Tunnettu romaaninkirjoittaja, André Lhéry, tarkasti väsyneenä
saapunutta postiansa eräänä himmeänä kevätaamuna Biscaya-lahden
rannalla olevassa pikku talossa, missä noudattaen viime oikkuansa oli
melkein yhtä mittaa asunut edellisestä talvesta alkaen.
-- Paljon kirjeitä tänä aamuna, hän huokasi, liian paljon kirjeitä.
Tosin hän ei niinäkään päivinä ollut tyytyväinen, joina kirjeenkantaja
toi hänelle niitä vähemmän, hän kun silloin katsoi olevansa eristetty
muusta maailmasta. Useimmat noista kirjeistä olivat naisilta,
toiset allekirjoitetut, toiset allekirjoitusta vailla, mutta
kaikki hulmahduttivat kirjailijalle rakastettavan henkisen ihailun
suitsutusta. Melkein kaikki alkoivat näin: "Ihmettelynne on oleva
suuri, hyvä herra, kun näette oudon naisen käsialan". André hymyili
tälle alulle: hämmästyneenä -- eipä sentään! Olihan hämmästys jo aikoja
sitten hänestä kadonnut. Ja jokainen uusi kirjeen, kirjoittajatar,
joka tavallisesti piti itseään ainoana kyllin rohkeana maailmassa,
ottaakseen tällaisen askeleen, ei koskaan malttanut olla lisäämättä:
"Minun sieluni on teidän sielunne sisar; _vakuutan, ettei kukaan
koskaan ole ymmärtänyt teitä niin kuin minä_." Mutta nyt André ei
hymyillyt, vaikka tuo vakuutus ei ollutkaan mitään odottamatonta;
päinvastoin se häntä liikutti. Se tietoisuus, että hänellä oli
vaikutusta niin moneen olentoon, jotka olivat hajalla ympäri maailmaa
ja alati kaukana hänestä, ja että hän osaksi oli vastuunalainen heidän
kehityksestään, sai hänet usein vaipumaan ajatuksiinsa.
Lisäksi noiden kirjeiden joukossa oli muutamia niin välittömiä ja
luottamusta uhkuvia, todellisia hätähuutoja, jotka kääntyivät vanhemman
veljen puoleen, edellyttäen, että hän ei malttaisi olla kuulematta ja
osaa-ottamatta.
Tällaiset kirjeet André Lhéry talletti, heitettyään paperikoriin
vaativaiset ja jokapäiväiset; edelliset hän säilytti, vakaasti päättäen
vastata niihin. Mutta useimmiten häneltä valitettavasti puuttui siihen
aikaa, ja kirje parkoja kasaantui, hukkuen pian seuraavien kirjeiden
tulvaan, ja lopulta joutuen unhotuksiin.
Tämän aamun postissa saapui muuan kirje, jonka kuoressa oli
turkkilainen postimerkki, ja sen postileimasta erotti vallan selvästi;
nimen Stambul, joka aina saattoi Andrén mielen levottomaksi.
Stambul! Mikä haltioiva taikatenho tuossa yhdessä sanassa!
André aikoi juuri avata tämän kirjeen kuoren, joka saattoi olla
aivan yhdentekevää, mutta jäi hetkeksi miettimään, hänet kun äkkiä
valtasi tuollainen aina yhtä selittämätön väristys, jota hän tunsi
joka kerta kuin Stambul pitkän unhotuksen jälkeen sukelsi esiin hänen
mielensä kätköistä. Ja samoin kuin usein unissa, kuvastui nytkin
kaupungin varjokuva hänen silmiensä eteen, jotka olivat nähneet kaiken
maailman ja sen äärettömän vaihtelevan moninaisuuden: minareettien
ja kupukattojen kaupunki; tuo majesteetillinen ja ainoalaatuinen,
vielä häviötilassaan verraton, kohosi taivasta kohti Marmarameren
ympäröimänä, jonka sini sulautui taivaanrantaan.
Noin viisitoista vuotta aikaisemmin oli hänen kirjeenvaihtajattarinaan
ollut muutamia toimettomia kauniita turkkilaishaaremin naisia. Muutamat
heistä: olivat häneen pahastuneet, toiset taas pitivät hänestä, joskin
omantunnon tuskia tuntien, sentähden, että hän aikaisessa nuoruudessa
kirjoittamassaan kirjassa oli kertonut yhden heidän vaatimattoman
sisarensa kanssa kokemansa seikkailun. Nämä lähettivät hänelle salaa
tuttavallisia terveisiä virheellisellä, mutta silti usein viehättävällä
ranskankielellä. Lopulta he vaihdettuaan muutaman kirjeen, vaikenivat
ja vaipuivat jälleen voittamattomaan salaperäisyyteen, levottomina
ajatellessaan, mitä olivat rohjenneet tehdä, ikäänkuin se olisi ollut
kuolemansynti.
