V.

Kolme vuotta myöhemmin 1904.

André Lhéry, joka epämääräisesti ja ainoastaan ajoittain oli kiinnitetty

lähetystöön, oli kauan epäröityään hakenut itselleen paikkaa pariksi

vuodeksi Konstantinopolissa, ja olikin saanut sen.

Hänen epäröimisensä oli ensiksi johtunut siitä, että jokainen

virallinen asema on kahle, ja hän tahtoi kaikin mokomin pysyä vapaana;

lisäksi siitä, että kaksi vuotta kaukana kotimaasta tuntui hänestä

paljoa pitemmältä kuin ennen, jolloin melkein koko elämä vielä hymyili

hänen edessään, ja lopuksi siitä, että hän pelkäsi pettyvänsä uuden

Turkinmaan suhteen.

Lopulta hän kuitenkin teki päätöksensä, ja eräänä kolkkona ja talvea

muistuttavana maaliskuun päivänä höyrylaiva oli tuonut hänet sen

kaupungin rantaan, jota hän muinoin oli niin suuresti rakastanut.

Konstantinopolissa jatkui talvea yhä. Mustaltamereltä tuleva tuuli

puhalsi sinä päivänä hurjana ja jäätävän kylmänä, kiidättäen

lumihiutaleita. Siinä viheliäisessä yleismaailmallisessa

kaupunginosassa, jossa höyrylaivat saapuvat satamaan, ja joka näyttää

olevan olemassa kehottaakseen vastasaapuneita nopeasti palaamaan

takaisin, kadut olivat täynnä tahmeata rapakkoa, jossa likaiset

itämaalaiset ja syyhyiset koirat tallustelivat.

Sydän ahdistuneena, mielikuvitus lamassa André Lhéry istui tuomitun

tavoin ajoneuvoihin, jotka veivät hänet, vallan mahdottomia mäkiä

nousten, kaikkein jokapäiväisimpään hotelliin, jommoisia mainitaan

nimellä "Palace".

Pera, johon hänen silloinen asemansa pakotti hänet asettumaan, on

viheliäinen jäljittely europpalaisesta kaupungista, ja merenlahti

ja lisäksi muutamat vuosisadat erottavat sen suuresta Stambulista,

moskeijan ja unelmien kaupungista. Siellä hänen täytyi tyytyä

asumaan, vaikka olisi tahtonutkin paeta pois. Hän asettui kaikkein

vaatimattomimpaan kaupunginosaan, hyvin korkeaan paikkaan, tehden sen

osaksi ollakseen niin kaukana kuin suinkin peralaisesta hienostosta,

joka asusti alhaalla, osaksi nauttiakseen laajasta näköalasta,

nähdäkseen kaikista ikkunoistaan Kultaisen-Sarven sekä Stambulin

taivaalle kuvastuvan varjokuvan, ja näkörajalla sypressien tumman

juovan, suuret hautausmaat, missä murtuneen kivilaatan alla jo

kolmattakymmentä vuotta on levännyt se maineeton tsherkessiläis-nainen,

joka oli hänen nuoruutensa ystävätär.

Turkkilaisnaisten puku ei enää ollut sama kuin hänen ensimäisen

käyntinsä aikana: tämä oli seikka, joka kaikkein ensiksi pisti silmään.

Silloisen valkean harson asemesta, joka jätti näkyviin silmät ja jota

sanottiin _jakmakiksi_, ja pitkän vaalean vaipan asemesta, jolla

oli nimenä _feradfjé_, he nyt käyttivät eräänlaista, melkein aina

mustaa, domino-pukua nimeltä _tsharshaf_, ja sen lisäksi niinikään

mustaa harsoa, joka kokonaan peitti kasvot sekä silmät. Tosin he

joskus nostivat tuota pientä harsoa ja antoivat ohikulkijoiden nähdä

soikeat kasvonsa -- mutta tämä tuntui André Lhérystä mullistavalta

uudistukselta.

