkan esineeksi, ei enää epäillyt, että olikin tekemisissä oikeiden
turkkilaisnaisten kanssa. Heidän pehmeät äänensä olivat jotenkin varma
todiste heidän syntyperästään, sillä jos päinvastoin kolme Peran naista
olisi puhunut yhtaikaa, olisi se pannut ajattelemaan eläintieteellisen
puutarhan papukaija-osastoa. [On miellyttäviä poikkeuksiakin,
mielihyvällä sen totean. (Tekijän huomautus).]
-- Äsken -- sanoi heistä se, joka jo enimmin herätti Andrén
mielenkiintoa -- huomasin kyllä, että nauroitte kun sanoin teille, että
meitä oli tullut kolme. Mutta ette antanut minun jatkaa. Aioin vielä
lisätä, että samoin kuin meitä tänään on kolme, samoin meitä tulee
olemaan kolme ensi kerrallakin, jos vielä noudatatte kutsuamme, aina me
kolme tulemme yhdessä; erottamattomina kuin nuo papukaijat, te tiedätte
-- joita muuten on ainoastaan kaksi... Ettekä koskaan tule näkemään
kasvojamme... Olemme kolme pientä mustaa varjoa, siinä kaikki.
-- _Sieluja_, virkkoi toinen, ainoastaan _sieluja_, ymmärrättekö;
ja teidän tietoisuudessanne tulemme aina olemaan _sieluja_, emmekä
mitään muuta, kolme ahdistuksessa olevaa sielua, jotka tarvitsevat
ystävyyttänne.
-- On turha erottaa meitä toisistamme; mutta katsokaamme joka
tapauksessa..., saammehan nähdä arvaattekohan, kuka meistä kirjoitti
teille, kuka on nimittäin se, joka sanoi nimensä olevan Zahidé, jos
muistatte... No, sanokaahan, se olisi meistä niin hauskaa.
-- Juuri te, rouvaseni! -- virkkoi André ilman huomattavaa epäröimistä.
Ja se oli oikein arvattu, ja hän kuuli heidän turkinkielellä
huudahtavan ihmetyksestä.
-- No hyvä. sanoi "Zahidé", kun siis olemme vanhoja tuttavia, te ja
minä, on nyt minun tehtäväni esittää teille sisareni. Kun tämä on
tehty, palaamme täydellisen säädyllisyyden rajoihin. Kuulkaahan siis
tarkoin. Tuo toinen musta domino, pisin meistä kaikista, on nimeltään
Néchédil -- ja se on häijy. Kolmas, joka paraikaa astuu erillään
meistä, on nimeltään Ikbal ja -- salakavala. Pitäkää varanne. Ja tästä
hetkestä alkaen tulee teidän varoa, että ette sekoita meitä kolmea.
Kaikki nämä nimet olivat luonnollisesti salanimiä, André oivalsi sen
hyvin. Oli olemassa yhtä vähän Néchédilia ja Ikbalia kuin Zahidé'ta.
Toinen tsharshafeista verhosi nuoren aviovaimon vanhemman serkun,
Zeynebin säännöllispiirteisiä, vakavia, hiukan haaveilevan näköisiä
kasvoja. Ja mitä tulee kolmanteen, niin sanottuun salakavalaan, niin
jos André olisi voinut kohottaa paksua suruharsoa, olisi sen alta
tullut näkyviin Mélekin, tuon nuoren punatukkaisen turkkilaisnaisen
pieni pystynenä ja suuret iloiset silmät, Mélekin, joka kerran oli
huomauttanut, että "tuo runoilija jo alkaa käydä vanhanpuoleiseksi".
Tosin tuo Mélek oli niiltä ajoilta paljon muuttunut ennenaikaisista
kärsimyksistä ja kyynelin viettämistään öistä; mutta se oli kuitenkin
Mélek, jonka mielenlaatu oli niin läpeensä hilpeä, ettei edes
pitkällinen ahdistus ollut voinut tukahuttaa hänen iloista nauruansa.
-- Mikähän käsitys teillä lieneekään meistä? kysyi "Zahidé",
esittämistä seuranneen vaitiolon jälkeen. -- Minkälaisiksi naisiksi
kuvittelette meitä, niihin säätyluokkaan ja mihin seurustelupiireihin
kuuluviksi? Sanokaahan.
-- Hyvä Jumala... Vastaan teille paremmin vastedes. Mutta en kuitenkaan
salaa teiltä, että alan epäillä, ettette ole kamarineitsyeitä.
-- Kas vaan!... Entä ikämme?... Eihän sillä tosin ole merkitystä, kun
emme tahdo olla muuta kuin _sieluja_. Mutta velvollisuutemme on todella
heti tunnustaa teille, että olemme vanhoja naisia, herra Lhéry, hyvin
vanhoja naisia.
-- Sitä jo varmasti aavistinkin.
-- Eikö totta?
-- Niin, eikö totta? puuttui puheeseen "Ikbal" (Mélek) surumielinen
sävy äänessään -- eikö totta, vanhuus, sen pahempi on seikka,
jota aavistetaan, kuten jo sanoitte, huolimatta varokeinoista sen
salaamiseksi. Mutta sanokaa jotain tarkempaa... mainitkaa numeroita,
niin että näemme, oletteko _fysionomisti_.
