Huhtikuun aurinko, -- yhä saman kuun, mutta viikkoa myöhemmin --
seuloutui kiertokaihtimien ja musliiniverhojen lomitse sisälle
uneen vaipuneen nuoren naisen huoneeseen. Se oli aamuaurinko, joka
toi mukanaan uudinten, säleluukkujen ja rautaristikkojen läpi tuon
lyhytaikaisen ilon ja maallisen keväimen ainaisen harhalumon, joka
maailman alusta on kiehtonut olentojen sekä monimutkaiset että
yksinkertaiset sielut, ihmisten, eläinten, pienten laululintujen sielut.
Ulkoa kuului äsken saapuneiden pääskyjen viserrys ja itämaalaiseen
tahtiin lyödyn käsirummun kumea pärrytys. Ajoittain kajahti ilmoille
mylvinän tapaisia huutoja, ikäänkuin hirviömäisten eläinten päästämiä:
kiireellisten matkustajalaivojen toitotuksia, höyryviheltimien
kiljuntaa, joista saattoi päättää, että lähellä oli satama, suuri,
huumaavan liikenteen vilkastuttama satama; mutta nämä laivojen
merkki-äänet tuntuivat tulevan hyvin kaukaa ja alhaalta, mikä viittasi
siihen, että tämä talo oli jossakin turvallisessa, meren tasoa ylempänä
olevassa paikassa.
Hieno ja valkoinen tuo huone, johon aurinko tunki ja jossa nukkui
tuo nuori nainen; hyvin uudenaikainen, mutta kalustettu siihen
epäonnistuneen yksinkertaiseen ja teennäisen vanhanaikuiseen tyyliin,
joka vielä tuona vuonna (1901) edusti meidän dekadenssimme viimeistä
hienostuneisuutta, ja jota mainittiin "uudeksi taiteeksi".
Valkealla lakkavärillä sivellyssä vuoteessa, -- johon joku Lontoon tai
Parisin suosittu koristemaalaaja alkuperäisen kömpelösti ja siroon
japanilaiseen tapaan oli luonnistellut epämääräisiä kukkaskuvioita --
tuo nuori nainen yhä nukkui. Sotkuisten vaaleiden hiuksien keskeltä
pilkoittivat esiin pienet, sievän soikeat kasvot, niin puhdasviivaiset,
että luuli näkevänsä melkein luonnottoman kauniin vahakuvan,
pieni, hieman kotkankaareva nenä melkein liian ohuine sieramineen;
suuret madonnasilmät ja hyvin pitkät ripset, kääntyneinä ohimoihin
päin kuin Surevalla Neitsyellä. Runsaasti pitsejä vuodeliinoissa
ja pieluspäällisissä, runsaasti sormuksia hennoissa sormissa,
jotka lepäsivät silkkipeitteellä, meidän makumme mukaan liikaa
loisteliaisuutta tämänikäisellä nuorella neitosella. Mutta muuten
kaikki hänen ympärillään täysin vastasi länsimaalaisen ylellisyytemme
viime vaatimuksia. Mutta ikkunoiden edessä olivat nuo aukenemattomat
rautaristikot ja puiset häkit, -- jotka loivat tähän valoisaan ja
hienoon ympäristöön lamauttavan, melkeinpä ahdistavan vankila-tunnelman.
Huolimatta säteilevästä auringonpaisteesta ja pääskysten meluavasta
riemusta, tuo nuori nainen nukkui ylen pitkään, vaipuneena tuollaiseen
sikeään uneen, joka äkkiä aamupuolella yötä valtaa valvoneen, ja hänen
silmiänsä ympäröivät tummat kehät, kuin olisi hän itkenyt paljon
edellisenä päivänä.
Valkeaksi lakatulla pienellä kirjoituspöydällä paloi vielä unhotettu
kynttilä keskellä täyteen kirjoitettuja paperilehtiä ja valmiita
kirjeitä, jotka oli suljettu kultaisilla nimikuvioilla koristettuihin
kuoriin. Siinä oli lisäksi nuottipaperia, johon oli töherretty
nuotteja ikäänkuin keskellä sävellyskuumeen touhua. Muutamia kirjoja
oli heitetty sikin sokin keskelle hauraita saksilaisesta posliinista
tehtyjä koruleluja: kreivitär de Noailles'en viime runokokoelma
Baudelairen ja Verlainen runojen, Kantin ja Nietzschen filosofian
seurassa... Ilmeisesti puuttui tästä talosta äiti, joka olisi valvonut
luettavan kirjallisuuden laatua ja lieventänyt näiden nuorten aivojen
liikaa kiihotusta.
Ja hyvin omituista ja odottamatonta tässä huoneessa, jossa mikä
hemmoiteltu pikku parisitar tahansa olisi ollut kuin kotonaan,
oli, että valkoisen vuoteen yläpuolella, juuri siinä paikassa,
johon katolinuskoiset kenties vielä kiinnittävät ristiinnaulitun
kuvan, koreili arapiankielinen kirjoitus, ommeltuna kultakirjaimin
emirin-vihreälle sametille; se oli säkeistö Muhammedin kirjasta, ja
kirjaimet olivat väännetyt vanhanaikuisiksi siroiksi koukeroiksi.
Äskeistä äänekkäämpi visertely kahden pääskyn virittämänä, jotka
rohkeasti olivat istuutuneet itse ikkunapienalle, sai äkkiä noiden
pienten ja nuorten kasvojen silmät puoleksi aukenemaan; suuret
ruskeanvihreät silmät, jotka ensin epäröivinä ja säikähtyneinä
näyttivät anovan elämältä armoa, rukoilevan _todellisuutta_ mitä
pikimmin karkoittamaan jotakin sietämätöntä unta.
