Enhän koskaan ole kertonut teille mitään lapsuudestani, André,
vai kuinka? Teidän tulee kuitenkin tietää, että minä, joka
mielestänne muka olen niin sivistynyt, oikeastaan olen pieni
raakalainen. Minussa on aina oleva jälellä suurten aavikkojen
lasta, joka muinoin hevosen selässä nelisti aseiden kalskeessa,
tai joka tanssi nuotiotulen ääressä hopeavöidensä kilistessä.
Ja huolimatta europpalaisen kulttuurin ulkokiillosta, joka kerta
kun uusi sieluni, itsetietoinen sieluni kärsii, lapsuuteni
muistot palaavat ja etsiskelevät minua. Ne palaavat vaativaisina,
värikkäinä ja loistavina; ne osoittavat minulle valoisaa maata,
kadotettua paratiisia, johon en enää voi _enkä tahtoisi palata_:
tsherkessiläis-kylää, nimeltä Karadjiamir, tuolla puolen
Kaniah'ia. Siellä on sukuni hallinnut Kaukasiasta tultuaan.
Synnyinmaassaan olivat esi-isäni Kiziltéfén khaaneja, ja heidän
aikuisensa sulttaani antoi heille läänitykseksi Karadjiamirin
maan. Siellä elin yhdentoista vuotiaaksi, olin vapaa ja
onnellinen. Nuoret tsherkessiläis-naiset eivät ole huntuun
verhotut. He tanssivat ja puhelevat nuorten miesten kanssa ja
valitsevat aviomiehensä sydämensä äänen mukaisesti.
Talomme oli kaikkein kaunein kylässä, ja pitkät akasiakujat
kohosivat joka taholta sen pihaan, jonka ympäröivät suurena
kehänä, ja vähimmästäkin tuulenhenkäyksestä ne heiluttivat
oksiaan vallan kuin tervehtien; silloin sateli maahan
lumivalkeita terälehtiä.
Unelmissani näen edessäni vuolaan virran... Isosta salista
saattoi kuulla noiden pienten kiiruhtavien laineiden kohinan.
Oi, kuinka joutuin ne riensivät tuntematonta etäisyyttä kohti.
Lapsena nauroin nähdessäni niiden vihaisina murtuvan kallioita
vastaan.
Talon edustalla, kylän puolella, on avara avoin kenttä. Siellä
me tanssimme tsherkessiläisiä tansseja, vanhojen sävelmiemme
kaikuessa. Kaksittain tai pitkinä jonoina, kaikki puettuina
valkeaan silkkiin ja kukkakiehkurat hiuksissa. Näen hengissä
edessäni entiset leikkitoverini... Missä he ovatkaan tänään?...
Kaikki he olivat kauniit ja lempeät, soikeine silmineen ja
raikkaine hymyineen.
Kesäisin, illan tullen, isäni alustalaiset, kylän nuoret
tsherkessiläis-miehet, lopettivat työnsä, kavahtivat hevosen
selkään ja kiitivät kauas arolle. Isäni, entinen soturi, asettui
etunenään ja johti heitä kuviteltuun hyökkäykseen. Se oli
kultainen hetki, kun aurinko on nukahtamaisillaan. Kun olin
pieni, yksi heistä otti minut satulaansa; silloin huumaannuin
tuosta vauhdin nopeudesta, tuosta intohimoisesta elinvoimasta,
jota maa pitkin päivää hehkuvana oli henkinyt ilmoille ja
joka illalla hulmahti esiin aseiden kalskeena ja hurjina
lauluina. Hetki vaihtoi sitten väriään, se näytti muuttuneen
purppuranpunaiseksi kuin verinen taisteluilta... ja ratsastajat
kajahuttivat sotalauluja. Sitten verhoutui ilta ruusunpunaan ja
opaaliväriin...
Hän kirjoitti juuri sanaa "opaaliväriin", epäröiden, eikö se ollut
liian teennäinen, voidakseen miellyttää Andréta, kun Kondja-Gul,
huolimatta kiellosta, äkkiä tunkeutui huoneeseen:
-- Hän on täällä, emäntä! Hän on täällä!
-- Kuka on täällä?
-- Nuori bei!... Hänellä oli asiaa isännälle, pashalle, ja nyt hän
lähtee pois. Juoskaa nopeasti ikkunanne ääreen, niin saatte nähdä hänen
nousevan hevosen selkään.
Tähän vastasi pikku prinsessa liikahtamatta ja jäisen tyynesti, niin
että kelpo Kondja-Gul siitä vallan masentui:
-- Ja senkö tähden minua häiritsit? Saanpa liiankin pian nähdä tuon
miehen! Sitäpaitsi saan mielin määrin nähdä häntä kuolinpäivään asti!
Tämän hän sanoi varsinkin painostaakseen palvelusväen edessä
ylenkatsettaan nuorta herraansa kohtaan. Mutta heti kun Kondja-Gul
oli poistunut, hän lähestyi vavisten ikkunaa; nuori bei oli juuri
noussut ratsun selkään, yllänsä kaunis upseerin-univormu ja karautti
ajutanttinsa seurassa pois sypressi-kujia pitkin ja hautausmaiden ohi.
Hän ehti kuitenkin nähdä, että tuon miehen viikset todella olivat
vaaleat, ehkäpä liiankin vaaleat hänen mielestään, mutta että hän oli
kaunis ja nuori, ja jotenkin uljas ryhdiltään. Siitä huolimatta hän
oli vastustaja, pakollinen isäntä, joka ei koskaan pääsisi kotiutumaan
hänen sielunsa sisimpään. Eikä hän sen enempää tahtonut ajatella häntä,
vaan palasi kirjoituspöytänsä luo -- kuitenkin posket punoittavampina
-- ja alkoi edelleen kirjoittaa päiväkirjaansa, kirjettä kuvitellulle
uskotulleen:
... ilta verhoutui ruusunpunaan ("ruusunpunaan" muitta mutkitta;
"opaaliväriin" pyyhittiin), silloin heräävät muistot, ja
tsherkessiläiset muistelivat esi-isiensä maata; yksi heistä
esitti maanpakolaisen laulun, ja toiset hiljensivät vauhtinsa
kuunnellakseen tätä yksinäistä ja hidasta laulua. Sitten vaihtui
valaistus punasinerväksi, helläksi ja lempeäksi, ja koko aro
kaiutti rakkauslaulua... Silloin ratsastajat käänsivät hevosensa
ja nelistivät nopeasti kotiapäin. Heidän tiellään poljetut kukat
henkivät kuollessaan viimeisen tuoksahduksensa; heidän aseensa
säkenöivät ja näyttivät vievän mukaansa kesäyön hämyyn levinneen
hopealle hohtavan tomun.
