Linnake, johon Piotr oli parisen vuotta sitten siirtynyt, kuului
linnoitusvyöhykkeeseen, jolla oli yhteisenä nimenä Zasiek; se oli
kuitenkin myös semmoisenaan itsenäinen kokonaisuus. Se ulottui kaikista
linnoituslaitteista kauimmas tasangolle. Linnoitus itse oli Veikselin
ja erään sen suurehkon lisäjoen kulmauksessa. Muutamien virstojen
päässä siitä oli tämän lisäjoen varrella yli koko seudun ulottuvasta
rämeiköstä hiukan kohoavalla kuivalla paikalla synkkä vallitus, jonka
muoto muistutti papin päähinettä. Sen nimenä oli »Musta kotka».
Linnake oli vanha, suuria summia maksanut varustus, koko lailla
ränsistynyt, mutta sittenkin asemansa ja kokonsa puolesta valtava.
Sen vihreät maavallit ja vallinsarvet, jotka olivat jonkun matkan
päässä joen uomasta ja sulkivat varustuksen joka puolelta, vallitsivat
oikealla kokonaan joen ja sen uoman kauas näkyvää laaksoa,
vasemmalla rautatiesiltaa ja ratalinjaa, joka kulki linnoituksesta
linnakkeeseen, sekä avaraa, alastonta lakeutta toiseen, sumussa
häämöttävään linnakkeeseen saakka. Rintasuojuksen alla upposivat sen
seinämän juuresta lähtevät alastomat, kuolonsynkät tiilimuurit syviin
hautoihin. Nämä aukottomat, punaisenruskeat muurit, joiden hartioille
oli sälytetty säännöllinen maakerros, piirsivät kenttiin jyrkkiä
murtoviivoja.
Linnakkeen sisälle oli jotakuinkin äskettäin rakennettu tukeva,
korkea muuri, joka jakoi sen kahteen osaan. Toisessa, joen ja
peltojen puolella olevassa, olivat holvikomerot, jonne oli sijoitettu
linnoituksen ampuma-aseet, sotamiesten huoneet ja upseerien asunnot;
toista, Zasiekiin päin olevaa, käytettiin vankilana. Tämän linnakkeen
tykistö oli vankka ja uusinta mallia, mutta se pysytteli kuten
ennenkin piilossa muuratuissa komeroissa, kidat ampuma-aukkoon päin
käännettyinä. Sotamiesten asumukset olivat samoissa holvikomeroiden
jylhissä huoneissa. Upseereille oli rakennettu kevyitä puutalosia,
jotka nojasivat takaseinällään linnakkeen poikki kulkevaan jakomuuriin.
Ne olivat todellisia hökkeleitä kapeine, kylmine, viheliäisine
huoneineen. Ikkunat olivat kivillä lasketulle sisäpihalle päin,
vastapäätä valliholvin puoliympyräisiä, aivan kuin raskaana taakkana
painavan maakerroksen litistämiä ikkunoita.
Linnakkeessa asui vain muutamia naimattomia upseereja, ja nämäkin vain
nimellisesti. Nämä upseerit olivat yksinomaan jonkin hairahduksen
tehnyttä väkeä, ja he saivat nyt täällä sovittaa virheitään, mikä
mitäkin. Kukin heistä piti tointaan ja oleskeluaan linnakkeessa
ohimenevänä karkotuksena. Vain Piotr Rozlucki oli poikkeus. Hän oli
asettunut tänne pysyväisesti. Tähän pysyvään maanpaossa olemiseen oli
hänellä useita syitä. Virkaan liittyvä syy oli, että hänelle uskottu
maanalaisten käytävien ja tiehyeiden rakennustöiden valvonta vaati
hänen alituista läsnäoloaan ja erikoisen huolellista tarkastamista
eikä sallinut mitään ajanhukkaa, mikä olisi ollut seurauksena ajelusta
edestakaisin.
Jos tahtoi päästä linnoituksesta ja sitä ympäröivästä puisesta
kaupungintapaisesta »Mustaan kotkaan», tuli kävellä useita virstoja
jalkaisin, sitten ajaa vähän matkaa junalla asemalle, joka sekin oli
linnakkeesta verrattain kaukana. Yhtä epämukavaa oli ratsastaa joka
päivä työhön tahi ajaa kärryillä. Tämä oli Piotrille tärkein ulkonainen
aihe asua »Kotkassa». Varsinaiset syyt tähän päätökseen olivat
kuitenkin syvemmällä ja niitä oli runsaasti.