Lukuunottamatta tätä olivat he edelleen samoja aaveita, joita kohtaa

kaikkialla, mutta joiden kanssa ei saa olla missään yhteydessä ja

joihin ei edes saa katsahtaa, samoja eristettyjä olentoja, joista ei

voi mitään tietää, tuntemattomia -- voisipa melkein sanoa olemattomia:

muuten Turkinmaan viehätys ja salaperäinen vetovoima. Muinoin André

Lhéry useiden sellaisten suotuisien sattumien kautta, joita on mahdoton

kohdata kahta kertaa elämässään, oli voinut, uskaliaana kuin lapsi,

joka ei tunne vaaraa, lähestyä yhtä tämän maan tyttäristä -- oli

päässyt häntä niin likelle, että oli jättänyt hänelle osan sieluaan.

Mutta tällä kertaa hän ei ajatellutkaan sellaisen seikkailun uusimista,

siihen oli tuhannet syyt, ja hän näki heidän kulkevan ohitsensa, kuin

olisivat he olleet varjoja tai pilviä...

Tuuli Mustaltamereltä puhalsi lakkaamatta ensi viikkojen kuluessa,

kylmiä vesi- tai lumisateita jatkui, ja tuttavat kävivät kutsumassa

häntä päivällisille tai iltakemuihin klubeihin. Silloin hän

tunsi, että nuo ihmiset ja tuo elämä saattaisivat hänen silloisen

oleskelunsa Itämailla tyhjäksi ja levottomaksi ja että ne lisäksi

uhkasivat ainaiseksi turmella hänen entiset vaikutelmansa, ehkä

kenties himmentää tuon pikku vainaja paran kuvan. Hänen tultuaan

Konstantinopoliin, olivat hänen muistonsa hetki hetkeltä hälvenneet

ja hukkuneet ympäristön jokapäiväisyyteen; hänestä tuntui, että nuo

hänen seurusteluihmisensä joka päivä halvensivat niitä, polkivat

niitä jalkojensa alle. Ja hän päätti poistua. Paikkansa menettäminen

lähetystössä oli hänestä toisarvoinen seikka. Hän päätti matkustaa.

Hänen saapumisestaan oli pian kulunut kaksi viikkoa, ja tällä ajalla

oli tuhat pikkuseikkaa siihen määrin anastanut hänen joutohetkensä,

ettei hän edes ollut ehtinyt kulkea yli Kultaisen-Sarven siltojen

mennäkseen Stambuliin. Tämä suuri kaupunki, jonka hän näki ylhäältä

asunnostaan, useimmiten itsepintaisten talvisten sumujen verhoamana,

tuntui hänestä melkein yhtä etäiseltä ja epätodelliselta kuin ennen

hänen paluutaan Turkinmaahan. Hän oli matkustava pois, se oli päätetty

asia. Hän aikoi viipyä ainoastaan niin kauan, että ehti tehdä

toivioretken sinne sypressien juurelle, Nedjibé'n haudalle; sitten

hän jättäen kaiken oli palaava Ranskaan. Kunnioituksesta rakasta

menneisyyttä kohtaan, pyhästä kunnioituksesta _häntä_ kohtaan, oli hän

matkustava pois ennen täydellistä pettymystä.

Se päivä, jona hän viimein sai tilaisuuden laskea jalkansa Stambulin

kaduille, oli vuoden toivottomimpia, koleimpia ja synkimpiä, vaikka se

olikin huhtikuun päivä.

Toisella puolen lahtea, heti kun oli kulkenut yli sillan ja saapunut

läheisen suuren moskeijan varjoon, hän löysi jälleen toisen minänsä,

tunsi taas olevansa André Lhéry, joka oli ollut kuolleena vuosikausia,

ja johon taas palasi itsetajunta ja nuoruus. Ollen yksin, vapaana ja

tuntemattomana keskellä noita ihmisjoukkoja, hän tunsi tuon kaupungin

pienimmätkin sopukat, vallan kuin olisivat ne palanneet hänen mieleensä

aikaisemmasta olemassaolosta. Unhoittuneet turkkilaiset sanat palasivat

hänen muistiinsa; hänen päässään syntyi täydellisiä lauseita; hän oli

jälleen sen paikan asukkaita, todella stambulilainen.