Mutta epäilemättä todellisuus liiaksikin vastasi pahaa unta, sillä
katse kävi yhä synkemmäksi, mikäli muisti ja ajatukset selkenivät,
ja se vaipui vallan alas, ikäänkuin toivottomana mukautuen
välttämättömyyteen, kohdattuaan luultavasti todiste-esineitä: avoimessa
lippaassa oli jalokivistä säihkyvä otsahely, ja tuoleille oli levitetty
valkosilkkinen morsiushame, jota koristivat oranzhi-kukat aina pitkän
laahuksen päähän asti...
Tuulispäänä syöksähti huoneeseen ovelle naputtamatta vanha nainen,
hehkuvat ja pettyneet silmät kiiluen. Musta hame, iso musta hattu,
sävyltään yksinkertaisen hieno, ja samalla jonkunverran huomiota
herättävä ja eriskummainen; hän oli saapunut vanhojen impien
valtakunnan rajalle. Epäilemättä hän oli opettajatar, jolla oli hyvät
todistukset, mutta joka oli lähtenyt köyhästä perheestä.
-- Tässä se on!... Se on nyt hallussamme, pikku lemmikkini!... hän
sanoi ranskaksi, osoittaen lapsellisen riemuitsevana avaamatonta
kirjettä, jonka oli käynyt perimässä postista.
Ja vuoteessa lepäävä pieni prinsessa vastasi samalla kielellä, ilman
vähintäkään vieraanvoittoisuutta:
-- Todellako, onko se mahdollista?
-- Totta kai!... Keneltä muulta luulettekaan sen olevan, kuin
_häneltä?_ Onhan kuoreen kirjoitettu _Zahidé Hanum_? Siinä nyt näette!
Niin, jos olette ilmaissut tämän tunnussanan toisellekin, se on eri
asia...
-- Tiedättehän, etten sitä ole tehnyt.
-- No niin, siis...
Nuori nainen oli kavahtanut istumaan, silmät nyt apoauki, poskilla
punoittava hohde -- vallan kuin lapsi, jolla on ollut suuri suru,
mutta jolle on tuotu niin eriskummainen lelu, että hetkiseksi kaikki
unhottuu. Tämä lelu oli kirje; nuori nainen käänteli sitä käsissään,
halukkaana kosketellen sitä, mutta samalla säikähtyneenä, ikäänkuin
pelkkä kosketteleminen olisi ollut rikos. Ja juuri kun hän oli
avaamaisillaan kuoren hän pysähtyi ja rukoili mielistellen:
-- Neitiseni, hyvä kulta neitiseni, älkää suuttuko oikustani, mutta
tahtoisin olla aivan yksin, kun luen sen.
-- Totta puhuen, olettepa hullunkurisista pikku olennoista kaikkein
hullunkurisin, sydänkäpyseni!... Mutta annattehan minun sitten
jälestäpäin lukea sen, eikö totta? Sen olen kai ainakin ansainnut...
Kas niin. Menenpä riisumaan hattuni ja harsoni, ja palaan sitten...
Todella hän oli "hullunkurinen" pikku olento, ja lisäksi kovin
tunnollinen, sillä hän katsoi säädyllisyyden vaativan, että nousi
vuoteesta, pukeutui ja _peitti tukkansa_, ennenkuin ensi kertaa
elämässään aukaisi mieheltä saamansa kirjeen. Puettuaan siis kiireessä
yllensä pastellin-sinisen aamuhameen, joka oli tilattu Rue de la Paix'n
varrella sijaitsevasta hienosta muotiliikkeestä, ja verhottuaan vaaleat
hiuksensa harsoon, joka oli muinaista tsherkessiläistä korutekoa, hän
avasi vavisten kirjekuoren.
Kirje oli hyvin lyhyt; kymmenkunta vallan yksinkertaista riviä -- ja
niissä odottamaton käänne, joka sai hänet hymyilemään, huolimatta
hänen pettymyksestään, kun ei siitä löytänyt mitään tuttavallisempaa
ja syvempää -- kohtelias ja ystävällinen vastaus, kiitos, josta
pilkoitti esiin väsymystä, siinä kaikki. Mutta joka tapauksessa siinä
oli ilmeisen selvänä nimikirjoitus André Lhéry. Tämä nimi, tuon miehen
käden kirjoittamana, herätti nuoressa naisessa pyörrytyksen kaltaisen
tunteen. Ja samoin kuin tuo mies siellä kaukana vastaanottaessaan
Stambulin postimerkillä varustetun kirjeen oli tuntenut, että _jotain
alkoi_, samoin tuo nainen täällä aavisti jotain suloista ja samalla
surullista sen tähden, että tuo kirje saapui juuri sellaisena
päivänä, hänen elämänsä suurimman tapauksen aattona. Tuo mies, joka
niin kauan oli hallinnut hänen unelmiaan, ja joka oli yhtä erotettu
hänestä ja yhtä saavuttamaton, kuin jos kumpikin olisi elänyt eri
taivaankappaleella, oli sinä aamuna käynyt sisälle hänen elämäänsä
yksistään noiden harvojen sanojen muodossa, jotka tuo mies oli häntä
varten kirjoittanut ja nimellään merkinnyt.
Eikä hän koskaan ollut tuntenut itseään niin vangituksi
ja kapinalliseksi eikä koskaan niin suuresti kaihoavansa
riippumattomuutta, avaraa liikkuma-alaa ja retkeilyä tuntemattomassa
maailmassa... Hän lähestyi ikkunaa, jonka pieleen usein nojasi
katsoessaan ulos: -- mutta ei, sen ulkopuolellahan olivat nuo suuret
häkit ja nuo rautaristikot, jotka saivat hänet epätoivoiseksi.
