Neljä päivää myöhemmin. Vasta naitu on yksin nuoren puolisonsa
ikivanhassa ja palatsimaisessa rakennuksessa ja siinä osassa haaremia,
jonka oli saanut yksityissalikseen: se oli Ludvig XVI:nnen tyylinen,
valko-, kulta- ja sinikoristeinen huone, joka vastikään oli uudelleen
järjestetty häntä varten. Hänen Parisin Rue de la Paix-muotiliikkeestä
tilattu hameensa on tehty hienon hienosta kankaasta ja verhoaa hänet
pilven tavoin, niin kuin tuon kevään muotioikku vaatii, ja hänen
hiusasunsa on niinikään mitä uusmuotisin. Kulmassa on valkealla
kiiltovärillä maalattu pöytä, melkein samanlainen kuin hänen
huoneessaan Khassim-Pashassa, ja sen laatikot voi lukita, etu, josta
hän aina oli uneksinut.
Olisi voinut luulla häntä kodissaan olevaksi parisittareksi --
luonnollisesti, jos ei ottanut huomioon ikkunaristikolta ja noita
islamilaisia lauselmia, jotka ommeltuina kalliille vanhalle
silkkikankaalle siellä täällä koristivat seiniä: siinä luki Allah'n
nimen ja jonkun säkeen Koraanista.
Tosin siellä on valtaistuinkin, joka ihmetyttäisi parisilaisia,
nimittäin hänen häissään käytetty valtaistuimensa, joka ylen komeana
kohosi parin tai kolmen astuimen korkuisella korokkeella, ja jonka
yläpuolella on telttakatos alas riippuvine sinisilkkisine, komean
hopeakukkaisine verhoineen.
Mainittava on vielä kelpo Kondja-Gul, jonka ulkomuoto ei ole erityisen
parisilainen. Hän istuu ikkunan ääressä ja hyräilee hiljaa jotain
mustien maan laulua.
Nuoren bein äiti, tuo vanhoillinen hiukan yksinkertainen nainen, jolla
on vanhan ajan elkeet, on oikeastaan osoittautunut sävyisäksi, pikemmin
hyväluontoiseksi henkilöksi, joka saattaisi olla vallan erinomainen,
ellei hän sokeasti jumaloisi poikaansa.
Lisäksi hän on niin ihastunut suloiseen miniäänsä, että edellisenä
päivänä itsestään ehdotti, että hänelle annettaisiin tuo hartaasti
haluamansa piano. Silloin miniä joutuin istuutui katettuihin vaunuihin,
ja kulki ratsastavan eunukin saattamana yli Kultaisen-Sarven
sillan valitsemaan soittokonetta Peran parhaasta pianokaupasta.
Ja kaksinkertaiset kantajat lastauspuomineen on juuri tilattu
huomisaamuksi kantamaan sitä ylös tuohon kaupunginosaan, joka jyrkkien
mäkirinteidensä vuosi on varsin vaikeapääsyinen.
Ja nuori bei sitten, _vihollinen_ -- muuten hienoin keikari
turkkilaisessa armeijassa, missä univormuja yleensä kannetaan hyvin --
hän on kieltämättä kaunis mies, ääni lempeä, niinkuin Kondja-Gul oli
kertonut ja katse hiukan viekas -- perintö äidiltään. Tähän asti hän on
esiintynyt täysin hienotunteisesti vaimoaan kohtaan, jonka etevämmyyden
on huomannut, ja mielistelee häntä puoleksi leikillisesti, puoleksi
kunnioittavasti; ja itämaalaisen tavan mukaan hän koettaa voittaa
hänen suosionsa ennenkuin käyttää omistusoikeuttaan. -- Sillä vaikka
turkkilainen avioliitto solmitaan äkkiä ja suostuminen on puolinainen
_ennen_ häitä, niiden _jälkeen_ sensijaan ilmenee hienotunteisuutta ja
häveliäisyyttä, jolla tuskin ollenkaan on vastinettaan länsimaisissa
tavoissa. --
Hamdi-Bei, joka aina päivällä on toimessa Ylzid-palatsissa, palaa
ratsain illalla, antaa ilmoittaa tulonsa vaimolleen ja käyttäytyy
aluksi kuin olisi vieraisilla. Illallisen jälkeen hän istuutuu
tuttavallisemmin vaimonsa viereen sohvalle polttamaan vaaleankeltaisia
savukkeitaan, ja kumpikin tarkkaa silloin toistaan, kuin kaksi
varuillaan olevaa vastustajaa, mies hellänä, mairittelevana,
ajoittain huolestuttavan vaiteliaana, vaimo, henkevänä ja häikäisevän
nerollisena, niin kauan kuin on kyseessä pelkkä keskustelu, mutta äkkiä
teeskennellen orjallista alistuvaisuutta, joka riisuu mieheltä aseet,
jos hän koettaa vetää häntä povelleen tai suudella häntä. Sitten,
kun kello lyö kymmenen, lähtee bei hänen luotaan, painaen suudelman
hänen kädelleen... Jos hän olisi itse valinnut tuon miehen, olisi hän
luultavasti häntä rakastanut; mutta Karadjiamirin aroilta kotoisin
oleva kesytön pikku prinsessa ei aikonut taipua hänelle tyrkytetyn
miehen tahtoon.
Muuten hän tiesi, että se aika oli vallan lähellä ja välttämätön,
jolloin tuo mies ei enää tyytyisi sanomaan hänelle iltasin kohteliaasti
hyvästi, vaan jolloin hän oli seuraava häntä hänen makuuhuoneeseensa.
Hän ei aikonut yrittää vastustamista, eikä turvautua minkäänlaiseen
rukoilemiseen. Hän oli päättänyt ikäänkuin jakautua olemuksessaan
kahtia, mikä on tavallista hänen ikäisilleen ja säätyisilleen nuorille
turkkilaisnaisille, jotka ajattelevat näin: "Ruumiini on sopimuksen
nojalla luovutettu muukalaiselle, ja sen olen säilyttänyt hänelle,
sillä olen kunniallinen: mutta sieluni, jonka vakaumusta ei ole
kysytty, kuuluu vielä minulle, ja minä pidän sen tarkoin suljettuna
jonkun ihanteellisen rakastajan varalta... jota en kenties koskaan ole
kohtaava ja joka todennäköisesti ei koskaan saa sitä tietää!"
