Tatjanan hautajaisista tuli suurenmoinen mielenosoitustilaisuus. Siitä
ei jäänyt pois ainoakaan kaupungissa asuva venäläinen. Tykistöpatteri,
koko upseerikunta etunenässä, oli saapuvilla, ei julkisesti, vaan ilman
aseita, riveihin järjestyneinä ja paradipuvussa.
Useampia jalkaväkikomppanioja marssi myös saattueessa ja kaikki
rykmentin upseerit, aivan kuin yhtenä miehenä. Kaupungin porvareita
liittyi uteliaisuudesta saattueeseen sankanpuoleinen parvi.
Toisluokkainen pienehkö venäläinen pappi kulki ruumissaattueen edellä,
risti kädessä, ilman kirkkolaulajia, ilman lippua ja apupappeja.
Taulun korvasi jalkaväkirykmentin iso torvisoittokunta, joka
soitti melkein lakkaamatta. Arkun jäljessä kulkivat kenraali
Polenov-Tšernovratski, Rošov, mademoiselle Mathilde ja joukko kenraalin
kaukaisempia pitkämatkaisia sukulaisia.
Poliisi ja lääkärintutkinto olivat osoittaneet, että kenraali Polenovin
tytär oli surmannut itsensä revolverilla, jonka hän oli ottanut isänsä
asekokoelmasta ja joka jo kauemmin aikaa oli ollut hänen huostassaan.
Laukaus oli lävistänyt alkuasteellaan olleen sikiön. Itsemurha oli
tehty — kuten tutkimus osoitti — heti keskiyön jälkeen. Sen lisäksi
oli vielä käynyt ilmi, että kenraalin palvelija vainajan pyynnöstä oli
vienyt hänen viimeisen ja ainoan kirjeensä upseeri Rozluckille ja että
Rozlucki oli ensimmäisenä aikaisin aamulla tullut paikalle ja löytänyt
puutarhamajasta vainajan jo kylmänä.
Koko venäläinen seurapiiri tiesi kenraalin tyttären ja juristi Rošovin
kihlauksesta. Mikä tarkoitus oli tuolla viimeisellä kirjeellä?
Mitä siinä seisoi? Viranomaisten kysymyksiin Rozlucki kieltäytyi
vastaamasta. Hän ei tehnyt sisällyksestä selkoa ja kirjeen hän oli
hävittänyt.
Kuka siis oli syypäänä nuoren morsiamen kuolemaan? Ketä hän rakasti?
Minkätähden hän oli surmannut itsensä? Vielä tuoreessa muistissa ollut
Rozluckin seikkailu jalkaväenupseerien kanssa tuli uudelleen pohdinnan
alaiseksi. Yleisössä kierteli tuhansittain juorujuttuja kuin salamoita
ukkospilvessä. Jalkaväenupseerien kasvot olivat ankarat ja synkät.
Heidän katseensa etsi syyllistä, jonka uhri makasi paareilla. Pitkissä
laskoksissa hulmuava valkea arkun peite ärsytti silmiä ja kuohutti
mieliä. Beethovenin jylhä surumarssi, joka tuntui soivan manalan
kuiluista, kiihoitti ihmisten mielikuvitusta ja huusi kostoa.
Rajattoman tuskan huuto kohosi torvista, huiluista ja rummuista
talvituulen kantamana ylös avaruuteen, vaipuakseen vähitellen
kuolleille pelloille, jonnekin laidunten lumeen.
Musta saattue liikkui hitaasti eteenpäin leveätä tietä pitkin,
autioiden, hämärtyvien kenttien läpi syrjässä olevaa kalmistoa kohti.
Soitto oli kuin kaikkien näiden ihmisten ääni, heidän ikuiselle
elämälle suunnattu valituksensa kuoleman kirouksesta, heidän raivokas
vastalauseensa vienon, viehättävyyttä uhkuvan kauneuden häviöstä.
Yhdelle ainoalle ihmiselle merkitsi tämä kuolematon kuolemanhymni
toista. Se oli hänestä ääni, joka kertoi taivaalle ja maalle rakkauden
riemusta ja voitosta itse kuolemankin yli.