Kaukana heidän edessään kirkas valopilkku osoitti sitä kohtaa,
missä Karadjiamirin akasiat muodostivat ryhmän keskellä
hiljaista tasaista aroa. Valopilkku kasvoi ja muuttui ennen
pitkää rovioksi, jonka korkeat liekit nuoleskelivat tähtiä;
sillä kylään jääneet olivat sytyttäneet suuret roviot, ja
niiden ympärillä tanssivat ja lauloivat nuoret tytöt, tahdissa
heiluttaen valkoisia huiveja ja ohuita harsoja. Nuorten iloitessa
täysikäiset miehet istuivat tupakoiden asuntojensa edustalla,
ja äidit tähystelivät pitsiuudinten takaa, miten lempi lähestyi
heidän lapsiaan.
Siihen aikaan minä olin kuningatar. Isäni, Tevfik-Pasha, ja
äitini, Seniha, rakastivat minua ylitse kaiken, sillä heidän
muut lapsensa olivat kuolleet. Minä olin kylän sulttaanitar; ei
kellään toisella ollut niin kauniita pukuja eikä niin komeasti
siselöityjä kulta- ja hopeavöitä. Ja jos niille seuduille
tuli kauppias Kaukasiasta, säkit täynnä jalokiviä ja mytyt
kultakuteisia silkkikankaita, kaikki ympäristössä tiesivät,
että hänen ensin tuli käydä meidän talossamme; ei kukaan olisi
uskaltanut ostaa yksinkertaisinta silkkivyötä, ennenkuin pashan
tytär itse oli valinnut koriste-pukineensa.
Äitini oli hienotunteinen ja lempeä. Isäni oli tunnettu hyväksi
ja oikeamieliseksi. Jokainen ohikulkeva muukalainen saattoi tulla
kolkuttamaan ovellemme, talomme oli hänelle avoinna. Vaikka hän
oli köyhä, vastaanotettiin hänet kuin itse sulttaani. Jos hän oli
maanpakoon ajettu tai pakolainen -- sellaisia olen nähnyt -- niin
olisi isäntäväki suojellut häntä viimeiseen hengenvetoonsa asti.
Mutta voi sitä, joka olisi tahtonut turvautua Tevfik-Pashaan
toimeenpannakseen huonon tai epäilyttävän teon; isäni, joka
muuten oli hyväsydäminen, oli hirvittävän ankara oikeuden
valvoja. Senkin olen nähnyt.
Sellainen oli lapsuuteni, André. Sitten menetimme äitimme, ja kun
ei isäni enää tahtonut jäädä ilman häntä Karadjiamiriin, vei hän
minut mukanaan Konstantinopoliin isoäitini ja serkkujeni luo.
Nyt hallitsee setäni Aris-Bei hänen sijallaan siellä. Mutta
tuskin mitään on muuttunut tuossa tuntemattomassa syrjäisessä
sopukassa, missä päivät hiljalleen punoutuvat vuosiksi. Luulen,
että virran reunalle on rakennettu mylly; pienet laineet,
jotka ainoastaan huvikseen näyttivät uhkaavilta, on pakoitettu
hyödyttämään, ja olenpa kuulevinani niiden itkevän entistä
vapauttaan. Mutta kaunis talo kohoaa yhä edelleen puiden
keskellä, ja viimeksi tänä keväänä akasiat ovat sirottaneet
lumivalkoisia kukkiaan niille teille, joilla leikin lapsena.
Ja epäilemättä ratsastajat nyt nostavat satulaan jonkun toisen
pikkutytön lähtiessään retkilleen.
Pian on yksitoista vuotta kulunut siitä, kuin kaikki tämä
tapahtui.
Huolettomasta ja iloisesta lapsesta on tullut nuori nainen, joka
jo on paljon itkenyt. Oliko hän ollut onnellisempi, jos olisi
jatkanut alkuperäistä, elämäänsä?... Mutta _oli kirjoitettu,
että_ hän lähtisi sieltä, sillä hänen _täytyi_ muuttua
ajattelevaksi olennoksi ja teidän ja hänen teiden täytyi kerta
yhtyä. Oh, kuka sanookaan meille miksi, kuka osaa selvittää
näiden kohtaamisien syvimmän syyn, joissa sielut tuskin joutuvat
kosketuksiin, mutta joita eivät enää koskaan unhota. Sillä ette
tekään, André, enää ole minua unhottava...
Hän kyllästyi kirjoittamiseen. Ja lisäksi bein käynti oli karkottanut
hänen muistelmansa.
Mitä olikaan hänen tekeminen päättääkseen tämän viimeisen vapauden
päivän? Entä puutarha! tuo rakas puutarha, joka oli niin täynnä
hänen nuoria unelmiaan; siellä hän aikoi viipyä iltaan asti. Vallan
perällä, satavuotisten platanien siimeksessä, sammalpeitteisen vanhan
muurin suojassa oli penkki, sillä aikoi hän istua tuon huhtikuupäivän
auringonlaskuun asti; tuon päivän, joka tuntui hänestä elämänsä
viimeiseltä. Ja hän soitti kelloa Kondja-Gul'ille, käskien tämän antaa
hänen tulostaan merkin: puutarhureille, ajureille, yleensä miehisille
palvelijoille, että he poistuisivat puistokujilta ja etteivät
katseillaan halventaisi sitä pikku jumalatarta, joka tahtoi kävellä
siellä hunnuttomana...
Mutta asiaa tarkemmin ajatellessaan, hän päätti olla menemättä
puutarhaan; sillä olihan sittenkin mahdollista, että hän kohtaisi
eunukkeja tai palvelijattaria, jotka tietysti kaikki miettiväisinä
hymyilisivät morsiamelle, ja hänen velvollisuutensa olisi silloin
näyttää heidän edessään ihastuneelta, sillä sellaista tapa vaati
tällaisissa olosuhteissa. Sitäpaitsi, kuinka vastenmielistä nähdä
juhlavalmistukset, puiden juurelle asetetut pöydät, maahan levitetyt
kauniit matot...