Nuori vaimo on siis yksin kotonaan koko iltapäivän.
Tänään, odottaessaan _vihollisen_ paluuta Yldiz'istä, valtaa hänet
halu jatkaa Andrélle kirjoittamaansa päiväkirjaa, joka keskeytyi
tuona onnettomana Zil-hidjén 28:ntena päivänä, 1318, muhamettilaisen
ajanlaskun mukaan, nimittäin hänen hääpäivänään. Aikaisemmat lehdet hän
on saava takaisin eräältä ystävättäreltä, jonka taiteeseen on jättänyt
ne, hän kun pitää uutta kirjoituspöytänsä laatikkoa kyllin varmana
säilytyspaikkana. Ja hän alkaa kirjoittaa:
Zil-hidjén 28 p. 1318. (Huhtik. 19 p. 1901 länsimaalaista
ajanlaskua).
Itse isoäitini tulee minua herättämään. (Tuona yönä olin niin
myöhään saanut unta!...) joudu, joudu -- hän sanoi minulle.
Varmaankin olet unhottanut, että sinun piti olla valmis kello
yhdeksän. Kuka nyt hääpäivällään nukkuu noin kauan!
Kuinka ankaralta hänen äänensä kaikui! Se oli viimeinen aamu,
jonka vietin hänen luonaan, rakkaassa nuoren tytön huoneessani.
Eikö hän voinut ainakin päiväksi hellittää ankaruuttaan?
Avatessani silmäni näen serkkuni, jotka vallan hiljaa ovat
nousseet ja paraikaa pukevat ylleen tsakshafinsa, rientääkseen
kotia alkamaan perinpohjaista pukeutumistaan. Emme enää koskaan
herää näin yhdessä, ja hyvästelemme vielä toisiamme hellästi.
Kuulee pääskysien riemuiten visertelevän, aavistaa, että
kevät ulkona kukoistaa kauneimmillaan: uhrauspäiväni alkaa
auringonpaisteisena. Tunnen itseni hukkuvaksi, jota ei kukaan
tahdo auttaa.
Pian alkaa talossa hirveä melu. Ovia avataan ja paiskataan
kiinni, kiireisiä askelia, silkkilaahuksien kahinaa. Naisääniä
ja sitten neekerien kimakat äänet. Itkua ja naurua, nuhteita ja
valituksia. Huoneeseeni tullaan ja siitä poistutaan lakkaamatta;
sukulaisia, ystävättäriä, orjattaria, ja kaikki he tulevat
neuvomaan, miten tulee kammata morsiamen hiukset. Silloin tällöin
iso neekeri käskee noudattamaan järjestystä ja kehottaa joutumaan.
Nyt on kello yhdeksän; vaunut ovat saapuneet, koko hääseurue
odottaa, anoppi, kälyt, nuoren bein kutsumat vieraat. Mutta
morsian ei vielä ole valmis. Häntä ympäröivät naiset tarjoutuvat
silloin auttamaan. Mutta juuri heidän läsnäolonsa hidastuttaa.
Viimein morsian hermostuu, kiittää heitä ja pyytää, että hänelle
tehdään vähän tilaa. Ja nyt hän itse kampaa ja järjestää
hiuksensa, pukee kuumeisen nopeasti yllensä oranzhi-kukilla
koristetun morsiushameensa, jonka laahus on kolmen metrin
pituinen, harsonsa ja pitkät kultarihma-vyyhdit, jotka
kiinnitetään hiuksiin... Yhtä ainoata koristetta hän ei itse saa
asettaa, nimittäin diadeemia.
Tätä raskasta hohtokivistä otsahelyä, joka vastaa europpalaisten
käyttämää oranzhi-kukkakruunua, kieltää maan tapa ketään muuta
asettamasta morsiamen päähän kuin erästä nuorta naista, joka
on valittava läsnäolevien ystävättärien parista, _joka on
ensi kertaa naimisissa, joka ei ole ottanut avioeroa ja joka
tunnetusti on onnellinen avioliitossaan_. Tämän valitun tulee
ensin lukea lyhyt rukous Koraanista, sitten hän laskee diadeemin
nuoren morsiamen päähän, toivottaen hänelle onnea ja ennenkaikkea
sitä, _että tällainen kruunaaminen on tapahtuva hänelle
ainoastaan kerran elämässä_. (Toisin sanoin -- ymmärrättehän,
André, -- ei avioeroa eikä uusia naimisia.)
Läsnäolijoiden joukossa yksi näytti niin erikoisen sopivalta,
että kaikki yksimielisesti valitsivat hänet, nimittäin Djavidé,
rakas serkkuni. Eihän häneltä puuttunut mitään: hän oli nuori,
kaunis, äärettömän rikas ja oli ollut puolentoista vuotta
naimisissa miehen kanssa, jota mainittiin vallan erinomaiseksi!
Mutta kun Djavidé lähestyi _kiinnittämään onnensa_ minun
otsalleni, näin kahden ison kyyneleen helmehtivän hänen
silmäripsillään.
-- Serkku parkani -- hän sanoi minulle -- miksi juuri minun piti
tehdä tämä?... Vaikka en olekaan taikauskoinen, en koskaan voisi
unhottaa antaneeni sinulle _sen onnen_, joka on tullut _minun
osakseni_. Jos sinun on määrä vastaisuudessa kärsiä niin kuin
minä kärsin, luulen, että se on minun syyni, minun rikokseni... --
Siis hänkin, näennäisesti onnellisin kaikista, hänkin on perin
onneton!... Voi minua!... Eikö siis kukaan kuule hätähuutoani,
ennenkuin lähden tästä talosta?
Mutta diadeemi on laskettu päähän ja minä sanon: "Nyt olen
valmis." Iso neekeri lähestyy kantamaan laahustani ja käytävien
kautta alan astua portaille. (Pitkät käytävät, jotka öin ja
päivin ovat täynnä palvelijattaria ja orjia, johtavat aina
huoneisiimme, André, jotta olisimme kuin satimessa.)