Hän kääntyi ja kulki raoitettua ovea kohti ja potkaisi syrjään
morsiushameen laahuksen, joka oli levitetty komealle matolle; ovi johti
hänen pukuhuoneeseensa, joka oli kauttaaltaan valkeata marmoria ja
isompi kuin makuuhuone leveine ristikoista vapaine ikkunoineen, jotka
olivat satavuotisia plataneja kasvavan puutarhan puolella. Yhä pitäen
kädessään auki käärittyä kirjettä hän nojasi kyynärpäätään ikkunaan,
nähdäkseen vapaasti taivaan ja puut, komeat ensi ruusut, tarjotakseen
poskensa ilman ja auringon hyväilylle... Ja mitkä jykevät muurit
kuitenkin ympäröivät tuota puutarhaa! Miksi ne olivatkaan yhtä korkeat
kuin vankilapihan muurit? Sinne tänne oli pystytetty tukipatsaita
niitä vahvistamaan, ne kun olivat niin suunnattoman kookkaat. Tarkotus
oli, ettei korkeimmistakaan lähistön taloista voisi nähdä niitä, jotka
kävelivät aitauksen sulkemassa puutarhassa...
Huolimatta tämän pakko-teljennän aiheuttamasta alakuloisuudesta,
tästä puutarhasta pidettiin, se kun oli hyvin vanha sammalen ja
jäkälän peittämine kivineen, siinä kun oli ruohottuneita käytäviä
puksipuiden reunustamilla puistokujilla, suihkukaivo vanhanaikuisessa
marmorialtaassa ja vanhuuttaan kaltevaksi kumartunut pieni huvimaja,
missä saattoi haaveilla ryhmyisten ja vääntyneiden platanien
varjossa, jotka olivat täynnä linnunpesiä. Kaikkea tätä oli tuossa
vanhanaikaisessa puutarhassa, ja lisäksi ikäänkuin kaihomielinen ja
lempeä sielu, jonka se vuosien kuluessa oli saanut, imettyään salpojen
taakse suljettujen lievässä vankeudessa olevien nuorten naisten kaihoja.
Tänä aamuna oli puutarhassa neljä tai viisi miestä -parrattomia
neekereitä, jotka paitahihasillaan valmistelivat seuraavan päivän
juhlaviettoa: yksi heistä pingotti telttakatosta oksien väliin, toinen
levitti maahan ihmeen upeita aasialaisia mattoja. Huomattuaan nuoren
naisen ylhäällä, he salavihkaa ja merkitsevästi iskivät silmää,
tervehtien tuttavallisesti ja samalla kunnioittavasti, ja neitonen
koetti iloisesti hymyillä vastaukseksi, ollenkaan säikähtymättä heidän
katseistaan. -- Mutta äkkiä hän pelästyneenä vetäytyi pois nähdessään
nuoren vaaleaviiksisen talonpojan, joka toi taloon kokonaisia
kukkakoreja ja joka vähällä oli nähdä hänen kasvonsa...
Kirje! Hänellä oli kädessä kirje, todella André Lhéryltä. Sillä haavaa
se oli kaikkein tärkeintä maailmassa. Edellisellä viikolla oli hän
saanut tavattoman päähänpiston kirjottaa hänelle, ollessaan suunniltaan
kauhusta tuon avioliiton tähden, joka oli solmittava seuraavana
päivänä. Neljä sivua täynnä viattomia tunnustuksia, jotka hänestä
itsestään olivat tuntuneet kauheilta, ja lopuksi harras pyyntö, että
hän viipymättä vastaisi, osottamalla kirjeen postiin ja salanimiselle
vastaanottajalle. Peläten rupeavansa epäröimään, jos saisi
miettimisaikaa, oli hän heti lähettänyt kirjeen, hiukan umpimähkään,
kun ei tarkalleen tuntenut osotetta, ja vanhan opettajattarensa
välityksellä (neiti Esther Bonneua'n -- Bonneau de Saint-Mironin,
luvallanne, yliopiston tohtorinarvon saaneen ja valtion koululaitoksen
kunniamerkillä palkitun naisen --) joka oli opettanut hänelle ranskaa
ja joka lopuksi pilan vuoksi oli tutustuttanut hänet muutamiin Gyp'in
teoksista poimittuihin erikoismurre-sanoihin.
Ja tuo nuoren naisen hätähuuto oli saavuttanut päämääränsä, ja
kirjailija oli vastannut, ehkä hiukan epäillen ja pilaa laskien,
mutta yleensä ystävällisesti; ja tuon kirjeen hän saattoi näyttää
kaikkein ivallisimmille ystävättärilleen, joissa se oli herättävä
mustasukkaisuutta.
Äkkiä häntä halutti antaa serkkujensa lukea se -- he olivat kuin hänen
sisariaan ainakin -- olivathan he arvelleet, ettei kirjailija siihen
vastaisi. He asuivat vallan lähellä, samassa korkealla sijaitsevassa
ja yksinäisessä kaupunginosassa, hän saattoi lähteä aamuhame yllä
hukkaamatta aikaa pukeutumiseen. Ja hän huusi heti käskevän hätäisenä
kuin lapsi ainakin? joka puhuttelee lellittelevää palvelijatarta tai
vanhaa imettäjää: "Dadi!" ["Dadi", hyväilynimi, jolla puhutellaan
aikaa myöten melkein perheenjäseniksi muuttuneita palvelijattaria tai
orjattaria.]
Hän toisti vielä kerran, ja entistään kiivaammin: "Dadi", tottunut kun
epäilemättä oli siihen, että joku aina oli lähellä valmiina täyttämään
hänen oikkunsa, ja kun dadia ei kuulunut, hän painoi sähkönappia.
Vihdoin tuli tuo dadi eroten vielä enemmän tämän huoneen sävystä kuin
Koraanin säe, joka kultakirjaimin ommeltuna oli luettavana sängyn
yläpuolella: mustat kasvot verhottuina hopeapäärmyiseen harsoon. Se
oli etiooppialainen neekeriorjatar Kondja-Gul -- Ruusunnuppu. Ja
nuori nainen alkoi puhua hänen kanssaan vierasta kieltä, aasialaista
murretta, joka varmaankin suuresti kummastutti verhoja, huonekaluja ja
kirjoja.