Aluksi hänestä tuntui vastenmieliseltä, jopa naurettavalta kulkea

hattu päässä. Vähemmin uteliaisuudesta, kuin peläten herättävänsä

hautausmaalla jonkun vartijan uteliaisuuden, hän osti fezin, joka

asianmukaisesti silitettiin ja muodostettiin hänen päänsä mukaiseksi

yhdessä tuhansista pienistä katumyymälöistä. Hän osti rukousnauhan

kannettavakseen kädessä, kuin oikea itämaalainen ainakin. Nyt hänet

valtasi kiire, ääretön kärsimättömyys tulla tuolle haudalle, ja hän

kavahti ajoneuvoihin sanoen ajurille: "Edirne kapussnna getur!" (Vie

minut Adrianopelin portille.)

Sinne oli pitkä, hyvin pitkä matka tuolle Adrianopelin portille, joka

muodostaa aukon suuressa bysantilais-muurissa, siellä hyljättyjen

kaupunginosien laidalla, autioiden ja hiljaisten katujen päässä. Hänen

täytyi ajaa läpi melkein koko Stambulin, ja aluksi täytyi nousta

ylös jyrkkiä mäenrinteitä, joilla hevosten jalat liukuivat. Ensin

hän kulki niissä kaupunginosissa, joissa vilisee väkeä ja kajahtaa

huutoja, hierotaan kauppoja, ne kun ovat basaarien läheisyydessä ja

niissä kun runsaasti liikkuu matkailijoita. Sitten hän saapui noille

jäätävän tuulisena päivänä autioille keskikaupungin toreille, joita

joka taholla ympäröi kupukattoja ja minareetteja. Sitten seurasi

puistokatuja, joiden molemmin puolin kohosi hautapatsaita, kioskeja,

taiteellisen hienoja suihkukaivoja, ja nämä muinaiset puistokadut

olivat vallan muuttumattomassa tilassa. Heidän ohitsensa väistyivät

taaksepäin toinen toisensa jälkeen suuret moskeijat monine kupuineen,

jotka vaalean harmaina erottuivat vielä talvisen taivaan taustalta,

avaroine aitauksineen täynnä vainajia, ja toreineen, joita reunustivat

pienet vanhanaikuiset kahvilat, minne uneksijat kokoontuivat rukouksen

jälkeen. Oli se hetki, jona muedsinit kutsuvat päivän kolmanteen

rukoukseen; kuuli heidän äänensä kaikuvan ylhäältä lähellä kylmiä

tummia pilviä olevilta ilmankäyviltä parvekkeilta... Stambul oli siis

todella vielä olemassa! Ja nähdessään sen jälleen samanlaisena kuin

ennen, tunsi André Lhéry, sanomattomasta mutta suloisesta ahdistuksesta

väristen, vähitellen siirtyvänsä takaisin omaan nuoruuteensa; yhä

enemmän hän koki sisällään, että jotain jälleen virkosi eloon hänessä

monia vuosia kestäneen unhotuksen ja olemattomuuden jälkeen... Ja se

oli hän, tuo pieni tsherkessiläis-nainen, jonka tomu nyt lepäsi maan

povessa, joka oli säilyttänyt voiman luoda taikahohdettaan yli tämän

paikkakunnan, hän joka oli kaiken tämän aiheuttanut ja joka sinä

hetkenä hallitsi voitokkaana.

Mikäli Adrianopelin portti lähestyi, joka johtaa kalmistojen

äärettömään maailmaan, katu kävi vielä hiljaisemmaksi siinä vanhojen

ristikkoaitaisten talojen ja rappeutuneiden muurien välissä.

Mustanmeren vinhan tuulen vuoksi ei ketään näkynyt istumassa melkein

rauniomaisten vaatimattomien pienten kahvilain edustalla. Mutta tämän

kaupunginosan ihmisillä, niillä harvoilla, jotka liikkuivat ulkona,

oli vielä vanhanaikuinen viitta ja turbaani. Yleinen kuolettava

alakuloisuus levisi tuona päivänä koko matoisesta maailmasta, laskeutui

synkältä taivaalta, erosi kaikkialta, sietämätön, kyyneleitä esille

houkutteleva alakuloisuus.