Minut viedään alas isoimpaan saliin, missä koko perhe jo on
kokoontuneena. Ensiksi isäni, jolle minun tulee sanoa hyvästi.
Suutelen hänen käsiään. Hän lausuu muutaman tilaisuuden vaatiman
sanan, jota en kuule. Minua on kehottamalla kehotettu kiittämään
häntä täällä, julkisesti, kaikesta hänen kuluneina vuosina
osottamastaan hyvyydestä ja varsinkin tämänpäiväisestä, nimittäin
tästä avioliitosta, johon hän on saanut minut myöntymään... Mutta
sitä en voi tehdä, se käy yli voimieni. Jään seisomaan hänen
eteensä ääneti ja jäykkänä, kääntäen pois katseeni, eikä yksikään
sana lähde huuliltani. Onhan hän tehnyt kauppasopimuksen, hän
on luovuttanut minut, syössyt minut turmioon, hän on syypää
kaikkeen. Kiittäisinkö häntä, kun sydämessäni häntä kiroon!...
Oi, onko todella mahdollista, että äkkiä tuntee kuolettavasti
vihaavansa sitä olentoa, jota on rakastanut ylitse kaiken!...
Voi sitä kauheata hetkeä, jona mitä hellimmästä kiintymyksestä
siirtyy täydelleen vihan valtaan... Ja minä hymyilin alinomaan,
André, sillä sinä päivänä täytyy hymyillä.
Sillävälin kuin vanhat sedät antoivat minulle siunauksensa,
alkoivat morsiussaaton naiset, jotka olivat nauttineet
virvokkeita platanien siimeksessä puutarhassa, verhoutua
huntuihinsa.
Morsian yksin, kuten tapa vaatii, ei saa verhoutua; mutta
neekerit nostivat ylös silkkiverhoja, muodostaen täten käytävän,
joka ulottui talon ovelta katettuihin vaunuihin asti, joiden
ikkunoita peittivät pienten reikien lävistämät puuluukut. Näin
eivät kadulla olijat voineet nähdä morsianta. Lähtöhetki on
tullut, ja minä kuljen silkkiseinäisen käytävän läpi. Zeyneb
ja Mélek, morsiusneitoseni, joiden molempien hääpukua peittää
sininen domino-vaippa, seuraavat minua ja nousevat kanssani
vaunuihin, -- ja nyt olemme kuin suljetussa laatikossa, johon
katseiden on mahdoton tunkea.
Ajoneuvoihin asettumisen jälkeen, jotka minuun vaikuttavat
ruumisvaunuilta, kuluu pitkä hetki. Anoppini ja kälyni, jotka
ovat tulleet minua noutamaan, eivät vielä ole nauttineet
marjamehu-juomaansa ja viivyttävät lähtöä... Sen parempi. Olenhan
täten voittanut vähintäin neljännestunnin, jonka muuten olisin
antanut _tuolle toiselle_.
Vihdoin pitkä vaunujen jono lähtee liikkeelle, minun vaununi
ajavat etunenässä, ja tärinä alkaa katukivityksellä. Minä ja
toverini emme vaihda sanaakaan. Liikkuvassa vankikopissamme
istuen etenemme vaieten, mitään näkemättä. Minut valtaa mieletön
raivo hävittää, lyödä kaikki murskaksi, avata vaunun ovet ja
huutaa ohikulkijoille: -- Pelastakaa minut! Minulta riistetään
onneni, nuoruuteni, elämäni! -- Ja käteni puristautuvat
vaistomaisesti kokoon, kasvot punottavat kuin veri, kyyneleet
vuotavat -- ja silläaikaa toveri parkani edessäni ovat vallan
musertuneet ilmeisen kärsimykseni tähden.
Nyt tärinän laatu muuttuu: pyörät vierivät pitkin
Kultaisen-Sarven suunnattoman pitkää puista lautta-siltaa...
Nythän minusta tulee toisen rannan asukas. Ja sitten alkavat
varsinaisen Stambulin kivikadut, ja heti tunnen kahta kipeämmin
vangin-tilani, sillä epäilemättä olen jo vallan lähellä
uutta vankilaani, jota jo edeltäkäsin kammoksun... ja kuinka
etäisessä kaupunginosassa se sijaitsee. Mitä katuja pitkin meitä
kuljetetaankin, mitä mahdottomia ylämäkiä!... Hyvä Jumala, kuinka
se on kaukana, tulenpa olemaan vallan kuin karkotettu kolkkoon
maanpakoon.
Pysähdytään viimein, ja vaunujeni ovi avataan. Vilahduksena
näen edessäni väkijoukon, joka odottaa synkän portin edessä:
pitkätakkisia neekereitä, ja poliiseja koristettuina
kultanauhakkeilla ja kunniamerkeillä, taloudenhoitajia yllänsä
"shalvari", vieläpä yövartija pitkä sauvansa kädessä. Ja sitten
yks kaks nostetaan molemmin puolin minua silkkiverhot, vallan
kuin kotoa lähtiessäni; muutun taas näkymättömäksi, enkä enää
näe mitään. Ollen vallan suunniltani syöksyessäni tähän uuteen
silkkiseinä-käytävään -- ja saavun sen päässä olevaan isoon
kukilla koristettuun eteiseen, missä vaaleatukkainen nuori mies,
puettuna ratsuväenkapteenin juhlapukuun, tulee minua vastaan.
Hymy huulilla vaihdamme kysyvän ja uhmailevan katseen: nyt se on
tapahtunut, olen nähnyt herrani, ja herrani on nähnyt minut.
Hän kumartaa, tarjoaa minulle käsivartensa ja vie minut toiseen
kerrokseen, jonne nousen vallan vaistomaisesti; siellä hän
johdattaa minut ison salin perälle kolmen astuimen korkuiselle
valtaistuimelle, jolle istuudun. Sitten hän taas tervehtii
ja poistuu: hänen osansa on lapussa iltaan asti... Ja katson
hänen jälkeensä hänen poistuessaan, häntä kohti syöksähtää
naistulva, joka täyttää portaat ja salit, siinä aallehtii
kevyitä harsokankaita, välkähtää jalokiviä, vilahtaa paljaita
olkapäitä. Mutta ei yksikään harso peitä noita kasvoja, eikä
hohtokivillä, siroitettuja hiuksia. Kaikki hunnut on poistettu
sisään astuttaessa, luulisipa näkevänsä joukon europpalaisia
tanssiaispuvuissa -- ja sulhanen, joka ei koskaan ole näkevä
mitään sellaista, näyttää olevan hämillään huolimatta varmasta
ryhdistään, ollen ainoa mieshenkilö eksyneenä keskelle tätä
naistulvaa, ja kaikkien tutkivien katseiden esineenä.