Silloin hän vetäytyi huoneensa vieressä olevaan pieneen saliin,
missä hänen Erard-pianonsa oli. Musiikillekin oli sanottava hyvästi,
uudessa kodissa kun ei ollut pianoa. Nuoren bein äiti -- vuoden
1320:n kannattajia [Toisin sanoin henkilö, joka hyväksyy ainoastaan
muhamettilaisen ajanlaskun eikä tahdo seurata europpalaisten
almanakkaa. (Tekijän huomautus)] -- joiksi vanhan sukupolven
naisia sanovat uudenajan Turkinmaan kulttuurimaaperässä puhjenneet
korukukkaset -- tuo täysverinen vuoden 1320:n kannattaja oli, vaikkakin
epäröiden, suostunut siihen, että tuleva miniänsä saisi tuoda mukaansa
länsimaalaiskieliset uudet kirjansa ja kuvalliset aikakauskirjat, mutta
piano oli ilmeisesti ollut hänelle vastenmielinen, eikä sentähden
tahdottu järkähtämättä pitää kiinni vaatimuksesta. (Tämä vanha nainen
oli, moneen kertaan käynyt katsomassa nuorta kihlattua, oli syytänyt
hänelle mielistelyjään ja ladellut vanhanaikuisia kohteliaisuuksia,
jotka häntä kiusasivat, ja oli lisäksi aina ylen tarkkaavasti
tähystellyt tulevaa miniäänsä, voidakseen sitten paremmin kuvata häntä
pojalleen.) Siis ei enää pianoa hänen tulevassa kodissaan tuolla
vastapäätä, toisella puolen lahtea, vanhan Stambulin sydämessä.
Hänen hermostuneet, tavattoman näppärät ja notkeat pienet sormensa
alkoivat improvisoida pianolla ensin eriskummaisia katkonaisia
sävelmiä, jolla ei ollut alkua eikä loppua, ja niitä säestivät kuivat
näppäykset, joka kerta kun liian isot sormukset survaisivat mustia
koskettimia. Sitten riisui hän nämä sormukset, kokosi mielensä ja alkoi
soittaa hyvin vaikeaa Liszt'in tekemää Wagner-sovitusta. Vähitellen hän
unhotti, että huomenna oli menevä naimisiin kapteeni Hamdi-Bein, hänen
keisarillisen majesteettinsa sulttaanin ajutantin kanssa, hän oli nyt
pitkätukkaisen soturin morsian, soturin, joka asui pimeihin pilviin
kohoavan vuoren huipulla törröttävässä linnassa, jonka alapuolella
syvyydessä virtasi iso synkkä joki. Hän kuuli vanhojen satuaikojen
symfonian syvissä pohjoismaisissa metsissä.
Mutta herjettyään soittamasta, kun kaikki oli vaiennut kielien
viimeiseen värähdykseen, hän huomasi auringon säteiden jo punaisina ja
melkein vaakasuorina tunkevan sisään järkähtämättömien rautaristikkojen
lomitse. Ilta oli siis tullut, ja kauhu valtasi hänet, kun hän
ajatteli, että jäisi yksin täksi viimeiseksi illaksi, -- vaikka hän
kuitenkin aikaisemmin oli sitä toivonut.
Viipymättä hän riensi isoäitinsä luo pyytämään lupaa, joka
myönnettiinkin, ja kiireesti hän ahdistuksissaan kirjoitti serkuilleen
pyytäen heitä kaikin mokomin tulemaan hänelle seuraa pitämään; mutta
ainoastaan he kaksi, eivätkä toiset pikku morsiusneitoset, jotka
olivat majoitetut heidän huoneeseensa; ainoastaan he kaksi, Zeyneb ja
Mélek, hänen parhaat ystävättärensä, uskottunsa, sielunsa sisaret.
Hän pelkäsi, ettei heidän äitinsä suostuisi toisten heillä asuvien
häävierasten vuoksi; hän pelkäsi, että hetki jo oli liian myöhäinen,
aurinko liian alhaalla, turkkilaisnaiset kun eivät saa lähteä ulos sen
laskettua. Ja ristikko-ikkunastaan hän näki vanhan Ismaelin rientävän
sanaa viemään.
Jo jonkun päivän ajan hän serkkujensakin edessä, jotka olivat
pahoillaan, oli ollut sanaakaan hiiskumatta tuosta vakavasta
kysymyksestä, hän oli ollut umpimielinen, melkeinpä ylpeä; noidenkin
molempien naisten edessä hän oli kainostellut surunsa ilmaisemista,
mutta nyt hän ei enää voinut; hän tahtoi nähdä heidät, saadaksensa
itkeä heidän povellaan.
Kuinka se laski nopeasti, tuon viimeisen illan aurinko! Ehtisivätkö he
saapua? Hän kumartui kadulle niin kauas kuin ikkunaristikot sallivat.
Nyt oli "taistelujen purppuranpunainen iltahetki", niinkuin hän oli
sanonut lapsuuttaan kuvaavassa päiväkirjassaan, ja pako-ajatukset ja
ilmi-kapinallisuus panivat pyörälle hänen hillittömän ja viehättävän
pienen päänsä...
Mutta mikä selkeä levollisuus, mikä kohtaloon alistuva rauha hänen
ympärillään! Sulotuoksut nousivat tuosta isosta kalmistopuistosta,
joka levisi niin hiljaisena hänen ikkunoidensa edessä -- tuon vanhan
koskemattoman turkkilaisen maaperän tuoksu, joka nousi lyhyestä
nurmesta ja pienistä kukkasista, jotka aamusta alkaen olivat lämminneet
huhtikuun auringon paisteessa. Puiden tumma vihannuus, taustana
tulipunainen auringonlasku, oli siellä täällä kuin puhkaistu ja
siroteltu loistavilla valopilkuilla ja säteillä. Vanha kultaus kimmelsi
siellä täällä noiden hautapatsaiden huipuissa, joita tuolla avaralla
alueella oli pystytetty harvaan, sypressien siimekseen. -- Turkinmaalla
ei pelätä vainajia, niistä ei erottauduta; annetaan niiden levätä
kaikkialla, jopa keskellä kaupunkiakin. --
Tämän surullisen etualan takana, synkkien tornien tavoin törröttävien
sypressien oksien lomitse näkyi etäisyys, tuo verraton kuva: koko
Stambul ja sen merenpoukama, hehkuvanpuhtaassa iltavalaistuksessa.