-- Kondja-Gul, sinä et koskaan ole saapuvilla!
Mutta tämän hän sanoi surullisella ja ystävällisellä äänenpainolla,
joka melkoisesti lievensi soimausta. Muuten tämä soimaus oli
epäoikeutettu, sillä Kondja-Gul päinvastoin aina oli saapuvilla,
liiaksikin, kuin ylen uskollinen koira. Ja nuori nainen pikemmin kärsi
siitä kotimaansa tavasta, joka vaatii, ettei koskaan saa olla salpaa
ovessa, että talon palvelijat minä hetkenä tahansa astuvat sisälle
vallan kuin olisivat kotonaan, niin ettei koskaan ole varma siitä,
saako häiriintymättä viettää yksinäisen hetken.
Kondja-Gul oli sinä aamuna ainakin kaksikymmentä kertaa varpaisillaan
hiipinyt sisään nähdäkseen, oliko nuori emäntänsä jo hereillä. Ja
kuinka olikaan hänen mielensä tehnyt puhaltaa sammuksiin tuo kynttilä,
joka yhä vain paloi! Mutta se oli sillä pöydällä, johon hänen oli
kielletty kajoamasta ja jonka hän luuli kätkevän joukon salaperäisiä
asioita, ja hän oli pelännyt sammuttamalla tuon kynttilän kenties
kumoavansa jonkun lumouksen...
-- Kondja-Gul, nopeasti _tsharshafini_ [kasvoja peittävä huntu, jota
käytetään kadulla]. Lähdenpä serkkujeni luo.
Ja Kondja-Gul alkoi kääriä neitosta mustiin harsoihin. Hän puki mustan
hameen tapaisen kaavun tuon hienokuosisen aamupuvun ylle, loi hänen
hartioilleen ja päähänsä mustan vaipan huppukauluksen tavoin, kiinnitti
siihen nuppineuloin mustan harson, jonka nunnakaavun tavoin antoi valua
alas kasvoille. Ja näin häärien verhotessaan nuorta naista hän puhui
aasialaista kieltä, vallan kuin olisi puhunut itsekseen tai hyräillyt
laulua, ja hän muisti lapsellisia ja rauhoittavia sanoja, ikäänkuin ei
ollenkaan olisi ottanut nuoren morsiamen surua vakavalta kannalta:
Hän on vaaleatukkainen, hän on kaunis, tuo nuori bei, joka huomenna
saapuu noutamaan kilttiä emäntääni. Tuleepa meille hauska siinä
kauniissa palatsissa, jonne hän vie meidät molemmat!
-- Vaiti, dadi, moneen kertaan olen jo kieltänyt sinua puhumasta siitä.
Ja seuraavassa tuokiossa:
-- Dadi, olithan läsnä ja kuulit kai hänen äänensä sinä päivänä, jona
hän tuli puhumaan isäni kanssa. Sanohan, millainen on bein ääni. Onko
se lempeä?
-- Lempeä kuin pianosi ääni, kun soitat vasemmalla kädellä, tiedäthän,
kun jatkat siihen asti, missä se loppuu... Niin lempeä... Oh, kuinka
hän on vaaleatukkainen ja kaunis se nuori bei.
-- No, sitä parempi! virkahti nuori nainen ranskaksi, äänessä ivallinen
sävy, joka kajahti aito parisilaiselta.
Sitten hän jatkoi aasialaisella kielellä:
-- Tiedätkö, onko isoäitini jo hereillä?
-- Ei, rouva sanoi nukkuvansa kauan tänään, ollakseen huomenna niin
sievä kuin suinkin.
-- No niin, kun herää, voi hänelle sanoa, että olen serkkujeni luona.
Sano vanhalle Ismaelille, että hän seuraa minua, te molemmat tulette
mukaani.
Tällävälin Esther Bonneau (de Saint-Miron) oli yläkerrassa huoneessaan
-- vanhassa huoneessaan niiltä ajoilta, joina hän asui täällä --
johon hän taas oli palannut ollakseen läsnä juhlallisuuksissa -- ja
neiti Esther Bonneau'lla oli tunnontuskia. Tietystikään hän ei ollut
tuonut valkeaksi lakatulle pöydälle Kantin, Nietzschen ja Baudelairen
kirjoja; puolitoista vuotta sitten, jolloin tuon nuoren naisen kasvatus
katsottiin päättyneeksi, oli neiti Bonneau muuttanut toisen pashan
taloon opettamaan hänen pikku tyttäriään; ja vasta silloin hänen
entinen oppilaansa, jonka mielijohteita ei kukaan enään hillinnyt, oli
alkanut vapaasti valita luettavansa. Mutta joka tapauksessa opettajatar
tunsi itsensä osaksi vastuunalaiseksi tämän nuoren hengen hillittömän
vapaasta lennosta. Ja lisäksi kirjevaihto André Lhéryn kanssa, jota hän
oli suosinut -- mitähän siitä lopulta tulisikaan? Tosin kaksi olentoa,
jotka eivät koskaan tulisi toisiaan kohtaamaan, sehän nyt ainakin
oli varmaa; sen takasivat ristikkoikkunat ja Itämaan tavat... Mutta
sittenkin...
Astuessaan viimein alikertaan näki hän edessään pienen naisolennon,
joka kävelylle lähtöä varten oli puettu mustaksi kummitukseksi, ja joka
näytti levottomalta ja kiireiseltä.
-- Minne lähdettekään, pikku ystävä?
-- Serkkujeni luo näyttämään tätä. (Tällä hän tarkotti kirjettä.)