Piotr Rozlucki kulki tykistöupseerien rivissä... Hänen takanaan kulki
kaksi plutoonaa tykkimiehiä, kookkaita, voimakkaita talonpoikia. Heidän
kannuksensa kilisivät tasaisesti ja yhtaikaa, kun he marssivat soiton
mukaan hitaassa tahdissa ja iskivät kovaan maahan pitkävartisten
saappaittensa raudoitetut kannat. Kartionmuotoisten lakkien töyhdöt
huojuivat yhtaikaa ja kasvot olivat toistensa kaltaiset. He liikkuivat
eteenpäin muistuttaen peltoa, jonka sarat ovat samanlaiset ja tarkoin
yhtä suuriksi mitatut. Heidän ankara katseensa oli suuntautunut
upseeri Rozluckin päähän. Huhu nuoren ja viehättävän kenraalintyttären
traagillisesta kuolemasta oli tullut näiden avaran Venäjän eri
haaroilta tuotujen jättien korviin ja herättänyt rajatonta vihaa
syyllistä kohtaan.
— Tuossa hän on! — osoitti heidän jäykistynyt katseensa.
Piotr astui sotilaallisin askelin, tunsi tykistöplutoonain katseet
ja kantoi tyynesti niiden vihan. Hänen jäykän katseensa pohjalla oli
koston salama. Mutta tuo salama sai jäädä välähtämättä. Ympärillä
olevan väkijoukon tuomio herätti hänessä vain välinpitämätöntä
ylenkatsetta. Sotilaitten sokea raivo oli hänen onnettomuuden
lävistämästä sielustaan jonkinmoista luonnon vihaa — peltojen,
niittyjen, metsien. Hän tiesi, mikä miehistön katseessa piili,
mutta asetti halveksien upseerin olkalappujen mahdin pitämään sitä
aisoissa. Soiton kajahutellessa jättiläisvoimaansa avaruuteen palasi
hänen mieleensä eräs mennyt päivä, ja hän muisti nämä samat sävelet.
Hän ymmärsi nyt viimeinkin, mitä Tania oli tarkoittanut sanoillaan,
että tuo soitto loihti esiin Iivana julman istumassa kultaisella
valtaistuimellaan rautaisten ovien takana. Soitto leijaili tsaarin
valtiuden saavuttamattomilla huipuilla. Rozluckin huulilla väikkyi
Tatjanan nimi. Nämä sävelet olivat sanoneet Tanialle punaisen pyövelin
kerran tarttuvan hänen tukkaansa ja tempaavan hänet korkealle
mestauslavalle. Kuka oli pyöveli? Mikä oli hänen tarkoituksensa?
Päällysviittansa taskussa Piotr puristi revolverin kahvaa ja jatkoi
varmoin, rauhallisin askelin, ainoankaan lihaksen vavahtamatta,
tasaista, tahdikasta marssia. Miksi hän puristi kädessään revolveria,
ei hän itsekään tiennyt. Epämääräinen välttämättömyys ohjasi hänen
kättään ja pani kouristuksen tapaisesti pusertamaan asetta. Ikäänkuin
todellisuuden ulkopuolella, tietoisuuden takana oudossa unessa
sukelsi tästä teosta esiin tietoinen päätös. Tuon tuostakin näki hän
niistä aukoista, joita siviili- ja sotilasarvohenkilöiden väliin jäi,
kenraali Polenovin pään, ja silloin ruoski taas kauhunväristys hänen
hartioitaan. Vanhuksen ulkomuoto ilmaisi, mitä oli tapahtunut, ja
kertoi yhä uudestaan ja uudestaan, mitä paraikaa oli tekeillä.
Viimein saapui ruumissaatto kapeasta kirkkomaan portista hautausmaalle
ja siirtyi kaukaiseen kolkkaan, minne lähelle muuria oli kaivettu
yksinäinen hauta. Sen vieressä oli keltaista multaa, jota peitti
vastasatanut lumi.
Vähitellen kokoontuivat ihmiset puoliympyrään. He tunkeutuivat yhä
lähemmä toisiaan, kunnes olivat olka olassa kiinni. Väkijoukko
kasvoi kasvamistaan ja pakkautui kokoon kuin se olisi ollut
yhtä ainoata yhtenäistä ainetta. Siitä oikealla oli jähmettynyt
hiekkaläjä, toisenlaista ainesta. Suorassa linjassa siitä kirkkomaan
aitaukseen saakka ulottui sotilaitten muuri. Heidän edessään oli rivi
upseereja. Toisella puolen hautaa kirkkomaahan päin oli harmaissa
viitoissaan seisova jalkaväki. Piotr astui esiin ja pysähtyi
haudan luo keltaisen multakummun ääreen. Vastakkaiselle puolelle
vyöryi suunnaton väkijoukko. Aivan edessä, ihan arkun vieressä,
seisoi kenraali. Vanhuksen silmät olivat kuin painuneet kahdeksi
onteloksi, leuka oli ajamaton, tuuli liekutti miltei kaljun pään
hiusrippeitä. Hänen polvensa lekottivat toisiaan vasten ilmeisesti
koettaen maailman silmien edessä pitää sotilaallisessa ryhdissä hänen
riepumaisen avutonta ruumistaan, jonka kohtalon isku oli murtanut.