Alhaalla, vallan alhaalla, Kulta-Sarven pinta, jonka rantaan läheiset
hautausmaat viettivät, oli punainen, leimuavan punainen kuin taivas,
ja sitä uursivat sadat venheet, jotka basarien sulkemisaikana
alinomaan kulkivat edestakaisin -- mutta sinne ylös ei kuulunut niiden
vanaveden kohinaa eikä airojen pulauksia; ne näyttivät isoilta peilin
pinnalla liukuvilta hyönteisiltä. Vastakkainen ranta, Stambulin
ranta, muuttui muuttumistaan: kaikki rannalla kohoavat talot, tuon
äärettömän asuntojoukon alimmat kerrokset alkoivat himmetä ja melkein
hälvetä joka ilta toistuvaan punasinervään usvaan, joka muodostuu
höyrystä ja savusta. Stambul muuttui kangastuksen tavoin, siinä ei
enää voinut selvästi erottaa mitään, ei rappeutumista, ei kurjuutta
eikä uudenaikaisten rakennusten inhottavaa rumuutta. Se ei nyt enää
ollut muuta kuin varjokuva, tumman punasinervä ja kultareunainen,
suunnattoman suuri äärileikkauskuva kaupungista tornihuippuineen ja
kupukattoineen, joka oli pystytetty suojustimena verhoamaan tulipalon
tavoin hehkuvaa taivasta. Ja samat äänet kuin aamupäivällä, samat
kirkkaat, taivaalliset äänet alkoivat jälleen kaikua ylhäältä, kutsuen
oikeauskoisia turkkilaisia päivän neljänteen jumalanpalvelukseen:
_aurinko meni mailleen_.
Silloin vangittu pikku prinsessa, joka vastoin tahtoaan kuitenkin oli
hiukan rauhoittunut tästä suuremmoisesta rauhaa uhkuvasta kuvasta,
kävi taas levottomaksi Mélek'in ja Zeyneb'in tähden. Ehtisivätkö he
tulla, vaikka jo oli niin myöhäinen hetki? Entistään tarkkaavammin hän
katseli tuon tien päätä kohti, jonka toista viertä reunustivat vanhat
ristikkoaita-talot, ja toista kuolleiden suloinen tyyssija.
Tuossa he tulevat! Todella he lähestyvät kaukaa, nuo kaksi hentoa
mustaa haamua, kasvot peitettyinä, he tulevat esiin isosta synkästä
portista, rientäen eteenpäin, saattonaan kaksi neekeriä, joilla on
pitkä miekka vyöllä... Pian olivat he tehneet päätöksensä, pian olivat
he tulleet nuo pienet ystävätärparat... Ja nähdessään heidän näin
noudattavan hänen hätähuutonsa kutsua, hän tunsi, silmiensä kostuvan;
kyyneleet, mutta täällä kertaa ilokyyneleet, valuivat hänen poskilleen.
Heidän astuttuaan huoneeseen ja poistettuaan synkät huntunsa, morsian
heittäytyi itkien heidän syliinsä.
Molemmat painoivat häntä nuorta poveansa vastaan,, ilmaisten mitä
hellintä osanottoa.
-- Aavistimme kyllä, että et ollut onnellinen... Mutta et tahtonut
sanoa meille mitään... Puhua siitä kanssasi emme uskaltaneet... Jo
muutaman päivän olit tuntunut meistä niin umpimieliseltä, niin kylmältä.
-- Tiedättehän, millainen olen... Se on typerää, mutta häpeän
nähdessäni jonkun huomaavan, että kärsin...
Ja hän alkoi itkeä nyyhkyttäen:
-- Mutta miksi et kieltäytynyt, lemmikkini?
-- Olenhan jo niin monta kertaa kieltäytynyt! Sanotaan että luettelo
niistä miehistä, joille olen antanut kieltävän vastauksen, jo on liian
pitkä!... Ja ajatelkaahan, että jo olen kahdenkymmenen kahden vuotias,
jo melkein vanha piika... Muuten, hän tai joku toinen, yhdentekevää,
kun lopulta sentään täytyy mennä; jollekin.
Muinoin, kun hän oli kuullut ystävättäriensä puhuvan niin häidensä
aattona, oli heidän välinpitämättömyytensä häntä tympäissyt; ja nyt
hän itse lopulta teki samoin... "Kun hän nyt ei voi olla se, jonka
itse valitsisin ja jota rakastaisin, oli yksi heistä sanonut, niin on
yhdentekevää, onko hänen nimensä Mehmed tai Ahmed! Saanhan lapsia,
jotka lohduttavat minua, niin että unhotan hänen läsnäolonsa."
Toinen, vallan nuori nainen, joka oli suostunut ensimäiseen kosijaan,
puolustautui seuraavasti: "Miksi en ottaisi ensimäistä yhtä hyvin
kuin seuraavaa, jota en tunne sen paremmin?... Mitä mainita
kieltoni syyksi?... Ja ajattele muuten, mikä melu siitä nousisi..."
Noiden nuorten naisten välinpitämättömyys oli tuntunut hänestä
käsittämättömältä: antaa voittaa itsensä orjattaren tavoin... Ja
nyt hän itse suostui moiseen kauppaan -- ja huomenna oli hirvittävä
lankeemuksen päivä. Väsyneenä alinomaiseen kieltämiseen, alinomaiseen
taistelemiseen, hän oli, toisten tavoin, lopuksi antanut _myönteisen_
vastauksen, joka syöksi hänet turmioon, _kielteisen_ vastauksen
asemesta, joka olisi pelastanut hänet ainakin joksikin aikaa eteenpäin.
Ja nyt oli liian myöhäistä muuttaa päätöstä, hän seisoi kuilun
partaalla: huomenna se oli tapahtuva!
Nyt he itkivät yhdessä, kaikki kolme. He vuodattivat niitä kyyneleitä,
jotka morsian ylpeydessään monena päivänä oli pidättänyt, he
vuodattivat suuren eron kyyneleitä, vallan kuin yksi heistä olisi ollut
kuolemaisillaan...
Oli aivan luonnollista, etteivät Mélek ja Zeyneb sinä iltana palaisi
kotia, vaan että jäisivät tänne yöksi, serkkunsa luo, niin kuin on
tavallista, kun lähtee kylään yön tullen ja niin kuin he usein jo
olivat tehneet kymmenen vuoden kuluessa.
Yhä seurustellen toistensa kanssa olivat nämä kolme nuorta naista, kuin
erottamattomat sisaret, tottuneet enimmäkseen nukkumaan yhdessä milloin
toisen, milloin toisen luona, ja useimmiten täällä, tsherkessittären
kodissa.
Mutta kun orjat tällä kertaa, odottamatta käskyä, olivat levittäneet
lattialle silkkimatrassit vieraille, oli noilla kolmella yksin
jääneillä se tunne, että olivat koolla kuolleen valvontaa varten.