Saavuttuaan viimein kaupunginportin halkeilleen paksun holvin alle,

André Lhéry varovaisuudesta luopui ajuristaan ja alkoi yksin astua

maaseudulle, tai oikeammin hylättyjen hautojen ja satavuotisten

sypressien äärettömään valtakuntaan. Oikealla ja vasemmalla, pitkin

tuota kookasta muuria, jonka puoleksi luhistuneet tornit jonona

ryhmittyivät silmänkantamattomiin, ei näkynyt mitään muuta kuin

hautoja, loppumattomia hautausmaita, yksinäisyyden verhoamina ja

hiljaisuuden huumaamina. Saatuaan varmuuden siitä, että ajuri oli

poistunut ja ettei kukaan seurannut häntä urkkiakseen, André poikkesi

oikealle ja aikoi kulkea alas Eyoubia kohti, astuen noiden kookkaiden

sypressien alla, joiden valkeanhohteiset oksat näyttivät kuivuneilta

luurangoilta melkein mustien havujensa lomissa.

Hautakivet Turkinmaalla ovat pystysuoria patsaita, joiden huippua

koristavat turbaani tai kukkaset. Kaukaa ne näyttävät melkein

ihmisolennoilta, joiden pään ja hartiat luulee erottavansa; alkuaikoina

ne kohoavat pystysuorina, mutta vuosisadat, maanjäristykset ja

sateet uurtavat niiden perustuksia; silloin ne vaipuvat kallelleen

joka taholle, nojaavat toisiinsa kuin vanhuudenheikot ainakin, ja

kaatuvat viimein kumoon ruohikkoon, johon jäävät lepäämään. Ne

ikivanhat hautausmaat, joiden ohi André kulki, muistuttivat synkässä

epäjärjestyksessään taistelukenttää tappion jälkeisenä päivänä.

Sinä päivänä näki tuskin ainoatakaan ihmistä pitkin muuria tässä

avarassa vainajien valtakunnassa. Oli liian kolea ilma. Paimen

vuohineen, lauma harhailevia koiria, pari kolme vanhaa kerjäläisnaista,

jotka odottivat jotain ruumissaattoa saadakseen almua -- siinä kaikki;

ei tarvinnut pelätä uteliaita katseita. Mutta nuo tuhansiin nousevat

hautapatsaat vivahtivat ihmisjoukkoihin, lukuisiin pieniin, harmaisiin,

horjuviin olentoihin. Ja korpit, jotka hyppelivät ruohikossa, alkoivat

vaakkua keskellä talvisen tuulen suhinaa.