Hän on jo vapaa, mutta minun täytyy jatkaa koko päivä
siinä ylhäisellä istuimellani näyttelemällä harvinaista ja
eriskummaista eläintä, jota kaikki katsoa töllistelevät.
Vieressäni istuvat toisella puolella neiti Esther, ja toisella
Zeyneb ja Mélek, jotka niinikään ovat riisuneet kasvoharsonsa, ja
joilla on yllään avokaulaiset, kukilla ja hohtokivillä koristetut
hameet. Olen pyytänyt, etteivät he minua jättäisi loppumattoman
kunnioituskulkueen aikana, joka liikkuu valtaistuimeni editse:
siinä sukulaisia, ystävättäriä, tuttavia, ja jokainen asettaa
minulle tuon tuskastuttavan kysymyksen: "No, ystäväiseni, mitä
hänestä pidät?"
Tiedänkö minä, mitä hänestä pidän, miehestä, jonka äänen tuskin
olen kuullut, jonka kasvot olen nähnyt ainoastaan vilahdukselta
ja jota en tuntisi, jos kohtaisin hänet kadulla. En löydä
ainoatakaan sanaa heille vastaukseksi; ainoastaan hymyilen, se
kun on välttämätön, tai oikeammin huulien irveen, joka vivahtaa
hymyyn. Toisilla on tuota kysymystä tehdessään ivallinen ja
ilkeä ilme, nimittäin katkeroituneilla ja kapinallisilla. Toiset
katsovat velvollisuudekseen näyttää rohkaisevilta; nämä ovat itse
myöntyväisiä, alistuvia. Mutta useimpien katseissa näen ennen
kaikkea parantumatonta surumielisyyttä sekä surkua yhtä sisartaan
kohtaan, joka tänään syöksyy yhteiseen kuiluun, tullen heidän
nöyryytyksen ja onnettomuuden toverikseen. Ja huuleni hymyilevät
lakkaamatta. Tällainen siis avioliitto on, niinkuin olin
kuvitellutkin. Nyt sen tiedän varmasti; olen lukenut sen kaikkien
silmistä!
Silloin alan ajatella siinä hääistuimellani, että kuitenkin on
olemassa yksi keino vapautua, taas päästä määräämään tekojaan,
ajatuksiaan, elämäänsä, keino, jonka Allah ja Profeetta ovat
sallineet: niin totisesti, minä tulen ottamaan avioeron!...
Kuinka en aikaisemmin ollut sitä ajatellut?
Ollen erilläni vierasjoukosta ja itseeni sulkeutuneena, vaikka
koko ajan hymyilen, pohdin hartaasti uutta sotajuontani,
nautin jo edeltäpäin onnea tuottavasta avioerosta; puretaanhan
avioliitot meidän maassamme niin helposti, kun vaiti oikein
lujasti sitä tahtoo.
Mutta kuinka soma se kuitenkin on, tuo kulkue! Se huvittaisi
minua todella suuresti, ellen minä itse olisi se surkea
epäjumalankuva, jota kaikki nuo naiset ovat tulleet katsomaan...
Kosolta harsokankaita, pitsejä, vaaleita ja heleitä värejä. Ei
ainoatakaan hännystakkia, luonnollisesti, joka mustana eroaa
väririkkaudesta teidän europpalaisissa juhlissanne. Enkä luule,
André, päättäen siitä, minkä olen nähnyt lähetystöissä, että
teidän juhlissanne on koolla niin paljon viehättäviä kasvoja
kuin meillä. Kaikki nämä turkkilaisnaiset, joita miehet eivät
saa nähdä, ovat niin hienoja, siroja, notkeita kuin kissat --
tarkoitan tietysti uuden sukupolven turkkilaisnaisia. Vähimmin
kauneissakin on aina jotain ominaista; heitä kaikkia on hauska
katsella. Keskellä näitä nuoria viehättävine surunvoittoisine tai
levottomine silmineen, pistävät esiin myös muutamat vanhoilliset
-- kunnon iäkkäät naiset, jotka tätä nykyä herättävät ihmettelyä.
Heidän kasvonsa ovat lempeät ja vakavat, heidän erinomaisen vahva
tukkansa, jota henkinen työ ei ole harventanut, on palmikoilla,
heillä on päässä harsokankaasta tehdyt myssyt, jotka ovat
reunustetut solmustetuilla kukkaskuvioilla, ja he ovat puetut
raskaasta silkistä tehtyihin hameisiin, jotka aina ovat ostetut
Damaskuksesta, jotta eivät kauppiaat Lyonissa rikastuisi, nämä
kun ovat vääräuskoisia.
Silloin tällöin, kun joku ylhäinen vieras kulkee ohitseni, on
minun noustava seisomaan vastaamaan hänen tervehdykseensä, yhtä
syvään kumartamalla kuin hän, ja jos: tuo nainen on nuori, tulee
minun pyytää häntä hetkeksi istumaan viereeni...
Luulenpa, että nyt totisesti alan nauraa kaikelle tälle,
vallan kuin tuo kunniakulkue tapahtuisi toista varten eikä
ollenkaan koskisi minua. Näytäntö muuttuu nähkääs nyt äkkiä,
ja ylhäisellä istuimellani on minulla niin hyvä paikka, ettei
mikään mene katseiltani hukkaan: kadunpuoleiset ovet on avattu
selkoselälleen; jokainen naishenkilö, oli hän kutsuttu tai
ei, saa tulla sisälle, jos häntä haluttaa nähdä morsianta, ja
noista tuntemattomista ohikulkijoista, jotka käyvät sisälle,
muutamat ovat niin omituisia, kaikki he ovat aavemaisia,
tsharshaf tai jakmak yllä, mikäli eri maakuntien tavat vaativat.