He olivat pyytäneet ja saaneet luvan jäädä pois ilta-aterialta, ja
parraton neekeri, joka oli lihavan marakatin näköinen, oli juuri
kullatulla tarjottimella tuonut sisään kevyen aterian, johon heidän ei
ollenkaan tehnyt mieli kajota.
Alhaalla ruokasalissa söivät illallista heidän yhteinen isoäitinsä,
morsiamen isä, pasha, ja neiti Bonneau de Saint-Miron, sanaakaan
vaihtamatta, ikäänkuin tulevan onnettomuuden odotuksesta vaieten.
Isoäiti oli sangen loukkaantunut tyttärentyttärensä käytöksestä ja
tiesi hyvin, ketä sai kiittää siitä, syyttäen uudenaikaista kasvatusta
ja kotiopettajatarta. Tuota lasta, hänen puhtaan muhamettilaisen
verensä jälkeläistä, joka myöhemmin oli tullut luopioksi, jonka paluuta
perinnäisen oikeauskoisuuden helmaan ei enää toivottu, hän kaikesta
huolimatta rakasti, mutta hän oli aina pitänyt velvollisuutenaan
esiintyä ankarana. Ja tänään, kohdatessaan tuota salakähmäistä ja
käsittämätöntä kapinallisuutta, hän tahtoi liioitella kylmyyttä ja
ankaruutta. Mitä tulee pashaan, joka aina oli hemmoitellut ainoata
lastaan ja ylenmäärin antanut hänelle lahjoja kuin "Tuhannen ja yhden
yön" sulttaanittarelle, ja joka korvaukseksi oli saanut osakseen
runsaasti hellyyttä, ei hän ymmärtänyt tytärtään enempää kuin
vanhoillinen anoppinsakaan ja oli niinikään suuttunut; tämä viime
oikku menikin hänen mielestään liian pitkälle: näytellä marttyyria
sentähden, että hänen naimishetkensä tultua hänelle oli valittu kaunis,
rikas, ylhäissukuinen mies, joka oli Hänen Majesteettinsa Sulttaanin
suosiossa!... Ja lopuksi opettajatar parka, joka ainakin kihlaukseen
nähden oli aivan viaton ja joka aina oli ollut uskotun ja ystävättären
asemassa, ei ymmärtänyt, ja kärsi vaieten. Kun hänen rakas oppilaansa
oli lähettänyt hänelle kutsun häihin, miksi hän ei tahtonut häntä
seuraansa sinne yläkertaan viimeisenä iltana!...
Mutta toisin ajattelivat, nuo kolme pikku haaveilijaa, -- jotka eivät
aavistaneet, että niin suuresti pahoittivat häntä -- he kun halusivat
olla yksin sellaisen eron aattona.
Ainaiseksi menneet olivat ne illat, jotka he kolmen olivat viettäneet
tässä huoneessa, joka huomenna oli jäävä asumattomaksi ja jolle
heidän oli sanominen hyvästi...Jotta jäähyväiset eivät tulisi niin
surullisiksi, he olivat sytyttäneet kaikki haarakynttiläjalan kynttilät
ja ison permantolampun -- jonka varjostin oli päivänvarjoa isompi
ja kookkaan kukan muotoinen. He tarkastivat edelleen, järjestivät
jopa hävittivätkin niitä tuhansia pikku esineitä, joita kauan olivat
säilyttäneet kallisarvoisina muistoina. Siellä oli noita hopea- ja
kultalankakimppuja, joilla tavallisesti koristetaan morsianten
hiuksia ja joita morsiusneitoset säilyttävät siksi, kunnes heidän
vuoronsa tulee; niitä välkkyi siellä täällä, riippuen nauharuusuihin
kiinnitettyinä peilien kamanoista ja huoneen valkoisilla seinillä, ja
ne palauttivat mieleen niiden ystävättärien kalpeita kasvoja, jotka
kärsivät tai jotka jo olivat kuolleet. Eräässä kaapissa oli nukkeja,
joita muinoin oli hellästi rakastettu, särkyneitä leluja, kuihtuneita
kukkia, pieniä pyhäinjäännöspahaisia tämän vanhan talon seinien sisällä
yhdessä vietetyn ensi nuoruuden ajoilta.
Siellä oli vielä valokuvia kehyksissä, joista he itse olivat maalanneet
melkein kaikki, tai jotka olivat somistaneet koruompeluilla. Nämä
olivat nuorten lähetystönaisten tai juhlapukuisten turkkilaisnaisten
valokuvia -- viimemainittuja olisi helposti voinut luulla hienoiksi
parisittariksi, ellei alareunassa olisi nähnyt sanoja _omistus_ tai
_muisto_, töherrettyinä arapiaksi. Ja vihdoin oli yksinkertaisia
pikku esineitä, jotka oli voitettu niissä kuluneen talven
hyväntekeväisyys-arpajaisissa, joita turkkilaisnaiset toimeenpanevat
Rhamazan valvonnan aikana; vaikka niillä ei ollut vähintäkään arvoa,
ne toivat mieleen heidän elämänsä menneitä hetkiä, joiden auttamaton
haihtuminen heissä herätti haikeita tunteita. Sulhasen antamista
lahjoista sitävastoin, joista muutamat olivat hyvin kalliit, ja jotka
neiti Esther Bonneau oli levittänyt näytteille viereiseen saliin, he
eivät vähääkään välittäneet.
Tuskin he olivat päättäneet surullisen tarkastelunsa, kun taas kattojen
yläpuolelta kuuluivat kauniit heleät äänet: ne kutsuivat oikeauskoisia
päivän viidenteen rukoushetkeen.
Paremmin kuullakseen, nuoret naiset menivät istumaan avoimen ikkunan
ääreen, missä saattoi hengittää lempeän raikasta yöilmaa, joka tuoksui
sypresseille, yrteille ja merivedelle. Ikkuna tosin oli auki, mutta
tietysti varustettu rautakangilla ja puuristikoilla -- muunlaisesta
ikkunasta turkkilainen nainen ei saa katsoa ulos. Yläilmoista kuuluvat
äänet kaikuivat yhä ympäristöön, ja kaukaa toiset tuntuivat vastaavan
niihin, lukemattomat toiset, jotka lähtivät Stambulin minareettien
huipuista ja levisivät yli uinuvan lahden, kaikua johtavan vedenpinnan
kantamina; siinä oli jotain taivaallista, kun äkkiä kuuli nuo
haltioituneet puhtaat äänet, jotka korvaa hivelevän pehmeinä joka
taholta kaiuttivat kehotustaan.