André kulki eräiden osviittojen mukaan, jotka ennen oli pannut

merkille, löytääkseen Medjé'ksi mainitsemansa naisen viimeisen

leposijan monien muiden melkein samanlaisten leposijojen joukosta,

jotka täyttivät tämän erämaan toisesta näköpiirin laidasta toiseen. Se

oli varmaankin tuossa pienessä ryhmässä; hän tunsi sypressien asennon

ja muodon. Ja niin olikin, vaikka tämä hauta näytti satavuotiselta,

ja sen kivipatsas makasi nyt maassa... Kuinka hävityksen tuhoisa

työ oli edistynyt senjälkeen kuin hän viimeksi kävi siellä, tuskin

viisi vuotta sitten... Aika ei suonut edes tätä yksinkertaista kiveä

tuolle pienelle vainaja paralle, joka jo oli vaipunut niin syvälle

unhotuksen yöhön, että todennäköisesti ei yksikään olento maassa enää

muistanut häntä. Andrén muistossa, ja ainoastaan siellä, eli vielä

hänen nuori kuvansa, ja hänen kuoltuaan ei enää missään ollut jäljellä

hohdetta hänen kauneudestaan, ei koko maailmassa yhtään jälkeä hänen

levottomasta ja suorasta sielustaan. Ei kukaan olisi lukeva ruohikkoon

kaatuneesta hautakivestä hänen nimeään, hänen oikeata nimeään, joka

muuten ei herättäisi mitään muistoja... Ennen hän usein oli tuntenut

tunnonvaivaa, oli pitänyt itseään pyhyyden häväisijänä, sentähden, että

oli, joskin lainanimen varjossa, pannut alttiiksi osan tuon naisen

sielusta tuhansille välinpitämättömille, hän kun oli siitä julkaissut

liian likellä koskettelevan kirjan, jonka ei koskaan olisi pitänyt

ilmestyä; mutta tuona päivänä hän sitävastoin oli iloinen siitä, että

niin oli menetellyt, hän kun siten oli herättänyt vainajaa kohtaan

sääliä, jota ehkä edelleen muutaman vuoden kuluessa oli heräävä

joissakin tuntemattomissa sieluissa. Jopa häntä pahoitti, ettei ollut

ilmaissut hänen oikeata nimeään, sillä silloin hänen luullakseen tuo

sääli olisi kohdistunut suoranaisemmin rakkaaseen vainaja parkaan.

Ja ehkäpä jotkut hänen turkkilaisista sisaristaan, kulkiessaan hänen

kumoonkaatuneen hautakivensä ohi, olisivat lukiessaan hänen nimensä,

pysähtyneet miettiväisinä...

Tällä äärettömällä hautausmaalla ilta alkoi sinä päivänä tavattoman

aikaisin pimetä, taivas kun oli täynnä raskaita pilviä, jotka

eivät päästäneet esille ainoatakaan valon välkähdystä. Noiden

silmänkantamattomiin ulottuvien rappeutuneiden muurien sisällä,

jotka näyttivät ympäröivän kuollutta kaupunkia, yksinäisyys herätti

ahdistusta ja pelkoa: levisihän siinä silmien eteen harmaa alue, missä

kasvoi harvassa sypressejä ja mikä, kuten näytti, oli täynnä pieniä

raihnaisia olentoja, joista toiset vielä olivat pystyssä, toiset

kallellaan tai maassa makaavia -- nimittäin hautakiviä. Ja siellä hän

jo oli levännyt vuosikausia, tuo pieni tsherkessiläis-nainen, joka

ennen hiukan oli toivonut ystävänsä paluuta, siellä hän oli levännyt

jo monet kesät ja talvet, siellä oli hän lepäävä ainaisesti, yksin

hiljaisuudessa, oli muuttuva mullaksi, yksin joulukuun pitkinä öinä

lumisten ruumispeitteiden alla. Tuona hetkenä hänestä tuskin enää oli

mitään jälellä... Hänet valtasi kauhu ajatellessaan, mitä vielä saattoi

olla jälellä hänestä, joka oli kätkettynä tuohon hänen jalkojensa

juuressa olevaan multaan; eipä varmaankaan enää muuta kuin muutamia

lahoamistilassa olevia luita puunjuurten keskellä ja sitten, tuo pyöreä

pallo, jolla oli suurempi vastustusvoima kuin muilla osilla, ja joka

muinoin oli muodostanut hänen päänsä, se ahdas kammio, jossa olivat

asustaneet hänen sielunsa, hänen rakkaat ajatuksensa...

Tämän haudan rappeutunut asu, joka vielä enemmän lisäsi hänen

kiintymystään ja tunnonvaivojaan, kävi hänestä sietämättömäksi, hänen

oli mahdoton jättää se siihen kuntoon... ollen täysin perehtynyt maan

tapoihin, hän tiesi mitkä vaikeudet ja vaarat yhtyivät yritykseen:

kristityn kajota muhamettilaisen hautaan pyhällä hautausmaalla...

Mihin pahantekijän viekkauteen hänen täytyikään turvautua huolimatta

hurskaasta aikomuksestaan!... Kaikesta huolimatta hän päätti panna

aikeensa täytäntöön; hän oli jäävä Turkinmaalle riittävää pitkäksi

aikaa, ehtiäkseen täyttää tehtävänsä, useiksi kuukausiksi, jos se

oli välttämätöntä, eikä hän aikonut palata kotimaahansa, ennenkuin

lohkeillut kivi oli vaihdettu toiseen, ennenkuin uusi hautapatsas taas

oli pystyssä, vahvana kestämään...