Kaksinkertaisten ristikko-aitauksien suojelemat ikivanhat
talot tyhjentyvät asukkaistaan ja satunnaisista vieraistaan,
ja kaikenlaiset vanhat puvut otetaan esille arkuista. Saapuu
naisia verhottuina kiireestä kantapäähän aasialaiseen silkkiin,
johon on eriskummaisesti sommiteltu kulta- ja hopeakuteita;
näkee syyrialaisnaisia kokonaan mustissa, jopa satavuotisia
vanhuksia kumarassa sauvaansa nojaten kulkee ohi. -- Täydellinen
pukunäyttely, kuiskaa minulle Mélek, jota tämä niinikään huvittaa.
Kello neljä saapuvat europpalaiset naiset; se on kaikkein
tuskallisin kohtaus koko päivänä. Heitä on viivytetty kauan
tarjoiluhuoneessa, missä ovat syöneet pieniä leivoksia, juoneet
teetä, jopa polttaneet savukkeita; mutta nyt he joukkona
lähestyvät valtaistuinta, tuota merkillistä eläintä katsoa
töllistelemään.
Enpä malta olla teille mainitsematta, André, että heidän
seurassaan melkein aina on joku tilapäinen muukalaismainen,
jonka mukaantuloa pyytävät meiltä anteeksi, joku matkustava
englantilainen tai amerikkalainen nainen, joka on hyvin
utelias näkemään turkkilaisia häitä. Tämä vieras nainen tulee
matkapuvussa, ehkäpä lisäksi alpeille nousijan jalkineissa.
Niillä samoilla tuimasti tuijoittavilla silmillä, joilla on
katsonut alas Himalaijan huipulta tai tarkastanut keskiyön
aurinkoa Nordkapilla, hän nyt tähystelee morsianta. Päälle
päätteeksi on minua uteliaasti katseleva matkailija-nainen
sanomalehtiin kirjoittaja, jolla vielä on yllään laivalla
käyttämänsä likaiset käsineet. Ollen vailla hienotunteisuutta,
täynnä urkkimishalua, vien innokkaana kootakseen aineksia
kirjoitukseensa äsken perustettua lehteä varten, hän tekee
minulle mitä hämmästyttävimpiä kysymyksiä, osoittaen täydellistä
tahdikkuuden puutetta. Nöyrtymykseni on rajaton.
Varsin vastenmielisiä ja ylen koreasti pyntättyjä ovat
tilaisuuteen saapuneet peralaisnaiset. Nämä ovat jo nähneet
viidetkymmenet häät ja tuntevat ulkoa miten kaiken tulee käydä.
Siitä huolimatta he tekevät minulle sekä typeriä että häijyjä
kysymyksiä:
-- Ettehän vielä tunne miestänne, vai kuinka?... Onpa se, totta
maar sentään hullunkurista!... Mikä merkillinen tapa!... Mutta,
lapsukaiseni, teidän olisi pitänyt muitta mutkitta _vetää heitä
nenästä!_... Ettekö todella ole sitä tehnyt?... Teidän sijassanne
olisin ehdottomasti kieltäytynyt...
Näin puhuessaan he vaihtavat ilkkuvia katseita erään
kreikkalaisnaisen kanssa, joka seisoo lähellä ja joka niinikään
on peralainen, he nauraa hihittävät sääliväisesti... Minä
hymyilen kaikesta huolimatta, se kun _on_ päivän tunnussanan
mukaista, mutta minusta tuntuu kuin olisivat he lyöneet poskeni
verille...
Viimein ovat kaikki kuokkavieraat poistuneet, sekä hattuun että
huntuun puetut, jäljellä ovat kutsuvieraat.
Ja äsken sytytetyt kattokruunut ja lamput valaisevat ainoastaan
juhlapukuja; ei mitään mustaa, kun ei ole saapuvilla miehiä, ei
mitään tummaa, vaan kauttaaltaan silmiä hiveleviä sulavanvärisiä
ja kirjavia pukuja. En luule, André, että teidän länsimaalaisissa
juhlissanne saa nähdä sellaisia värivaikutelmia, ei ainakaan se,
minkä saatoin pikku tyttönä nähdä lähetystöjen tanssiaisissa
likimainkaan tarjonnut tällaista loisteliaisuutta. Niiden
aasialaisten silkkikankaiden ohella, joissa isoäidit koreilevat,
nuo monet parisilaiset puvut näyttävät vielä kuulakammilta, voisi
luulla niitä tehdyiksi sinisestä tai vaaleanpunaisesta usvasta;
kaikki teidän naisräätälienne viime "luomat" -- käyttääkseni
heidän typerää kieltään -- esiintyvät täällä, ja niitä kantavat
ihastuttavasti nuo pikku olennot, joista opettajattaret ovat
tehneet ranskalais-sveitsiläis-englantilais-saksalaisnaisia,
mutta joiden nimet yhä vielä ovat: Kadidjé, Chéref, Fatme, tai
Aiché, ja joita ei yksikään mies koskaan ole nähnyt.
Minun on nyt lupa astua alas valtaistuimeltani, jolla olen
prameillut viisi tai kuusi tuntia. Saanpa päälle päätteeksi
lähteä tästä sinisestä salista, jossa istuu ryhmittyneinä etenkin
vanhoja naishenkilöltä, noita kiihkoilijoita ja ylenkatseellisia,
joilla on järkevät ja ankarat mielipiteet, ja joiden hiukset ovat
neitseellisesti sileiksi kammatut, ja joilla on päässä pieni
turbaani. Minua haluttaa enemmän yhtyä nuorten pariin, jotka ovat
"menettäneet tasapainonsa", niin kuin minä, ja jotka jo hetken
aikaa ovat tunkeilleet viereisessä salissa, missä orkesteri
soittaa.