Mutta tätä tunnelmaa kesti vaan lyhyen aikaa, ja kun jokainen
muedsin oli neljälle ilmansuunnalle kaiuttanut ikivanhoilta ajoilta
perinnäisen kutsuhuutonsa, seurasi äkkiä hiljaisuus. Vallan lähellä
olevien sypressien lomitse näki Stambulin sinervänä kuvastuvan
himmeän kuutamon valaisemalle taivaalle, ja se näytti tällaisena
utukuvana suuremmalta jättiläismäisine kupukattoineen ja vuosisatojen
kuluessa muuttumattomine ääriviivoineen, ja se oli täyteen sirotettu
valopilkkuja, jotka kuvastuivat lahden pintaan. Nuo nuoret naiset
ihailivat sitä vangitsevien ristikkojen pienten ruutujen kautta,
ja he ajattelivat itsekseen, tokko Länsimaiden kuuluisat kaupungit
(joita tunsivat ainoastaan kuvista ja joita eivät milloinkaan
saaneet nähdä, turkkilaisnaiset kun eivät koskaan saa lähteä pois
synnyinmaastaan), tokko Wien, Parisi ja Lontoo, saattoivat herättää
tällaista kauneuden ja suuruuden vaikutelmaa. Joskus sattui, että
he ristikkoaukoista pistivät ulos sormensa, niin kuin vangeilla on
tapana, ja silloin valtasi heidät mieletön halu päästä matkustamaan
ja tutustumaan maailmaan -- tai ainoastaan tällaisena kauniina yönä
kerran lähteä kävelemään Konstantinopolin kaduille -- tai vaan päästä
tuonne ikkunoidensa edessä lepäävälle hautausmaalle... Mutta iltasinhan
muhamettilaisnainen ei saa poistua kotoaan...
Hiljaisuus, täydellinen hiljaisuus levisi vähitellen yli vanhan
Khassim-Pashan kaupunginosan, jonka talot olivat suljetut. Ei mikään
hievahtanut heidän ympärillään. Perasta kuuluva melu -- missä on
samankaltainen yöelämä kuin europpalaisissa kaupungeissa -- hälveni,
ennenkuin ehti saapua tänne. Niiden höyrylaivojen korvia vihlovista
vihellyksistä, joita vilisee alhaalla Seralji-niemen edessä, pääsee
aina rauhaan jo ennen viidettä rukoushetkeä, sillä laivakulku
Bosporilla lakkaa pimeän tultua. Tässä itämaalaisen kaupungin
yöllisessä rauhassa, joka on vierasta meidän kaupungeissamme, kuului
aika ajoin yksi ainoa hälyääni, joka on kuvaava Konstantinopolille,
ääni, joka ei ole minkään toisen äänen kaltainen, ja jonka edellisten
vuosisatojen turkkilaiset lienevät kuulleet samanlaisena: tak,
tak, tak, tak! vanhalla kivityksellä. Tämä ääni vahventui kai
antaessaan synkillä kaduilla, joilla ei kukaan enää liikkunut. Se
oli kaupunginosan yövartija, joka hitaalla kävelyllään kolhaisi
rautakärki-sauvallaan katukiviin. Ja matkan päästä kuuli toisten
yövartijain vastaavan samalla tavalla; tämä toistui kaikkialla tuossa
suunnattoman suuressa kaupungissa, Eyoub'istä Seitsemälle Tornille, ja
pitkin Bosporin rantaa Marmara-mereltä Mustallemerelle, ikäänkuin olisi
tahdottu sanoa asujamille: "Nukkukaa vaan, me valvomme aamuun asti,
tähystellen varkaita ja tulipaloja."
Hetkeksi nuoret naiset unhottivat, että tämä ilta oli viimeinen.
Samoin kuin usein käy elämän suurten muutosten aattopäivänä,
he joutuivat harhaluulojen valtaan heille aikoja sitten tutun
ympäristön vaikutuksesta: olihan kaikki tässä huoneessa paikoillaan
samannäköisenä kuin ennen... Mutta sitten muistui taas todellisuus
mieleen, ja silloin valtasi heidät kuolontuska: huomenna oli edessä
ero, heidän sisarellisen tuttavallisuutensa loppu, koko heidän rakkaan
menneisyytensä murtuminen!...
Oi, mikä päivä se olikaan oleva morsiamelle!... Täytyihän aamusta
iltaan näytellä ilveilyä, niin kuin tapa vaatii, ja lisäksi näytellä
hyvin, maksoi mitä maksoi! Kokonainen pitkä päivä, hymyillä kuin
epäjumalan kuva, hymyillä ystävätärjoukoille ja noille lukemattomille
uteliaille ihmisille, jotka aina suurissa häätilaisuuksissa tulvimalla
täyttävät talon. Ja täytyipä löytää rakastettavia sanoja, luontevasti
vastaanottaa onnittelut; aamusta iltaan osottaa iloisia kasvoja;
aina hymy huulilla ja silmissä, vaikka sydämessä kyti mielipaha ja
kauhu... No niin, kaikesta huolimatta hän oli hymyilevä! Johan hänen
ylpeytensä sitä vaati: esiintyä voitettuna, se olisi liian nöyryyttävää
hänelle, tuolle masentamattomalle, joka niin suuresti oli kehunut,
ettei vastoin tahtoaan antaisi itseään naittaa, ja joka niin kiihkeästi
oli toisille saarnannut naisten vapautuksen ristiretkeä... Kuinka
suurta kohtalon ivaa ja haikeutta olikaan, huomispäivä uhkuva!... Ja
jos vielä tämä kaikki illan tullen loppuisi... Kaikkea muuta, sitten
seuraavat kuukaudet, vuodet, koko elämä, jonka kestäessä tuo tuntematon
valtijas hänet omistaa, häntä polkee ja halventaa. Oi, kun ajattelen,
ettei yksikään päivä eikä yö enää ole kuuluva minulle vaan tuon miehen
tähden, joka on saanut päähänsä naida hovimarsalkan tyttären!...
