III.

Tuo viimeinen aamiainen kodissa syötiin vaieten noiden kahden

toisilleen salaa vihamielisen naisen -- opettajattaren ja isoäidin --

seurassa.

Sen päätyttyä morsian vetäytyi huoneeseensa, jonka oven olisi tahtonut

sulkea kahdella avaimen kierroksella; mutta turkkilaisten huoneiden

ovissa ei ole lukkoja. Ei ollut muu neuvona kuin Kondja-Gulin kautta

kieltää sisäänpääsy kaikilta palvelijattarilta tai orjilta, jotka tavan

mukaan vahtivat lähellä olevissa eteisissä ja pitkissä käytävissä, kuin

kotiutuneet ja tungettelevat pihakoirat.

Tämän viimeisen jäljellä olevan päivän kuluessa hän tahtoi valmistautua

kuin kuolemaa varten, järjestää paperinsa ja tuhannet pienet muistonsa,

ennen kaikkea polttaa ne, hän kun pelkäsi sen tuntemattoman miehen

katseita, joka muutaman tunnin kuluttua oli oleva hänen herransa.

Hänen sielunsa ahdistus oli auttamaton, ja hänen kauhunsa ja

kapinallisuutensa kiihtymistään kiihtyi.

Hän istuutui kirjoituspöytänsä ääreen ja sytytti kynttilän valaisemaan

niitä monia pikku kirjeitä, jotka uinuivat valkealla kiiltovärillä

maalatuissa laatikoissa; kirjeitä, jotka oli saanut vastanaiduilta

tai uhkaavien häiden odotuksessa vapisevilta ystävättäriltään; ne

olivat kirjoitetut turkinkielellä, ranskaksi, saksaksi ja englanniksi,

kaikki kapinallisia hengeltään ja uhkuen sitä suurta pessimismiä,

joka meidän päivinämme kalvaa Turkinmaan haaremeja. Väliin hän luki

uudelleen jonkun kohdan, epäröi surullisena; mutta lähensi sitten

kuitenkin paperilehtisen pieneen vaaleaan liekkiin, jonka valo tuskin

näkyi auringonpaisteessa. Ja kaikki tämä, kaikki kauniiden nuorten

naisten ajatukset, heidän poljettu paheksumisensa, heidän hyödyttömät

valituksensa, kaikki tämä muuttui tuhaksi, joka kokoontui ja sekoittui

kupariseen tuhka-astiaan, mikä oli ainoa itämaalainen talousesine siinä

huoneessa.

Kun laatikot olivat tyhjennetyt ja salaiset kirjeuutiset hävitetyt,

oli hänen edessään ainoastaan suuri kultahelainen kirjoitussalkku,

joka oli täyteen sullottu ranskaksi kirjoitettuja vihkoja...

Pitikö hänen polttaa tämäkin?... Ei, siihen ei hänellä enää ollut

rohkeutta. Sehän sisälsi koko hänen nuoren naisen elämänsä, sehän

oli hänen päiväkirjansa, jonka oli alkanut kolmetoistavuotiaana --

sinä surullisena päivänä, jona oli täytynyt ainaiseksi piiloittaa

kasvonsa maailmalta, antaa teljetä itsensä haaremiin, muuttua yhdeksi

Konstantinopolin lukemattomista mustista haamuista.

Tässä päiväkirjassa ei ollut mainittuna mitään tapausta, joka oli

aikaisempi huntuun verhoutumisen päivää. Ei mitään hänen lapsuudestaan

pikku barbaarilais-prinsessana siellä kaukana Cirkassian tasangoilla,

sillä syrjäisellä seudulla, missä hänen sukunsa oli hallinnut pari

sataa vuotta. Ei liioin mitään hänen olostaan pikku maailmannaisena

siltä ajalta, jolloin hänen isänsä hänen yhdennellätoista ikävuodellaan

oli hänen kanssaan asettunut asumaan Konstantinopoliin, missä oli

hänen majesteetiltaan sulttaanilta saanut hovimarsalkan arvon. Tuo

aika oli ollut täynnä ihmettelyä, ennenkuin hän tottui kaikkiin hienon

maailman tapoihin, ja lisäksi oli täytynyt ottaa tunteja ja lukea

läksyjä. Kahden vuoden ajalla oli nähty hänet juhlissa, tennistä

pelaamassa ja lähetystöjen toimeenpanemissa pikku tanssiaisissa. Hän

oli taitavimpien europpalaisten tanssijain kanssa pyörähdellyt kuin

täysikasvuinen neitonen, häntä oli tuhkatiheään pyydetty tanssimaan,

hänen muistikirjansa oli täyteen merkittynä tanssivuoroja, ja hän

lumosi kaikki viehättävillä pienillä kasvoillaan, suloudellaan,

hienolla ylellisyydellään ja lisäksi tuolla ilmeellä, jota ei kukaan

olisi voinut matkia, ilmeellä, jossa oli kostonhimoa, mutta samalla

lempeyttä, paljon kainoutta ja paljon hilpeyttä. Ja sitten eräänä

päivänä. Englannin lähetystön tanssiaisissa, jotka oli toimeenpantu

nuorinta polvea varten, kysyttiin: "Missä onkaan pikku tsherkessitär?"

Ja hänen maalaisensa olivat vastanneet: "Voi, ettekö tiedä? Hän on

juuri vastikään verhoutunut huntuun..." (Tämä tiesi seuraavaa: hän

on mennyttä kalua, vallan kuin loihdittu kadoksiin; häntä ei enää

saada nähdä; jos sattumalta hänet kohtaa, kun hän tulee vastaan ajaen

katetuissa vaunuissa, on hän pelkkä musta haamu, mahdoton tuntea; hän

on kuin kuollut...)