Se on jouhiorkesteri, joka säestää kuutta laulajaa; nämä
esittävät vuoroonsa Zia-Pashan, Hafizin tai Saádin lauluja. Te
tiedätte, André, kuinka paljo alakuloisuutta ja intohimoa on
meidän itämaalaisessa musiikissamme; olettehan muuten koettanut
sanoin kuvata sitä, vaikka se onkin kuvaamatonta... Soittajia --
he ovat miehiä, ympäröi joka taholta damaskolaissilkistä tehty,
suunnattoman suuri teltta. Ajatelkaapa vain mikä häpeänhälinä
siitä syntyisi, jos joku heistä näkisi meidät!... Ja kun minä
saavun, ovat ystävättäreni juuri alkaneet soitannollisen
ennustaja-leikin. (Sitä leikitään tavallisesti hääiltana lähellä
orkesteria. Joku nuorista naisista sanoo: "Ensimäinen laulu on
minua varten"; toinen sanoo: "Minä otan toisen tai kolmannen",
j.n.e. Ja jokainen katsoo valitsemansa laulun sanoja itselleen
enteellisiksi.)
-- Morsian ottaa viidennen, sanon minä sisään astuessani.
Ja kun on tuon viidennen vuoro, lähestyvät kaikki ja kuuntelevat
tarkkaavasti, jotta ei sanaakaan menisi hukkaan ja tunkeutuvat
niin lähelle silkkitelttaa ja survaisevat sitä, että se on
vähällä kaatua kumoon.
Minä, joka olen rakkaus -- näin laulaa näkymätön laulaja
-- olemukseni on liian hehkuva!
Vaikkapa ainoastaan kuljen läpi sielujen,
Koko elo on riittämätön lääkitsemään iskemiäni haavoja.
Poistun, mutta askelteni jäljet jäävät iäksi.
Minä, joka olen rakkaus -- olemukseni on liian hehkuva.
Kuinka se on värähtelevä ja kaunis tuon miehen ääni, jonka
läheisyyden tunnen, mutta joka on piilossa, ja jolle voin
kuvitella minkä ulkonäön, mitkä kasvot ja mitkä silmät
tahansa... Olin tullut sinne huvittelemaan itseäni samoin kuin
toiset: ennustus antaa usein aihetta hullunkuriseen tulkintaan,
huolimatta kauniista muodostan. Mutta tällä kertaa tuo mies
epäilemättä on laulanut liian hyvin ja liian intohimoisesti.
Nuoret naiset eivät naura -- ei yksikään heistä -- ja he
katselevat minua. Minulla puolestani ei enää, kuten tänä
aamuna, ole se tunne, että tänään haudataan minun nuoruuteni.
Ei, tavalla tai toisella olen pääsevä eroon tuosta miehestä,
jonka valtaan minut jätetään, ja olen elävä elämäni muualla, en
vielä tiedä missä, ja olen kohtaava "rakkauden, jolla on liian
hehkuva olemus". Kun näin ajattelen, tuntuu minusta kaikki
muuttuneelta tässä salissa, niissä en enää näe minua ympäröiviä
vieraita; kaikki nämä kukkaset alkavat äkkiä levittää huumaavia
tuoksuja, ja kristalliset kattokruunut säteilevät kuin tähdet.
Onko tämä väsymystä vai haltioitumista, sitä en tiedä, mutta
päätäni pyörryttää. En enää näe ketään enkä sitä, mikä tapahtuu
ympärilläni: ja kaikki on minusta yhdentekevää, sillä nyt tiedän,
että kerran elämäni polulla olen löytävä rakkauden, vaikkapa se
sitten tuottaisi minulle surman.
Hetkeä myöhemmin, tai kauankin myöhemmin -- sitä en tarkalleen
tiedä -- serkkuni Djavidé, sama, joka sinä aamuna "kiinnitti
onnen" päähäni, lähestyy minua ja virkkaa:
-- Oletko täällä vallan yksin? Toiset ovat menneet alas
illalliselle ja odottavat sinua. Mikä saattaakaan niin kokonaan
kietoa ajatuksesi?
Todella olenkin yksin, ja sali on tyhjä... Toiset ovat
poistuneet... Mutta milloin?..: En sitä huomannut.
Djavidén seurassa on neekeri, jonka tehtävänä on kantaa
laahustani ja huutaen "destur!" raivata minulle tietä
ihmisjoukossa. Serkkuni tarttuu käsivarteeni ja mennessämme alas
portaita hän sanoo minulle vallan hiljaa:
-- Sanohan minulle totuus, lemmikkini, ketä ajattelit, minun
tullessani sisään?
-- André Lhérytä.
-- André Lhérytä!... Ei! Joko olet hullu, tai pidät minua
pilanasi. André Lhérytä! Se on siis totta, mitä minulle
oli kerrottu tuosta oikustasi. -- (Nyt hän naurahti vallan
tyyntyneenä.) -- Mitä siihen mieheen tulee, ei tarvitse pelätä
mitään kohtaamisia... Mutta sinuna keksisin paremman haaveideni
esineen: niinpä olen esimerkiksi kuullut kerrottavan, että kuussa
on vallan ihastuttavia miehiä. Sitä asiaa sinun pitäisi pohtia,
lemmikkini, kuunasukas soveltuisi paremmin sellaiselle pikku
huimapäälle kuin sinä.
Meidän on astuttava alas parikymmentä porrasta, ja meitä katsoa
töllistelevät portaiden juurella seisojat; meidän molempien
laahuksia, joista toinen on valkea, toinen malvanvärinen,
kantaa käsineisiin puettu neekeri, ruma kuin apina. Onneksi
rakkaan Djavidéni äkillinen päähänpisto kuunasukkaasta saa minut
nauramaan, ja tilaisuuden vaatima ilme kasvoilla saatamme käydä
sisälle ruokasaliin.
Minun pyynnöstäni on katettu eri pöytä nuorille. Morsiamen
ympärille kokoontuu noin viisikymmentä nuorta naista, alle
kahdenkymmenen viiden vuoden ja kaikki sieviä. Niinikään minun
pyynnöstäni on pöytäliinalle levitetty valkoisia ruusuja, joista
on erotettu lehdet ja varret, ja jotka on asetettu aivan kiinni
toisiinsa. Tiedätte, André, ettei meillä tätä nykyä enää kateta
pöytää turkkilaiseen tapaan; siinä näkee nyt ranskalaisia
hopea-astioita, Sèvren posliinia, böömiläisiä laseja, kaikki
merkittynä minun uudella nimikuviollani. Jäännöksenä vanhasta
itämaalaisesta komeudestamme ei tässä hääpöydässä näe muuta kuin
nuo monilukuiset hopeaiset haarakynttiläjalat, jotka kaikki ovat
samanlaiset ja jotka on järjestetty kehään ympäri pöytää, kiinni
toisiinsa samoin kuin ruusut. Sitä näkee kuitenkin myöskin niiden
monilukuisten orjattarien muodossa, jotka palvelevat meitä, ja
joita yksistään nuorten ruokasalissa on viidenkymmenen vaiheilla;
kaikki he ovat tsherkessiläisnaisia, ihmeteltävän hyvin
toimeensa harjaantuneita ja miellyttäviä nähdä: vaaleaverisiä.
sopusuhtaisia kaunottaria, joiden liikkeissä havaitsee
jonkunmoista synnynnäistä majesteettisuutta kuin prinsessoilla!