Kun nuo kiltit serkut näkivät hänen hermostuneesti polkevan permantoa
jalallaan, kysyivät he, eikö ajatusten haihduttamiseksi vähän
soitettaisi pianoa, viimeinen kerta... Ja yhdessä he menivät viereiseen
huoneeseen, missä piano oli auki. Siellä oli hajalla joukottain
esineitä pöydillä, hyllyillä, lattiamatoilla, ja kaikki ne todistivat
uudenaikaisen turkkilaisnaisen mielialaa, hänen haluansa eristetyssä
elämässään koetella kaikkea, omistaa kaikki, tuntea kaikki. Siellä oli
muun muassa fonografikin (sen vuoden viime ennätyksen näyte), jolla
he jonkun päivän olivat itseään huvitelleet, tutustuen länsimaalaisen
teatterin eri ääniin, operetin typerään pilaan, konsertti-kahvilan
mauttomuuksiin. Mutta näihin monenlaisiin esineisiin he eivät
enää kiinnittäneet huomiota; siihen, minne ne kerta oli pantu, ne
unhottuivat kuin arvoton roju, sitävastoin tuottaen suurta iloa
eunukeille ja palvelijattarille.
Morsian istui pianon ääreen ja alkoi hetken epäröityään soittaa
pianokonserttia, jonka itse oli säveltänyt. Hän oli tutkinut
harmonia-oppia oivallisten opettajien johdolla, ja hänen
innoituksensa oli omintakeinen, hiukan kesytön, mutta aina erikoisen
mielenkiintoinen; ainoa vaikutelma, joka hänen sävellyksissään toistui,
oli kenties aika ajoin tsherkessiläis-ratsastajien hevosten kavionkopse
kotimaansa aroilla, mutta se olikin kaikki. Senjälkeen hän soitti
keskeneräisen noktyrnin, joka oli sävelletty edellisenä iltana; se
tulkitsi alussa synkkää levottomuutta, jonka läheisten kalmistojen
rauha kuitenkin lopulta oli täydelleen viihdyttänyt. Musiikkiin
sekaantui silloin tällöin ulkoa tuleva ääni, joka on Konstantinopolille
min luonteenomainen: yövartijan sauvan kolaukset kuolonhiljaiseksi
käyneen kadun kaikuvaan kivitykseen.
Nyt lähestyi Zeyneb, laulaakseen sisarensa Mélekin säestämänä;
niin kuin melkein kaikilla turkkilaisnaisilla, hänellä oli lämmin,
hieman tumma ääni, joka värähteli intohimoisena varsinkin kauniissa
matalassa äänistössä. Hänkin epäröi, mitä valita, ja pantuaan nuotit
hyllyllä mullin mallin, löytämättä sopivaa, hän viimein avasi Gluckin
laulusävellyksiä sisältävän nuottivihon ja kaiutti ihanalla äänellään
tuota kuolematonta manausta: "Manan jumaluudet, Kuolon palvelijat!"
Vastapäätä kalmistossa lepäävät vainajat, muinaisajan turkkilaiset,
jotka nukkuivat sypressien juurien parissa, olisivat varmaankin
suuresti ihmetelleet tätä ikkunaa, joka näin myöhään oli valaistu ja
joka loi kirkkaan valojuovansa heidän pimeään olinpaikkaansa: olihan se
haaremin ikkuna, päättäen ristikoista, mutta sieltä kuului heille ylen
outoja soitonääniä.
Tuskin oli Zeyneb lopettanut yleväsävyisen säkeen: "En vetoa ma
surkuhunne julmaan", kun pikku säestäjätär pysähtyi, soittaen väärän
soinnoksen... Ihmishaamu, jonka hän ensiksi oli huomannut, oli äkkiä
ilmestynyt pianon luo; se oli pitkä laiha vartalo, synkkäpukuinen, ja
se oli tullut äänettömänä kuin kummitukset.
Se ei ollut mikään Manan jumaluus, mutta eipä paljon parempaakaan, se
oli "kif-kif", kuten pienellä punatukkaisella Mélekillä oli tapana
leikillisesti sanoa. Se oli rouva Husnugul, koko talon kauhistus:
"Isoäitinne -- näin hän sanoi -- käskee teidän panna maata ja sammuttaa
valot." Ja hän poistui hiiskumattoman hiljaa, niin kuin oli tullutkin,
jättäen siihen nuo kolme neitosta kauhun jäätäminä. Hänellä oli
taito ilmestyä milloin tahansa ja joka paikkaan vallan odottamatta
ja äänettömästi, mikä muuten on helpompaa haaremeissa kuin muualla,
niiden ovia kun ei koskaan lukita. Tämä rouva Husnugul (Ruusu-Kaunotar)
oli entinen tsherkessiläinen orjatar, joka kolmekymmentä vuotta
sitten otettiin melkein perheenjäseneksi, hän kun oli saanut lapsen
pashan langon kanssa. Tuo lapsi oli kuollut, ja hänet oli naitettu
pehtorille maalla. Pehtori kuoli, ja silloin leski eräänä päivänä
ilmestyi vierailulle, tuoden mukaansa joukon rääsyjä villasäkeissä,
kuten ennen vanhaan oli tapana. Tätä "vierailua" oli nyt kestänyt
lähes viisikolmatta vuotta. Rouva Husnugulista, joka oli puoleksi
seuranainen, puoleksi nuorten valvoja ja urkkija, oli tullut talon
vanhan emännän oikea käsi; ollen muuten hyvin kasvatettu, hän nyt
omasta puolestaan kävi tervehtimässä naapuritalojen säätynaisia; hänet
otettiin vastaan hienoimmissakin piireissä -- niin suvaitsevaisia
ja tasa-arvoisuutta suosivia ollaan Turkinmaalla. Hyvin monella
Konstantinopolin perheellä on keskuudessaan tuollainen rouva Husnugul
-- tai Gulchinasse (Ruusun palvelijatar), tai Chemsigul (Päivänkukka),
tai Purkiémal (Täydellinen) tai joku muu samantapainen -- joka aina
on todellinen vitsaus. Vanhoilliset ikänaiset panevat arvoa näiden
siveydenvartijattarien palveluksiin, he kun seuraavat nuoria naisia
heidän kävelylleen, sitten kotia palatessaan laatien siitä selontekonsa.
Ei ollut vastustaminen rouva Husnugulin julistamaa käskyä. Nuo kolme
neitosta sulkivat vaieten ja alakuloisina pianon, ja puhalsivat
sammuksiin kynttilät.
Mutta ennenkuin menivät levolle he heittäytyivät toistensa syliin,
perinpohjin toisiaan hyvästelläkseen; ja he itkivät yhdessä, ikäänkuin
huomispäivä olisi erottava heidät ainaiseksi. Peläten, että rouva
Husnugul uudelleen ilmestyisi, hän kun epäilemättä kuuntelisi oven
takana, joka vaan oli työnnetty kiinni, he eivät rohjenneet puhua;
nukkua he eivät voineet, ja aika ajoin kohosi huokaus tai nyyhkytys
noista hennoista povista.