Tietysti te tulette mukaan. Luemme sen yhdessä siellä. Kas noin, nyt
puikimme tiehemme!
-- Serkkujenne luo? Olkoon menneeksi... Otan vaan päähäni hatun ja
harson.
-- Hattunne. Hiisi vieköön, siihen menee tunti aikaa.
-- Mitä puheentapoja, pikku ystäväni!
-- Mitäkö puheentapoja... Ikäänkuin ette itsekin sanoisi "hiisi
vieköön", kun olette sillä päällä... Hiisi vieköön hatun, hiisi vieköön
harson, hiisi vieköön bein, tulevaisuuden, elämän ja kuoleman, hiisi
vieköön kaikki tyyni!
Neiti Bonneau huomasi että itkukohtaus oli tulossa, ja ohjatakseen
huomion toisaalle hän pani kädet ristiin,, kumarsi päänsä alas,
täten ottaen sovinnaisen näyttämöasennon, joka ilmaisee traagillisia
tunnustuskia.
-- Ajatelkaa, hän virkkoi, että onneton isoäitinne on maksanut minulle
palkkaa ja on ylläpitänyt minua kokonaista seitsemän vuotta moisen
kasvatustyön takia!...
Pieni musta kummitus purskahti nauruun harsonsa peitossa, pani
kädenkäänteessä pitsihuivin neiti Bonneaun päähän, kietoi käsivartensa
hänen vyötäisilleen ja veti hänet mukaansa.
-- Täytyyhän minun kääriytyä näihin paljoihin rääsyihin, se kun on
laissa määrätty... Mutta eihän teidän ole pakko... ja paria askelta
varten... Ja tässä kaupunginosassa, jossa ei koskaan kohtaa elävää
sielua!
He syöksyivät alas portaita. Kondja-Gul ja vanha etiooppialainen
eunukki Ismael odottivat portaiden alapäässä muodostaakseen
heidän saattonsa: Kondja-Gul koreili kiireestä kantapäähän
hopeapäärmyisessä vihreässä silkissä, ja eunukki oli pingottanut
yllensä europpalaiskuosisen pitkän mustan lievetakin; jos ei hänellä
olisi ollut feziä päässä, olisi voinut luulla häntä maalaiseksi
ulosottomieheksi.
Raskas portti aukeni, he olivat ulkona kukkulan huipulla, keskellä
aamupäivän kirkasta päivänpaistetta, edessään hautausmaa, jolla
kohosi sypressejä ja hautapatsaita puoleksi kuluneine kullattuine
kaiverruksilleen, ja joka loivana vietti alas laivojen täyttämän syvän
lahden rantaan.
Tuon heidän jalkojensa juuressa leviävän poukaman vastakkaisella
rannalla kuvastuivat, hautausmaan synkkien sypressien puoleksi
peittäminä, korkealle kirkasta taivaankantta vastaan, sen kaupungin
ääriviivat, jota André kahdenkymmenen vuoden ajan oli kipeästi
ikävöinyt; Stambul kohosi täällä ylväänä, ei enää epämääräisenä ja
utuisena, kuin kirjailijan haaveilussa, vaan selvänä, valoisana ja
todellisena.
Todellisena, ja kuitenkin liitäen siniauteressa hiljaisena, satumaisena
ilmestyksenä, vuossatojen Stambul kohosi siinä sellaisena, kuin vanhat
kaliifit olivat sen nähneet, yhtä suurpiirteisenä kuin miksi loistoa
rakastava Soliman oli sen suunnitellut ja toteuttanut, pystyttäen
sen uhkeimmat kupukatot. Tässä aamuilmoille kohoavassa minareettien
ja moskeijain paljoudessa ei näkynyt raunioita, ja kuitenkin
huomasi kaikessa tässä epämääräisiä ajan hampaan jälkiä. Huolimatta
etäisyydestä ja häikäisevästä valosta, näkyi selvästi kaupungin
vanhuus. Se ei ollut mikään näköhäiriö: se oli aave, menneen ajan
majesteetillinen aave, tuo vielä pystyssä oleva kaupunki lukemattomille
kivitorneineen, jotka olivat niin siron solakat ja korkeat, että
ihmetteli miten ne olivat voineet säilyä. Minareettien ja moskeijain
valkoinen väri oli vuosien vieriessä muuttunut epämääräisen harmaaksi;
niiden varjoon kasaantuneet tuhannet puutalot olivat keltamullan tai
punaruskean väriset, mutta niiden räikeys lieventyi sinervästä usvasta,
jota läheinen meri melkein lakkaamatta huokui ilmoille. Ja tämä ääretön
kokonaisuus kuvastui lahden vesipeiliin.
Molemmat naiset, se, joka oli aavemaisesti verhottu, ja toinen,
jonka hiuksille oli huolimattomasti heitetty pitsihuivi, astuivat
nopeasti neekerisaattonsa seuraamina, tuskin kiinnittäen huomiota
tähän ihmeelliseen imaisemaan, joka heidän silmissään jo oli käynyt
jokapäiväiseksi. He astuivat kukkulan rinnettä kiertävää, rappeutuneen
kivityksen peittämää tietä, joka kiemurteli vanhojen ylimystalojen
välitse, mitkä pisteaitojensa takana näyttivät autioilta, ja
Kassim-Pashan viettävän hautausmaan laitaa pitkin, jonka synkkien
puiden lomitse pilkoitti esiin vastapäätä oleva satumainen näky.
Pääskyset, joilla oli pesät kaikkialla suljettujen ristikkokuistien
alla, visertelivät haltioituneina, sypressit levittivät miellyttävää
pihkan hajua, ja ihmisluita kätkevä vanha hautausmaa tuoksui keväälle.
He eivät todellakaan kohdanneet ketään lyhyellä kävelyllään, ainoastaan
itämaalaispukuisen vedenkantajan, joka meni täyttämään nahkasäkkiään
tien vieressä olevasta, arabeskeillä koristetusta ikivanhasta
marmorikaivosta.