Tultuaan takaisin Peraan illalla, oli hänen kotonaan Jean Renaud,

eräs hänen tuttavansa lähetystöstä, vallan nuori mies, joka ihmetteli

kaikkea tuossa kaupungissa. Molempien miesten Itämaiden ihailu oli

lähentänyt heidät toisiinsa.

Pöydältään hän löysi Ranskasta tulleen postinsa ja kirjekuoren, jossa

oli Stambulin leima ja jonka hän avasi ensiksi.

Kirje oli sisällykseltään näin kuuluva:

Hyvä herra!

Muistatteko, että eräs turkkilainen nainen kerran kirjoitti

teille, kertoakseen mitä tunteita hänen sielussaan herätti teidän

"Medjé" kirjanne lukeminen ja pyytääkseen vastaukseksi muutaman

teidän kätenne kirjoittaman sanan?

No niin, tämä turkkilaisnainen, joka on tullut kunnianhimoiseksi,

haluaa tänään vielä enempää. Hän tahtoo tutustua tämän

kirjan kunnioitettuun tekijään, kirjan, jota on luettu sata

kertaa, mielenliikutuksen yhä kasvaessa. Tahdotteko, että

kohtaamme toisemme ensi torstaina kello puoli kolme Bosporin

aasianpuoleisella rannalla Tshibouklin ja Pasha-Bagtshén

välillä? Voisitte odottaa minua pienessä merenrannalla olevassa

kahvilassa, joka on lahden pohjukassa.

Tulen sinne tumman harson verhoamana, ajaen talikassa [maalla

käytännössä olevat turkkilaiset vuokra-ajoneuvot, joilla myös

on nimenä mohadjir]; poistun ajoneuvoista, te seuraatte minua,

mutta odotatte, kunnes minä ensiksi puhuttelen teitä. Te tunnette

kotimaani ja tiedätte siis, kuinka paljon panen alttiiksi. Minä

puolestani tiedän, että olen tekemisissä gentlemannin kanssa.

Vetoan hienotunteisuuteenne.

Mutta kenties olette unhottanut Medjén? Ja ehkä hänen sisarensa

eivät enää herätä mielenkiintoanne?

Mutta jos tahdotte lukea nykyaikaisen Medjén sielun kirjaa, niin

vastatkaa minulle, ja tapaamme toisemme ensi torstaina.

Rouva Zahidé.

Poste restante, Galata.

Hän ojensi nauraen kirjeen ystävälleen, ja alkoi lukea toisia.

-- Ota minut mukaasi ensi torstaina! -- rukoili Tean Renaud, luettuaan

tuon kirjeen. -- Lupaan olla kiltti -- hän lisäsi, lapsellinen sävy

äänessään -- lupaan olla hyvin hienotunteinen: en ollenkaan katsele.

-- Kuvitelletko minun menevän sinne?

-- Oh!... Laiminlyödä sellaista. Tietysti menet!

-- En ikinä!... Se on joku ansa. Tuo nainen on arvatenkin yhtä vähän

turkkilaista syntyperää kuin sinä ja minä.

Hänen estelynsä johtui osaksi siitä, että hän antamalla nuoren

toverinsa kehotella, tahtoi kääntää pois hänen huomionsa, sillä

oikeastaan hän, jatkaessaan saapuneiden kirjeiden avaamista,

enemmän ajatteli tuota "naista" kuin mitä tahtoi näyttää. Niin

epätodennäköiseltä kuin tuntuikin, että hän lähtisi tuohon kohtaukseen,

hänet valtasi sama selittämätön vetovoima, joka kolme vuotta

aikaisemmin, hänen saadessaan ensimäisen kirjeen tuolta tuntemattomalta

naiselta, oli pakottanut hänet vastaamaan. Ja olihan sitäpaitsi sangen

omituista, että hän sai tuon kutsun "Medjén" nimessä juuri sinä iltana,

kun oli palannut käynniltään hautausmaalla, sielu levottomana hänen

muistostaan.