Keskellä tätä syvää, yön hiljaisuutta, joka on otollinen ahdistuksen
aiheuttamalle mietiskelylle, morsian kiihottui kiihottumistaan
ajatellessaan, että joka tunti, joka minuutti lähensi häntä
korjaamattomaan nöyryytykseen, onnettomaan lopputapaukseen.
"Raakalais"-ihmisen koko hurjuudella hän nyt kammoksui tuota
muukalaista, jonka kasvot hän vaan vilahdukselta oli nähnyt, mutta
jolla huomenna oli oleva kaikki oikeudet hänen persoonaansa, vieläpä
elinajaksi. Mutta kun se ei vielä ollut auttamattomasti tapahtunut,
valtasi hänet voimakas kiusaus tehdä viimeinen ponnistus, päästäkseen
häntä pakoon, maksoi mitä maksoi... Mutta mitä saattoi hän tehdä?...
Mitä inhimillistä apua hän voisi odottaa, kuka häntä säälisi?...
Heittäytyä isänsä jalkojen juureen -- se oli nyt liian myöhäistä, hän
ei enää voisi häntä taivuttaa... Pian jo puoliyö; kuu loi aavemaista
valoansa huoneeseen; sen säteet kuvasivat valkoisille seinille
rautakankien ja armottomien puuristikkojen varjoja. Ne valaisivat
myös pikku prinsessan pään yläpuolella olevan koraanin lauseen, joka
täytyy olla jokaisen muhamettilais-naisen päänalaisen ääressä, joka
seuraa häntä lapsuudesta asti ja joka on kuin alinomainen suojeleva
rukous hänen elämässään; morsiamen koraani-lauselma oli ommeltu
emirin-vihreälle sametille, jonka piirustuksen oli tehnyt kuuluisa
muinaisajan kaunokirjoittaja, ja se sisälsi nämä sanat, jotka olivat
yhtä lempeät kuin evankeliumi: "Syntini ovat suuret kuin meri, mutta
sinun anteeksiantosi vielä suurempi, oi Allah!" Vielä kauan sen
jälkeen kuin nuori nainen oli lakannut uskomasta, tuo pyhä lauselma,
hänen unensa vartija, oli edelleen hallinnut hänen sieluaan, ja hänen
mieleensä oli jäänyt epämääräinen luottamus kaikkihyvyyteen, ylimpään
anteeksiantoon. Mutta nyt sekin oli lopussa. Hän ei enää odottanut
ennen kuolemaa eikä sen jälkeen minkäänlaista armoa: ei, yksin
kärsimässä, yksin puolustautumassa ja yksin vastaamassa teoistaan!...
Tänä hetkenä hän tunsi olevansa valmis mihin äärimäisyyksiin tahansa.
Mutta mitä tehdä?... Paetako? Mutta miten, minne?... Paeta umpimähkään
keskellä yötä, kauhua herättäviä katuja pitkin?... Ja mistä löytää
turvapaikkaa, niin ettei tuotaisi takaisin?
Mutta Zeyneb, joka ei liioin saanut unta, alkoi nyt puhua hiljaisella
äänellä. Hänen mieleensä oli juuri juolahtanut, että nyt alkoi
viikonpäivä, nimeltä Bazar-Guni (joka vastaa meidän sunnuntaitamme),
jonka aattona tulee rukoilla kuolleiden edestä, samoin kuin
Tsharshembe'n aattona, (joka taas vastaa meidän torstaitamme). He eivät
koskaan olleet laiminlyöneet tätä velvollisuutta, ja se oli lisäksi
ainoa Islamin uskonnollisista määräyksistä, jota he vielä uskollisesti
noudattivat.
Muuten he olivat, samoin kuin suurin osa sukupolvensa
muhamettilaisnaisista, Darwinin, Schopenhauerin ja niin monen muun
hengen läpitunkemia ja turmelemia. Ja heidän isoäitinsä sanoi heille
usein: "Minun on sangen surullista nähdä vanhoilla päivilläni,
että teidän laitanne on vielä pahempi kuin jos olisitte kääntyneet
kristinuskoon, sillä rakastaahan Jumala kuitenkin kaikkia, joilla on
uskonto. Mutta te olette niitä todellisia epäuskoisia, joiden ajan
Profeetta viisaudessaan oli ennustanut tulevaksi." Epäuskoisia he
todella olivat, skeptikkoja ja epätoivoisia suuremmassa määrin kuin
useimmat nuoret naiset länsimailla. Mutta kuitenkin rukoileminen
kuolleiden edestä oli pysynyt velvollisuutena, jota he eivät rohjenneet
laiminlyödä, ja joka muuten oli heille sangen mieluinen. Jopa
kesäisillä kävelyillään Bosporin läheisissä kylissä, joilla on ihanat
kalmistot, heidän oli tapana pysähtyä sypressien ja tammien siimekseen,
rukoilemaan jonkun tuntemattoman vainajan yksinkertaisella haudalla.
Sentähden he hiiskumatta sytyttivät himmeän yölampun; pikku morsian
otti esille Koraaninsa uudentyylisen vuoteensa läheltä olevalta
hyllyltä -- tämä Koraani, joka jokaisella muhamettilaisuskoisella
täytyy olla pääalaisensa ääressä varsinkin yöllä luettavia rukouksia
varten, on alati kääritty Mekka'sta tuotuun silkkihuiviin, johon
on pantu santelipuun tuoksuainetta -- ja kaikki kolme alkoivat,
rauhoittumistaan rauhoittuen hiljaa lukea rukousta, joka viihdytti
heidän levottomuuttaan, samoin kuin raitis vesi asettaa kuumeen.
Mutta ennen pitkää tummapukuinen pitkä nainen, joka kuten tavallisesti
saapui äänettömästi, oven narisematta, kuin aave ainakin, ilmestyi
heidän eteensä:
-- Isoäitinne käskee sammuttamaan yölampun...
-- Hyvä, rouva Husnugul. Olkaa hyvä ja sammuttakaa se itse, me kun jo
nukumme, ja suvaitkaa selittää isoäidillemme, ettei tarkoituksemme
ollut olla tottelemattomia hänelle, luimme vain rukouksen kuolleille...
Kello oli lähes kaksi yöllä. Kun yölamppu oli sammutettu, nuo
kolme nuorta naista uupuneina mielenliikutuksesta, surusta ja
kapinallisuudesta nukahtivat yht'aikaa, vaipuen virkistävään syvään
uneen, kuin kuolemaan tuomittu viimeisen päivänsä edellisenä yönä.