He saapuivat talon kohdalle, jonka ikkunoiden edessä oli vahvat
ristikot -- ilmeisesti pashan asunnon, jonka portin avasi sanaakaan
sanomatta pitkä viiksikäs mies, punaisiin ja kultaan puettu, vyö täynnä
pistooleja, ja niinikään mitään virkkamatta he täysin kotiutuneina
alkoivat nousta ylös haaremiin johtavia portaita.
Toisessa kerroksessa oli suuren valoisan huoneen ovi auki, ja sieltä
sisältä kuului nuorten naisten ääniä ja naurua. Nuo huoneessa olijat
huvittelivat itseään puhumalla ranskaa, kaiketi sentähden, että
keskustelivat vaatteista. Kysymys oli siitä;, pukiko hameen miehustaan
kiinnitetty ruusukimppu paremmin niin, vain näin.
-- Sehän sopii mainiosti, virkkoi muudan.
-- Se on "kif-kif burricot'a" -- totesi toinen, vaaleaihoinen,
punatukkainen, veitikkamaisen katseinen pikku neitonen, jonka
opettajatar oli käynyt Algeriassa.
Tämä oli hänen "serkkujensa" huone, kahdeksantoista ja kahdenkymmenen
yhden vuoden ikäisten sisarusten, joille morsian oli päättänyt kaikkein
ensiksi näyttää kuuluisalta mieheltä saamansa kirjeen. Näitä neitosia
varten oli huoneessa kaksi valkealla lakkavärillä maalattua sänkyä,
joiden molempien yläpuolelle seinään oli kiinnitetty kultalangalla
sametille ommeltu arapialainen koraaninlause. Lattialle oli järjestetty
tilapäisiä makuusijoja, matrasseja ja sinisiä tai ruusunpunaisia
silkkipeitteitä neljää häihin kutsuttua neitosta varten. Valkeiksi
maalatuille tuoleille, joiden päällykset olivat pompadour-mallista
pikkukukkaista silkkiä, oli levitetty Parisista juuri saapuneet upeat
hääpuvut, koskemattoman uusina ja heleävärisinä. Siellä vallitsi
juhla-aaton epäjärjestys; olisi voinut luulla olevansa mustalaisten
leirissä, mutta hienojen ja hyvin rikkaiden mustalaisten. (Koska
muhamettilainen laki kieltää naisia lähtemästä ulos pimeän tultua, on
heidän tavakseen tullut jäädä toistensa luo useiksi päiviksi, jopa
viikoiksikin, joskus tärkeän asian vuoksi, toiste vallan aiheettomasti,
väliin ainoastaan kyläilyä varten ja silloin järjestetään yhdessä
makuuhuoneita, ilon ollessa ylimmillään.) Siellä täällä oli hajalla
itämaalaisia harsoja, kukkakoristeita ja Laliquen helyjä. Ikkunoiden
edessä olevat rauta- ja puuristikot loivat salaperäisyyttä kaikkeen
tähän hajanaiseen ylellisyyteen, jonka määränä oli häikäistä tai lumota
naissilmiä, mutta jota eivät yhdenkään viiiksikkään miehen silmät
olleet oikeutetut näkemään.
Pari aasialais-pukuista neekeriorjatarta istui huolimattomassa
asennossa läheisessä sopessa, laulaen kotimaansa lauluja, hiljaa
lyöden tahtia pienellä käsirummulla. (Meidän tuimat länsimaalaiset
demokraattimme voisivat tulla oppimaan veljeyttä tähän hyväntahtoiseen
maahan, joka käytännössä ei tunne säätyluokkia eikä muita
yhteiskunnallisia eroavaisuuksia, ja jossa alhaisimpia palvelijoita ja
palvelijattaria aina kohdellaan kuin perheenjäseniä.)
Morsiamen tulo herätti suurta huomiota ja hämmästystä. Sinä aamuna ei
häntä odotettu. Kuka toikaan hänet tänne? Kuinka salaperäiseltä hän
näytti mustassa kävelypuvussaan ja kuinka synkältä keskellä kaikkea
tätä valkoista, vaaleanpunaista ja heleänsinistä silkkiä ja muslimia.
Miksi hän noin äkkiä yllätti morsiusneitensä?
Hän nosti mustan harsonsa, niin että hänen hienot kasvonsa
paljastuivat, ja vastasi huolettomasti ranskankielellä -- joka todella
on hyvin kotiutunut Konstantinopolin haaremeihin:
-- Tulin lukemaan teille erästä kirjettä!
-- Keneltä se kirje on?
-- Arvatkaapa!
-- Lyön vetoa siitä, että se on tädiltäsi Adrianopelista, hän
varmaankin lupaa lahjoittaa sinulle hohtokivikoristeen.
-- Eikös mitä!
-- Erivanissa asuvalta tädiltä, joka häälahjaksi lähettää sinulle pari
angora-kissaa?
-- Ei häneltäkään. Se on vieraalta henkilöltä... Se on... eräältä
mieheltä.
-- Mieheltä! Kuinka kauheata!... Mieheltä!... Oletpa sinä pikku
hirviö!...
Ja kun hän ojensi esiin kirjeen, tyytyväisenä sen tekemään
vaikutukseen, pari kolme sievää vaaleatukkaista päätä -- joko
luonnostaan tai keinotekoisesti vaaleatukkaista -- syöksähti kirjeen
kimppuun, heti nähdäkseen nimikirjoituksen.
-- André Lhéry! Onko hän siis todella vastannut?... Onko se mahdollista?