Täytettyään kolmetoista vuotta hän siis ankaran säännön mukaisesti oli

astunut tähän verhottuun maailmaan, joka Konstantinopolissa elää toisen

elämän sivulla, ja sitä hiipaisee kaikilla kaduilla, mutta sitä ei saa

katsella ja auringon laskettua se sulkeutuu ristikkojen taakse. Tuota

eristettyä elämää tuntee kaikkialla ympärillään, se saa levottomaksi,

se houkuttelee, on luoksepääsemätön, mutta se havaitsee, arvostelee,

paljon asioita ainaisen mustan harsonaamarinsa lomitse ja arvaa, mitä

ei ole voinut nähdä.

Jouduttuaan siis äkkiä, kolmetoistavuotiaana vangiksi, eläen isänsä

seurassa, joka yhä oli kiinni hovivirassaan, ja lisäksi ankaran

isoäidin seurassa, joka ei ilmaissut helliä tunteitaan, ollen yksin

Kassim-Pashan suuressa palatsissa, keskellä vanhojen ruhtinaallisten

asuntojen ja hautausmaiden täyttämää kaupunginosaa, missä kaikki illan

pimetessä muuttui pelottavaksi ja hiljaiseksi, hän oli intohimoisesti

antautunut opintoihinsa. Ja tähän hetkeen asti, jona hän oli

täyttämäisillään kaksikymmentä kaksi vuotta, oli jatkunut tuo into

tuntea kaikki, syventyä kaikkeen, kirjallisuuteen, historiaan tai

ylimaailmaiseen filosofiaan.

Monien nuorten ystävättäriensä parissa, jotka niinikään opinnoille

suotuisassa eristyksessään olivat hankkineet itselleen tavallista

korkeamman sivistyksen, hän loisti jonkunmoisena pienenä tähtenä, jonka

oppineisuutta, arvosteluja ja viatonta uskaliaisuutta esimerkkinä

mainittiin, ja jonka kallista ja hienoa ylellisyyttä jäljiteltiin.

Ennen kaikkea hän oli kuin lipunkantaja naisten kapinaliikkeessä

haaremin ankaroita lakeja vastaan.

Tarkoin punnittuaan hän päätti jättää polttamatta päiväkirjansa,

jonka oli aloittanut huntuun verhoutumisensa päivänä. Sensijaan

aikoi hän uskoa sen sineteillä huolellisesti suljettuna jollekin

luotettavalle ja verrattain riippumattomalle ystävättärelleen, jonka

laatikoita hänen miehensä todennäköisesti ei tulisi penkomaan. Ja

kenties hän vastaisuudessa saattoi ottaa sen takaisin ja jatkaa sen

kirjoittamista! Hän oli kiintynyt siihen erityisesti sentähden, että

oli siihen kätkenyt melkein kaiken merkittävän siitä elämästä, joka oli

päättyvä seuraavana päivänä, menneet onnelliset hetket, kevätpäivät,

jotka olivat olleet toisia valoisammat, ruusujen täyttämässä vanhassa

puutarhassa vietetyt ylen vienot kaihon hetket, ja lumoavalla

Bosporilla tehdyt veneretket hellästi rakastettujen serkkujensa

seurassa.

Hänestä tuntui kuin olisi auttamattomasti upottanut kaiken tämän

ajan pohjattomaan kuiluun, jos olisi hävittänyt päiväkirja-paran.

Sen kirjoittaminen oli muuten ollut hänen paras lääkkeensä hänen

vankeutensa herättämää alakuloisuutta vastaan -- ja nytkin valtasi

hänet halu jatkaa muistiinpanojaan haihduttaakseen tämän viimeisen

päivän ahdistuksen... Hän jäi siis istumaan kirjoituspöytänsä ääreen

ja tarttui kultaiseen kynänvarteensa, joka oli koristettu pienillä

rubiineilla. Ja tämän päiväkirjan hän oli, sen ensi lehdiltä alkaen,

jotka jo olivat yhdeksänvuotiaita, kirjoittanut ranskaksi, etupäässä

ollakseen varma siitä, ettei hänen isoäitinsä eikä ketään muuta

talon ihmisistä haluttaisi ruveta sitä lukemaan. Ja jo noin pari

vuotta hän oli käyttänyt tätä kieltä, jota oli koettanut kirjoittaa

niin huolitellusti ja virheettömästi kuin suinkin, kuviteltua

lukijaa ajatellen. (Nuoren naisen päiväkirja on aina tarkoitettu

miehiselle lukijalle, kuvitellulle tai todelliselle; kun on kysymys

turkkilaisnaisesta, luonnollisesti kuvitellulle.) Tuo hänen lukijansa

oli henkilö, joka asui niin kaukana, että hän hänen tietoisuudessaan

tuskin oli olemassa, nimittäin kirjailija André Lhéry... Kaikki

kirjoitettiin nyt yksinomaan häntä varten, jopa hän huomaamattaan

hiukan jäljitteli hänen tyyliäänkin; ja päiväkirja sukeutui nyt

kirjailijalle osoitettujen kirjeiden muotoiseksi, joissa hän paremmin

voidakseen kuvitella tuntevansa hänet, mainitsi häntä nimeltä,

suorastaan André'ksi, kuin olisi hän ollut oikea ystävä, vanhempi veli.

Tuona iltana kallisarvoisten sormusten painama pikku käsi alkoi

kirjoittaa seuraavaa:

Havahtuneita: Kuvaus nykyaikaisesta haaremielämästä · 第 8 / 64 题