Ääneti, pää riipuksissa seisoi vanha pappi haudan reunalla puristaen
kädessään hopeista ristiä. Hän kumartui ja teki arkun yli kolme
kertaa ristinmerkin. Hän kumartui uudelleen ja teki väkijoukon yli
ristinmerkin.
Äkkiä alkoi vanha kenraali viittoilla kädellään, viittoilla
kärsimättömästi ja rajusti. Läsnäolijat ymmärsivät hänet ja alkoivat
kuiskaten toisilleen ja mumisten nostaa raskaan metallisen kirstun
kantta. Piotr näki Tanian, rakastettunsa armaat kasvot. Pienen suun,
tukan, kasvojen kuvaamattoman kauneuden. Musertavaa tuskaa tuntien
käsitti hän uudelleen, että Tatjana makasi siinä eikä enää elänyt.
Valkea silkkipuku oli veren tahraama. Mustia täpliä oli tullut povelle.
Hervottomasti vaipuneet kädet ojentuivat avuttomina pitkin ruumista.
Tuoksuvan tukan kiehkura oli valahtanut arkun reunan ulkopuolelle...
Järkyttävä huuto pusertui kenraalin rinnasta. Vanhus heittäytyi
ojennetuin käsin arkulle ja painoi huulensa kuolleen huulille.
Väkijoukko nyyhkytti vaikeroiden ja vaikeni sitten jäykkään,
uteliaaseen odotukseen. Onneton isä autettiin pystyyn.
Päästyään seisoalleen vanhus nosti kammottavat, haaleat, tuskan
sokaisemat silmänsä ja alkoi etsiä jotain väkijoukosta. Hän etsi
kauan. Ja hän löysi. Piotr Rozluckiin pysähtyi hänen katseensa kuin
raskaan mestauskirveen terä ennenkuin sitä heilautetaan. Kenraalin
katsetta seurasivat suuren, liikkumattoman ihmisjoukon silmät. Polenov
suoristautui ja terästi mieltään. Hän antoi katseensa liukua yli
jykevien tykistösotilaiden, sitten pitkin upseerien rivejä. Haudalla
vallitsi täydellinen äänettömyys. Haudankaivajat odottivat kaamean
välinpitämättöminä. Piotr katsoi Tanian kasvoihin.
Viimein pantiin arkun kansi kiinni. Kasvot katosivat näkyvistä. Silloin
tunsi Piotr, että kaikkien katseet olivat suuntautuneet häneen.
Huomaamatta työnsi hän kätensä viittansa taskuun, viritti revolverin
hanan ja odotti. Sinä hetkenä hän päätti salamannopeasti: jos ainoakaan
ääni suuntautuu häntä vastaan, jos ainoallakaan käden liikkeellä
uskalletaan osoittaa häntä, tempaa hän aseen taskustaan, tähtää suutaan
vasten ja laukaisee. Tanian luo hän tahtoi mennä, seurata häntä
pimeyteen. Siellä pyytäisi hän Tanialta anteeksi, sopisi hänen kanssaan
ja heidät yhdistäisi jälleen ikuinen rakkaus.
Näin odotti Piotr, tosiaankin jo elämän tuolla puolen. Hän katsoi
himmein, jäisin katsein kenraalin silmiin, Rošovin silmiin ja
vähitellen kaikkien silmiin. Hän odotti. Sillaikaa laskettiin raskas
kirstu hihnoilla hautaan. Ensimmäiset multakokkareet heitettiin
lapiolla hautaan ja ne kolahtelivat metallikautta vasten, läsnäolijat
kumartuivat ja heittivät kourallisen multaa arkulle. Tuskan vihlomana
kumartui Rozlucki heittämään multaa kuten muutkin. Hän näki, miten
pohjattoman vihamielisenä kansanjoukko seurasi hänen liikettään. Tuon
mykän raivon voima, jota vain katseet ilmaisivat, oli peloittava.
Mutta kun Piotr oli pistänyt kylmään multaan kätensä, joka juuri
oli puristanut kuolettavaa surma asetta, valtasi hänet äkkiä
ylimaailmallinen tunne, suuren lohdutuksen ja suuren armon tunne.
Hän luuli tuntevansa kylmän maan lujan kädenpuristuksen. Hän tunsi
erehtymättömästi, että isä maahan yhtyneenä, sen kanssa yhdeksi
tulleena, ojensi hänelle kätensä tueksi.