Kaikille näille pikku neitosille oli uskottu kirjailijalle lähetetyn
kirjeen salaisuus. Nykyaikaiset turkkilaiset naiset ovat niin
yksimieliset kapinoidessaan haaremin ankaroita määräyksiä vastaan,
etteivät koskaan ilmianna toisiaan. Vaikkapa noiden määräysten
rikkominen olisikin vakavaa laatua, eikä viatonta, kuten tällä kertaa,
oltaisiin silti yhtä hienotunteisia, yhtä vaiteliaita.
He tunkeutuivat ryhmään ja likistivät päänsä yhteen, voidakseen kaikki
samalla kertaa lukea, neiti Bonneau de Saint-Miron oli mukana, ja
kaikki nykivät paperia. Kolmatta lausetta luettaessa, purskahdettiin
nauruun:
-- Oletko huomannut... Hän väittää, että sinä et ole turkkilaisnainen!
Tämä on suuremmoista!... Hän muka tuntee olot niin hyvin, että on
vallan varma väitteensä todenperäisyydestä!
-- Mutta tämähän on suuri menestys, rakkaani -- sanoi hänelle Zeyneb,
vanhempi serkuista -- sehän todistaa, että säkenöivä henkevyytesi,
hieno tyylisi...
-- Suuri menestys -- intti pikku punatukkainen pystynenäinen neitonen,
yhä kasvoissa hullunkurisen ilkkuva ilme -- suuri menestys! Jos hän
luulee sinua _peralaiseksi_, niin suuri kiitos siitä kunniasta.
Hän lausui erikoisella tavalla sanan "peralaiseksi" (peralainen,
Konstantinopolin Pera-nimisen esikaupungin asukas). Äänenpaino yksinään
ilmaisi hänen, oikean turkkilaisnaisen, koko ylenkatsetta itämaalaisia
(armenialaisia, kreikkalaisia tai juutalaisia) kohtaan, joista
peralainen on edustavin. [Vaikka yleensä olen peralaisiin nähden samaa
mieltä kuin turkkilaiset, tunnustan kohdanneeni heissäkin miellyttäviä
poikkeuksia, hyvin sivistyneitä ja kunnioitettavia miehiä ja naisia,
joita olisi pidetty erinomaisen hienoina missä maassa ja seurassa
tahansa. (Tekijän huomautus).]
-- Lhéry parka -- lisäsi Kerimé, yksi vieraista, hän on jäljellä
ajastaan... Hän luulee edelleen turkkilaisnaisen olevan 1830-luvun
romaanien tasolla: nargileta, marjahilloa ja divaaneja pitkin päivää.
-- Tai suorastaan -- huomautti Mélek, pikku punatukkainen,
pystynenäinen veitikka, -- suorastaan samalla tasolla kuin hänen
nuoruutensa päivinä. Epäilemättä hän alkaa käydä vanhanpuoleiseksi, tuo
sinun runoilijasi!...
Ja tosihan olikin, kumoamattoman tosi, ettei Andre Lhéry enää voinut
olla nuori. Ja ensi kerran tämä tosiseikka selvänä ilmeni hänen
tuntemattomalle pikku ihailijattarelleen, joka ei ennen koskaan ollut
tullut sitä ajatelleeksi; ja tämä toteaminen herätti pettymystä,
himmensi hänen unelmansa ja loi surumielisyyttä hänen ihailuunsa.
Huolimatta heidän naurustaan ja ivastaan he kaikki rakastivat tuota
kaukana olevaa ja melkein persoonatonta miestä; he rakastivat häntä
sentähden, että hän rakkaudella oli puhunut heidän kotimaastaan,
Turkinmaasta, ja heidän uskonnostaan, Islamista. Hänen yhdelle heistä
kirjoittamansa kirje oli tärkeä tapaus heidän vankeuteen vivahtavassa
elämässään, jossa ennen avioliiton musertavaa romahdusta ei tapahtunut
mitään. Kirje luettiin toistamiseen ääneen. Kukin heistä tahtoi
kosketella sitä paperiarkkia, jolla kirjailijan käsi oli levännyt. Ja
ollen kaikki käsiala-tutkimiseen perehtyneitä, alkoivat he tarkastaa
hänen käsialaansa.
Mutta samassa ilmestyi äkkiä äiti, molempien sisarusten äiti, heti
vaihdettiin puheenainetta, ja kirje katosi kuin loihdittuna. Tosin tuo
kasvoiltaan niin tyyni äiti ei ollut ankara, mutta hän olisi kuitenkin
nuhdellut, eikä ainakaan olisi heitä ymmärtänyt. Hän oli aikaisempaa
sukupolvea, puhui varsin vähän ranskaa ja oli lukenut ainoastaan
Alexandre Dumas vanhempaa. Hänen ja hänen tyttäriensä väliin oli
auennut ammottava kuilu, joka muuten syntyy vasta kahden vuosisadan
ajalla, niin nopeasti olot kehittyvät nykyään Turkinmaalla. Tuo äiti
ei edes ruumiillisesti ollut heidän näköisensä, hänen kauniit silmänsä
ilmaisivat lapsellista tyytyväisyyttä, jota ei havainnut André Lhéryn
ihailijattarien katseessa; hän oli supistanut maallisen kutsumuksensa
hellän äidin ja moitteettoman puolison tehtäviin, tavoittelematta
mitään sen enempää. Sitäpaitsi hänen europpalaiskuosiset vaatteensa
eivät olleet aistikkaat, hän kantoi kömpelösti liialla kankaalla
sälytettyjä hameitaan, kun sitävastoin hänen tyttärensä näyttivät
hienoilta ja aistikkailta yksinkertaisestakin kankaasta tehdyissä
puvuissa.
Nyt astui sisään talon ranskalainen opettajatar -- hän oli Esther
Bonneaun tyyliin, mutta nuorempi ja vielä romanttisempi. Huoneessa
alkoi käydä liian ahtaaksi, siinä kun oli kovin paljon väkeä, hameita
hajalla tuoleilla ja patjoja lattialla, ja sentähden siirryttiin
suurempaan viereiseen huoneeseen, joka oli sisustukseltaan
uudenaikainen ja jota käytettiin haaremin vierassalina.