Viimein hän avasi kirjekuoren, jossa koreili pitkämatkalainen --
hänelle rakas postimerkki -- ja sisällys sai hänet aluksi kohauttamaan
olkapäitään: pitihän tuo nainen totisesti häntä pilanaan! Hänen
tyylinsä oli liian uudenaikainen, hänen käyttämänsä ranskankieli
liian puhdasta ja sujuvaa. Turhaan tuo nainen siteerasi koraania,
mainitsi itseään Zahidé Hanumiksi ja pyysi postiin jäävää vastausta,
noudattaen ryöstöretkellä olevan punanahan varovaisuutta -- kaiketi hän
kuitenkin oli joku läpimatkalla Konstantinopolissa viipyvä henkilö, tai
jonkun lähettilään vaimo, Herra sen tiesi, tai suorastaan Parisissa
kasvatuksensa saanut turkkilaisnainen.
Kirjeen viehätysvoima oli kuitenkin vastustamaton, sillä melkein
vastoin tahtoaan André vastasi siihen heti. Muuten oli tarpeellista,
että hän osotti tuntevansa muhamettilaisia oloja, ja hän huomautti
joskin kohteliaasti: "Te muka olisitte turkkilainen nainen! Minua ette
totisesti kykene viemään harhaan!..."
Huolimatta epätodennäköisyydestä, tämän kirjeen lumousvoima oli
kieltämätön... Seuraavaan aamuun asti, jolloin André luonnollisesti oli
herjennyt ajattelemasta tätä seikkaa, hänessä liikkui se epämääräinen
tietoisuus, että jotakin alkoi hänen elämässään, jotakin, jolla oli
oleva suloiset, mutta samalla vaaran- ja surunsekaiset seuraukset.
Lisäksi tuo kirje oli kuin kutsu Turkinmaalta hänelle, joka muinoin oli
sitä niin suuresti rakastanut, mutta joka ei enää ollut aikonut sinne
palata.
Tuona epämääräisenä huhtikuun päivänä, jonka valaistus muistutti
talvea, Biscayan meri sai hänet sietämättömän alakuloiseksi -- tuo
vaalean vihreä meri ainaisine kookkaine hyökyaaltoineen, tuo ääretön
aavikko, joka ammottaen aukenee kohti huimaavaa äärettömyyttä,
joka houkuttelee ja saattaa levottomaksi. Paljoa lempeämpänä,
rauhoittavampana ja viihdyttävämpänä väikkyi hänen mielessään
Marmara-meri, rannat täynnä Islamin salaperäisyyttä. Baskien maa,
johon hän ajoittain oli ollut mieltynyt, ei enää näyttänyt hänestä
olinpaikaksi kyllin viehättävältä; tuota vanhan ajan henkeä, jonka
ennen oli luullut huomaavansa Pyreneitten lähimailla, ympäristön
kyläpahasissa -- jopa ikkunoittensa edessä tuossa vanhassa Fontarabien
kaupungissa, huolimatta tyylittömien huvilain tulvasta -- tuota
muinaisbaskilaista henkeä hän sinä päivänä ei enää löytänyt. Kuinka
paljon muinaisuutta ja menneisyyden haaveilua sitävastoin olikaan
jäljellä Stambulissa, korkeiden moskeijain varjossa, katujen
painostavassa hiljaisuudessa, ja äärettömän avaroilla hautausmailla,
missä iltaisin kuolleiden sieluille sytytetään tuhansittain yölamppujen
pieniä, keltaisia liekkejä. Ja nuo molemmat rannat, jotka katselevat
toisiaan -- Europpa ja Aasia -- näyttävät toisilleen Bosporia
reunustavia minareettejaan ja palatsejaan, alinomaan erinäköisinä
vaihtelevassa itämaalaisessa valaistuksessa. Kuinka karu ja synkkä
tämä Gascognen lahti verrattuna Itämaiden satumaailmaan! Kuinka hän
viipyikään täällä, eikä lähtenyt sinne? Kuinka epäjohdonmukaista täällä
tuhlata elämän luetut päivät, kun siellä oli viehkeän lumouksen,
surumielisen ja harvinaisen huumauksen maa, joka saa unhottamaan ajan
haihtuvaisuuden.
Mutta täällä, tämän himmeävärisen merenpoukaman rannalla, jota
valtameren vihurit ja hyrskyt pieksevät, olivat hänen silmänsä auenneet
näkemään elämän näytelmää, täällä _oli hänessä herätetty tietoisuus_
eräistä salaperäisistä hetkistä; sentähden hän kaikesta huolimatta
rakasti kaikkea täällä, rakasti sitä epätoivoisesti, ja hän tiesi
vallan hyvin kaihoavansa sitä ollessaan muualla.
Sinä huhtikuun aamuna André Lhéry uudelleen tunsi parantumatonta kipua,
joka johtui siitä, että hän oli ikäänkuin hajaantunut kaikkien kansojen
keskelle, että oli ollut matkamies kaikkialla maailmassa, kiinnittäen
sydämensä sinne ja tänne. Hyvä Jumala, miksi olikaan hänellä nyt kaksi
isänmaata: oma synnyinmaansa, ja sen lisäksi Itämaat?...