Minun pöydässäni istuvien nuorten turkkilaisnaisten joukossa --
he ovat melkein kaikki keskikokoa, hintelät, ruskeasilmäiset
-- on muutamia sulttaanin palatsista tulleita naisia, joita
mainitaan nimellä "Saraylit", ja jotka eroavat muista kookkaan
vartalonsa, ihailtavien hartioittensa ja merensinisten silmiensä
puolesta. Nämäkin ovat tsherkessiläisnaisia, kotoisin vuorilta
tai tasangoilta, maanviljelijäin tai paimentolaisten tyttäriä,
jotka on otettu aivan pieninä kauneutensa vuoksi. Orjataraikansa
he ovat viettäneet jossakin haaremissa, ja sitten on heistä kuin
taikasauvan iskusta äkkiä tullut hämmästyttävän miellyttäviä
ylhäisiä naisia, sittenkuin ovat menneet naimisiin jonkun
kamariherran tai muun huomattavassa asemassa olevan miehen
kanssa. Nämä kauniit Saraylit luovat sääliväisiä katseita pieniin
hentoruumiisiin kaupunkilaisnaisiin, joiden silmien ympärillä
on tummat kehät, joiden iho on vahanvärinen ja joita he sanovat
suvustaan huonontuneiksi; heidän ja heidän tuhansien sisartensa
tehtävä, jotka vuosittain myydään tänne, on tuoda tähän vanhaan
väsähtäneeseen kaupunkiin puhtaan verensä verolahja.
Suuri hilpeys vallitsee vieraiden joukossa. Puhellaan ja
nauretaan kaikelle. Hääateria meillä turkkilaisilla on aina
unhotuksen virkistämisen ja vallattoman ilon tilaisuus.
Sitäpaitsi, André, me olemme luonnostamme iloisia, minä vakuutan;
kun pikkuseikka kääntää mielemme pois orjuudentilastamme,
jokapäiväisestä nöyryytyksestämme, kärsimyksistämme, antaudumme
hillittöminä lapselliseen hilpeyteen ja naurunremahduksiin.
Minulle on kerrottu, että oli samoin Länsimaiden luostareissa, ja
että paksuimpien muurien sisälle teljetyt nunnat joskus keskenään
huvittelivat pikkulasten koulun oppilaiden tavoin. Ja eräs
Ranskan lähetystöön kuuluva nainen, joka hankki paluuta Parisiin,
sanoi minulle eräänä päivänä:
-- Nyt se on loppu, en enää koskaan saa nauraa niin sydämeni
pohjasta kuin Konstantinopolin haaremeissa.
Aterian päätyttyä samppanjamaljaan morsiamen kunniaksi,
ehdottivat minun pöydässäni istuvat nuoret naiset, että
annettaisiin turkkilaisen orkesterin levähtää, ja että sensijaan
esitettäisiin europpalaista musiikkia. Melkein kaikki soittavat
hyvin pianoa, muutamat ovat ihmeen taitavia; heillä kun on niin
paljon aikaa harjoittamiseen, ovat heidän sormensa useimmiten
saavuttaneet erehtymättömän näppäryyden. He ovat perehtyneet
Beethovenin, Griegin, Lisztin ja Chopinin kappaleisiin, ja he
laulavat Wagnerin, Saint-Saënsin. Holmès'in, jopa Chaminaden
lauluja.
Valitettavasti minun punastuen täytyy vastata, ettei minun
asunnossani ole pianoa. Syntyy yleinen hämmästys kutsuvieraissa,
ja minuun katsotaan, kuin tahdottaisiin sanoa: -- Tyttö parka!
Kylläpä tässä suvussa ollaan vanhoillisia. Kaikesta päättäen olo
tässä talossa käy iloiseksi!
Kello on yksitoista. Kuulee komeiden ajoneuvojen eteen
valjastettujen hevosten tömisyttävän kavioitaan vaarallista
katukivitystä vastaan, ja vanha mäkinen katu on täynnä
livreapukuisia neekereitä, joilla on lyhdyt kädessä. Vieraat
verhoutuvat huntuihinsa ja tekevät lähtöä. Hetki on oikeastaan
hyvin myöhäinen turkkilaisnaisille, ja ellei suuret häät
muodostaisi poikkeusta, he eivät enää olisi poissa kotoa. He
alkavat hyvästelynsä, ja morsiamen täytyy koko aika seisoen
kiittää, jokaista naista, "joka on suvainnut läsnäolollaan
kunnioittaa näitä yksinkertaisia pitoja." Kun isoäitini
vuorostaan lähestyy sanomaan hyvästi, tuntuu hänen tyytyväinen
ilmeensä sangen selvästi ilmaisevan seuraavaa:
-- Vihdoinkin olemme naittaneet tuon oikullisen tytön. Onpa se
onni!
He poistuvat, he jättävät minut yksin uuteen vankilaani; ei
enää mikään haihduta ajatuksiani. Minut valtaa se tunne, että
välttämättömyys nyt toteutuu.
Zevneb ja Mélek, rakkaat pikku ystävättäreni, ovat viipyneet
muita kauemmin ja lähestyvät nyt syleilemään minua; emme uskalla
vaihtaa katsetta, peläten heltyvämme itkemään. He poistuvat,
hekin, laskien harsot kasvoilleen. Kaikki on lopussa. Minusta
tuntuu, kuin vajoaisin alas yksinäisyyden tuntemattomaan
kuiluun... Mutta tänä iltana on minulla tahdonlujuutta nousta
siitä ylös; tuntien sisälläni voimakkaampaa elämänhalua kuin
tänä aamuna, olen nyt valmis taistelemaan, sillä olen kuullut
rakkauden minua kutsuvan, rakkauden, jonka "olemus on liian
hehkuva"...