Auki jääneestä ovesta syöksähti nyt sisälle lihava saksatar,
silmälasit nenällä ja päässä prameileva hattu. Hän talutti kädestä
Fahr-el-Nissâa, nuorinta kutsutuista neitosista. Ja neitoset alkoivat
heti puhua saksaa yhtä sujuvasti kuin äsken ranskaa. Tuo lihava nainen
oli soitonopettaja, muuten kieltämättä taitava alallaan; hän ja
Fahr-el-Nissâ, joka jo soitti kuin taiteilija ainakin, olivat yhdessä
harjoittaneet uutta Bachin fuugojen sovitusta kahdelle pianolle, ja
kumpikin oli luonut koko sielunsa soittoon.
Puhuttiin saksaa, mutta yhtä helposti olisi voitu puhua italiaa tai
englantia, nämä pikku turkkilaisnaiset kun lukivat Dantea, Byronia
ja Shakespearea alkukielellä. Ollen sivistyneempiä kuin useimmat
samansäätyiset nuoret naiset meillä, kaiketi eristetyn elämänsä ja
pitkien yksinäisten iltojensa vuoksi, he ahmivat vanhoja klassikkoja
ja suuria nykyaikaisia särkyneisyys-suunnan kirjailijoita, ihailivat
intohimoisesti niin hyvin Gluck'in kuin Caesar Frank'in ja Wagnerin
musiikkia ja soittivat Vincent d'Indy'n partituureja suoraan lehdestä.
Kenties hyötyivät he myös esi-isiensä pitkästä lepotilasta ja
henkisestä horroksesta; heidän aivoissaan, jotka olivat muodostuneet
uudesta ja elinvoimaisesta aineksesta, kaikki versoi ihmeellisen
rehevänä, vallan kuin rikkaruoho ja myrkylliset kukat neitseellisessä
maaperässä.
Tuona aamuna haaremin sali täyttyi nopeasti; molemmat neekerinaiset
olivat seuranneet käsirumpuineen. Heidän jälkeensä saapui vanha
nainen, jonka astuessa sisään kaikki kunnioittavasti nousivat;
tämä oli isoäiti. Alettiin nyt puhua turkinkieltä, siliä hän ei
ymmärtänyt ainoatakaan länsimaalaista kieltä -- ja hän välitti
viis André Lhérystä, tuo vanha isoäiti! Hänen hopealla kirjailtu
hameensa oli vanhankuosinen ja tsherkessiläinen harso verhosi hänen
valkeita hiuksiaan. Hänen ja hänen pojantyttäriensä välinen puuttuvan
ymmärtämyksen kuilu oli pohjaton, ja moneen kertaan hän aterian
kuluessa herätti heidän paheksumistaan sentähden, että hänellä oli
tapana syödä riisiä sormineen, kuten hänen esi-isänsä olivat tehneet --
mutta lukuunottamatta tätä hän oli ylhäinen ja hieno nainen sormenpäitä
myöten, ja kaikki häntä kunnioittivat.
Hienotunteisuudesta isoäitiä kohtaan oli siis alettu puhua
turkinkieltä, ja äkkiä äänet kävivät pehmeäsointuisemmiksi kuin soitto.
Nyt ilmestyi eräs solakka ja sulavaliikkeinen nainen, joka tullen
ulkoa luonnollisesti oli mustan aaveen näköinen. Se oli Alimé Hanum,
täyskelpoinen opettajatar siinä ylemmässä tyttökoulussa, jonka hänen
keisarillinen majesteettinsa sulttaani oli perustanut; tavallisesti
hän kävi kolme kertaa viikossa opettamassa Mélekille arapialaista ja
persialaista kirjallisuutta. Tietystikään ei sinä päivänä ollut tuntia,
häiden aattona, jona kaikki päät olivat pyörällä. Mutta kun hän oli
luonut pois huntunsa ja näyttänyt sievät vakavat kasvonsa, keskustelu
kääntyi vanhoihin Iranin runoilijoihin, ja Mélek kävi totiseksi ja
lausui kohdan Saadin "Ruusujen maasta".
Eipä näkynyt jälkiäkään odaliskeista, nargilesta eikä namuista tässä
pashan haaremissa, jonka muodostivat isoäiti, äiti, tyttäret ja serkut
opettajattarilleen.
Kenties paria kolmea poikkeusta lukuunottamatta muuten kaikki
Konstantinopolin haaremit ovat tämän kaltaiset: meidän päivinämme
haaremi ei ole muuta kuin perheen naispuolinen osa, joka on kokoonpantu
samoin kuin meillä, -- ja kasvatettu samoin, jos ei ota huomioon
sisäänsuljentaa, kadulla kannettavia tiheitä huntuja ja mahdottomuutta
vaihtaa ajatusta miehen kanssa, ellei hän ole isä, aviopuoliso, veli
tai joskus -- kun suvaitsevaisuus sen sallii -- serkku, jonka kanssa on
leikkinyt lapsena.
Oli taas alettu puhua ranskaa ja pohtia pukukysymyksiä, kun ihmisääni,
yhtä kirkas kuin enkelin ääni, äkkiä värähteli ulkona, vallan kuin
yläilmoista lähteneenä. Lähimmän moskeijan imami kutsui minareetin
huipusta oikeauskoisia aamupäivärukoukseen.
Silloin pikku morsian muisti, että isoäitinsä aterioi kello 12 ja
pujahti tiehensä kuin Tuhkimus, ja häntä seurasi neiti Bonneau, joka
säikähtyi vielä enemmän, ajatellessaan, että tuon vanhan naisen ehkä
täytyi odottaa.