Kun kasvoharsot olivat läpinäkymättömät, oli ivallista puhua
fysionomistista, joka sana lausuttiin hiukan hassutellen.
-- Numeroita?... Mutta eivätkö ne teitä loukkaa ne numerot, jotka aion
sanoa?...
-- Mitä vielä... Jospahan tietäisitte, kuinka olemme luopuneet
kaikesta... Sanokaa pois vain, herra Lhéry.
-- No hyvä! Te teitte minuun heti sen vaikutuksen, kuin olisitte
mummoja, ainakin... vähintäin siinä kahdeksantoista ja kahdenkymmenen
neljän välillä.
He nauroivat harsojensa alla, valittamatta, etteivät olleet voineet
tehdä vanhan vaikutusta, mutta liioin olematta imartelusta mielissään,
ollen siksi liian nuoria.
Tuulen kiihtyessä, joka puhalsi entistään kylmempänä ja joka oli
puhdistanut taivaan pilvistä kirkkaaksi, he kävelivät nyt yhdessä kuin
vanhat ystävät. Huolimatta siitä että he myrskyltä tuskin kuulivat
toistensa puhetta, huolimatta tien laidalla pauhaavan meren mylläkästä,
he alkoivat vaihtaa sisimpiä ajatuksiaan, luopuen tuosta puoleksi
ivallisesta puheen sävystä, jota alussa olivat käyttäneet verhotakseen
tilanteen väkinäisyyttä. He astuivat hitaasti ja tähystellen
ympärilleen, ja silloin tällöin heidän täytyi kumartua tai kääntyä,
kun vihuri hyökkäsi heitä vastaan ylen tuimana. André ihmetteli kuinka
helposti he käsittivät kaiken, ja yhtä paljon sitä, että jo seurusteli
näin tuttavallisesti noiden outojen naisten kanssa.
Ja tämän huonon sään vallitessa ja heitä suosivan yksinäisyyden
vuoksi he luulivat olevansa jotenkin turvissa, kun äkkiä tien
mutkassa ilmestyi pöpöjä, kahden kävelyllä olevan turkkilaisen
sotilaan muodossa, joilla oli kädessä raipat, jommoisia sotilailla
on tapana siellä kotona Ranskassa leikata itselleen viidakosta. Tämä
oli mitä vaarallisin kohtaus, sillä nuo kelpo nuoret miehet, joista
useimmat ovat kotoisin Aasian puolelta, missä ei tingitä vanhoista
vakaumuksista, olisivat olleet valmiit ryhtymään äärimmäisiin
väkivaltaisuuksiin, nähdessään heidän silmissään jotain niin rikollista
kuin että mahomettilaisnaiset seurustelivat länsimaalaisen miehen
kanssa! Soturit pysähtyivät ensin kuin kiinninaulittuina paikoilleen,
ja sitten he vaihdettuaan kiireisesti muutaman sanan, riensivät
tiehensä, ilmeisesti kertomaan asian tovereilleen tai poliisille, tai
kenties hätyyttämään koolle koko kylän väestön... Nuo kolme pientä
mustaa haamua hypähtivät pelästyneinä ajoneuvoihinsa, jotka poistuivat
huimaavaa vauhtia, ja sillävälin Jean Renaud, joka kaukaa oli katsellut
tätä kohtausta, riensi avuksi. Niin pian kuin talika-vaunut hevosten
täyttä laukkaa kiitäessä olivat kadonneet metsään, molemmat ystävät
riensivät syrjäpolulle, joka johti tiheikköön.
-- No, millaisia he ovat? kysyi Jean Renaud hetkeä myöhemmin, kun
säikähdys oli ohi ja he vallan levollisina kulkivat metsäpolkua
edelleen.
-- Hämmästyttäviä, vastasi André.
-- Hämmästyttäviä, missä suhteessa? Suloisiako?
-- Hyvin suloisia!... Mutta se ei ole oikea sana, tulee käyttää
vakavampaa sanaa, sillä he ovat _sieluja_, kuten näyttää, pelkkiä
_sieluja_... Ystävä hyvä, ensi kerran elämässäni olen puhunut sielujen
kanssa.
-- Sieluja!... Mutta minkälaatuisia?... Kunniallisia naisia?
-- Totta kai, mitä kunniallisimpia... Niin että jos olit kuvitellut
vanhalle ystävällesi somaa rakkausseikkailua, täytyy sinun malttaa
mielesi toiseen tilaisuuteen.
André oli syvästi levoton noiden naisten kotiapaluuseen nähden. Päätön
oli totisesti tuo pikku turkkilaisnaisten seikkailu ja ristiriitainen
kaikille Islamin tavoille; mutta olihan se täysin viatonta
laatua, kolme naista, puhua noin miehen kanssa, ilman vähintäkään
säädyttömyyttä ja jutella sielua koskevista seikoista hänelle, joka ei
voinut edes aavistaa, millaiset heidän kasvonsa olivat.
Hän olisi antanut paljon tietääkseen heidän olevan turvissa haaremin
ristikkoaitauksen takana... Mutta mitä hän saattoikaan heidän hyväkseen
tehdä?... Paeta, piilottautua, niin kuin äsken, eikä mitään muuta;
pieninkin asiaan puuttuminen, suoranainen tai välillinen olisi vaan
saattanut heidän tuhonsa uhkaavammaksi.