Nyt tullaan minulle ilmoittamaan, että puolisoni, nuori bei, on
ylhäällä sinisessä salissa, jossa jo muutaman hetken on odottanut
huvia saada puhua kanssani. (Hän on tullut Khassim-Pashasta,
isäni talosta, jossa on ollut herrain päivälliset.) No niin,
minäkin haluan nähdä hänet ja uhmailla häntä, la lähden
kohtaamaan häntä hymy huulilla, mutta mielessä viekkaus, päättäen
ensin hämmästyttää ja häikäistä häntä, sieluni syvyydessä hautoen
vihaa ja kostontuumia...
Silkin kahina hänen takanaan sai hänet säpsähtämään: se oli hänen
anoppinsa, joka oli hiipinyt sisään hiljaa kuin vanha emäkissa!
Onneksi hän ei ymmärtänyt ranskaa, ollen kokonaan vanhanajan ihmisiä,
ja lisäksi hän oli unhottanut ottaa mukaansa nenälasinsa.. -- Mutta,
pienokaiseni, kirjoitattehan vallan liikaa. Jo lähes kolme tuntia
olette istunut kirjoituspöytänne ääressä! Olen jo moneen kertaan
varpaisillani hiipinyt tänne! Pian palaa Hamdimme kotia Yldizista, ja
silloin näyttävät kauniit silmänne kovin väsyneiltä vastaanottaessanne
hänet... Kas noin, levätkää nyt vähäsen! Korjatkaa pois nuo paperit
huomiseen.
Hän ei antanut kahdesti kehottaa itseään korjaamaan pois papereitaan
-- kädenkäänteessä hän sulki ne lukon taakse laatikkoon -- sillä salin
ovelle oli juuri ilmestynyt toinen henkilö, joka osasi ranskaa ja jolla
oli terävä katse, nimittäin kaunis Durdané (Helmi), Hamdi bein serkku,
äsken eronnut miehestään ja pari päivää sitten saapunut vierailemaan
taloon. Hänen silmiensä ympäristö ja hiukset olivat värjätyt hennalla,
hänen kasvonsa olivat hyvin kauniit, mutta hymynsä oli häijy.
Vastanaitu nuori nainen oli jo oivaltanut tuon naisen vilpillisyyden.
Häntä oli tarpeetonta kehottaa hoitamaan ulkomuotoaan Hamdin paluuta
varten, sillä hän oli ilmetty mielistely etenkin kauniin miesserkkunsa
läsnäollessa.
-- Kas tässä, lemmikkini, virkkoi vanha nainen, ja ojensi esiin vanhaa
haalistunutta lipasta, -- tässä tuon teille helyn nuoruuteni ajoilta
-- se kun on itämaalainen, ette voi väittää sitä vanhamalliseksi, ja
se sopii niin mainiosti tämänpäiväiseen pukuunne. Oh kuinka se teitä
pukee, tämä on suorastaan hurmaavaa!... Hamdi, joka niin hyvin osaa
arvostella värien vaikuttavaisuutta, on pitävä teitä vastustamattomana
tänä iltana!...
Tosin hän itsekin kernaasti näki, että Hamdi piti häntä miellyttävänä,
sillä hän luotti viehätysvoimaansa pääasiallisena taistelu- ja
kostokeinona. Mutta ei mikään nöyryyttänyt häntä niin kuin tuo kiihko
aamusta iltaan koristella häntä:
-- Lemmikkini, nostakaapa tuota kiharaa hiukan korvan taa, niin Hamdi
pitää teitä vielä kauniimpana... Sydänkäpyseni, kiinnittäkää tuo
teeruusu hiuksiinne, se on Hamdin lempikukka.
Näin häntä alinomaan kohdeltiin kuin haaremi-orjatarta, tai kuin olisi
hän ollut kaunis nukke, joka oli olemassa ainoastaan miellyttääkseen
valtijastaan!...
Posket punottaen hän tuskin oli ehtinyt kiittää
smaragdi-kaulakoristeesta, kun neekeri-palvelija tuli sanomaan, että
bei oli näkyvissä, että hän saapui ratsain ja paraikaa kiersi lähimmän
moskeijan kulmaa. Vanha nainen nousi heti ja virkkoi:
-- Meidän on aika poistua, Durdané. Älkäämme häiritkö vastanaineita,
rakkaani.
He pakenivat joutuin, mutta Durdané kääntyi kynnyksellä ja lähetti
ennen katoamistaan jäähyväisiksi häijyn vihamielisen hymynsä.
Silloin pikku nuori aviovaimo meni peilin ääreen. Joku päivä sitten
hän oli tullut miehensä luo yhtä valkeana kuin morsiuspukunsa, yhtä
puhtaana kuin veden kirkkautta hohtavat jalokivensä. Aikaisemman
elämänsä kuluessa, joka kokonaan oli omistettu opinnoille ja joka oli
täydelleen eristetty kosketuksista nuoriin miehiin, ei aistillinen kuva
koskaan ollut hiipassutkaan hänen mielikuvitustaan. Mutta Hamdin yhä
kietovammat hyväilyt, hänen rumiinsa terve tuoksu, hänen tupakkansa
sauhu, alkoivat vastoin hänen tahtoaan hänen aisteissaan herättää
levottomuutta, jota hän ei koskaan ennen ollut aavistanut...
Portaista kuului ratsuväen sapelin kalinaa; hän saapui, hän oli vallan
lähellä!... Ja hän tiesi, että se hetki oli viipymättä täyttyvä, jona
heidän molemmat olemuksensa olivat likeisesti yhtyvät, ja siitä hänellä
muuten oli ainoastaan hämärä käsitys... Ja nyt hän ensi kerran tunsi
salaista halua olla tuon miehen läheisyydessä -- mutta häpeä siitä,
että hän häneltä halusi jotain, täytti hänen sielunsa uudella vihan ja
kapinallisuuden puuskauksella.