Tultuaan tähän linnakkeeseen huomasi hän, että paikka sointui hyvin
hänen mielialaansa. Kun hänen asuntonsa oli linnakkeen pihalla,
sulkivat valliholvien seinät, — jotka oli keksinyt itse inhimillisen
paholaismahdin arkkitehti, oikea Macchiavelli, eikä suinkaan mikään
huono maallisten asiain tuntija —, hänet eroon maailmasta ja sen
vienoista viehätyksistä. Multa, joka paksuna kerroksena peitti
muuria, oli omiaan tukahuttamaan muistin. Elämä tämän joka puolelta
umpinaiseksi muuratun kuilun pohjalla ja sotamiesten puuhailun
tarkkaaminen teki helpommaksi kaiken tunneherkkyyden perinpohjaisen
hävittämisen. Kaikki miehet, joita Piotr näki, olivat sotamiehiä,
kookkaanpuoleisia poikia. He kaivoivat maata, puhdistivat aseita ja
kävivät harjoituksissa. Vapaahetkinään, velvollisuuksien kahleista
irtauduttuaan, he huvittelivat mittelemällä keskenään voimia jos
jollakin tavoin tai lauloivat renkutuksia. Määräaikoina he söivät
ryynilientä, limppua, kaalia ja laihoja lihapaloja ja joivat viinaa.
Määräaikoina he nukkuivat ja kuorsasivat, niin että koko linnake
raikui. Heidän ruokahalunsa, heidän unensa ja heidän työnsä oli vahvaa
kuin nämä muurit ja vallitukset. Ainoat naiset, joita siellä näki,
olivat sotamiesten yhteiset heilat. Milloin sotamiesten keskuuteen
levisi tauteja, olivat ne ankaria ja ilmeisiä, kuten syfilis ja
lavantauti.
Piotr ryhtyi innokkaasti uuteen työhönsä. Hänen oli määrä täydentää
vastamiinoituskäytävien rakentamista, joiden suunnitelmassa oli otettu
kaikki mahdollisuudet huomioon. Näillä töillä, jotka hän suoritti hyvin
huolellisesti, teki hän »Mustan kotkan» linnakkeen jylhän kuuluisaksi
upseerimaailmassa.
Maatessaan aivan yksin talviöinä luki hän taaskin paljon puolankielistä
kirjallisuutta. Mutta kirjoista hän ei löytänyt sitä hyisen kylmyyden
ja voiman henkeä, jota hän etsi. Kirjat tuntuivat hänestä nyt tyhjiltä
ja turhanpäiväisiltä, ne eivät voineet tarjota hänelle mitään paitsi
sieluttomia ohjeita. Niinpä hän siis jaettuaan väelle työt talviaamuina
tunsi olevansa maailmassa niin ypöyksin kuin yksin voi olla. Hänen oli
tapana mennä silloin kanuunakomeroihin, kammioihin, joissa äänettömät
tykit olivat, ja jäädä yksin niiden ääreen. Kylmin katsein tuijotti
hän niihin. Saattoipa hän myöskin tuntikausia silmäillä kapeista
ampumarei'istä kentille, avaroille taipaleille, jotka eivät olleet
kenenkään omia, matalille alangoille, joiden yli vihollinen olisi
joskus marssiva. Hyinen tuuli vihelteli komeroissa ja pieksi lunta
Piotrin kasvoihin.
Hänellä oli ollut äskettäin lyhyt loma. Kun hän palasi takaisin, oli
hänen pakko tukahuttaa sisällään ulkomaailmasta tarttuneet muistot,
hempeät soinnut ja tuoksut. Hän pysytteli taas herkeämättä linnakkeen
sisäpuolella. Sotamiehiä kohtaan hän oli tyly ja vaati heiltä ankarasti
työtä. He katselivat häntä syrjäkatsein, silmissä salattu uhka.
Kun hän lähti kävelylle, ei hän poistunut ylimmältä maapengermältä;
tätä ylintä reunustaa pitkin kulki hän koko linnakkeen ympäri. Sieltä
näkyi molempien jokien uoma kauas ulottuvalla lakeudella. Päävirran
avarat haarat avautuivat hänen katseelleen. Kaksivuotisen oleskelunsa
aikana Rozlucki oli perinpohjin perehtynyt ja eläytynyt päävirran
näköalaan. Sen näky muodostui vaikuttavaksi tekijäksi hänen sielussaan.
Hän tunsi joen sen talvisessa, jäisessä panssariasussa, tunsi sen, kun
se keväällä loi jääpeittonsa ja muuttui mahtavaksi luonnonvoimaksi,
tunsi sen kesäkuivan aikana, kun se laakana raskasmielisen puron
tavoin herui haarautumasta toiseeen. Hän seisoi kauan keväällä sen
tulvivien rantojen varsilla, kun se vei mukanaan hedelmällisimmät
ja rehevimmat mutakerrostumat, jotka se oli aikoinaan vuosisatojen
kuluessa tänne tuonut. Hän nousi veneeseen katsoakseen, miten
vastapäätä olevalle rannalle syntyi hietakumpu, jota vaivainen pajukko
verhosi. Päivät pitkät hän tarkasteli uneliaana näitä itsevaltaisia,
isännättömiä vesiä, jotka mielensä mukaan virtasivat vanhaa uomaansa.
Hän katseli katsomistaan tuon valtavan voiman kuvaa, joka vyöryi
tuntemattomiin etäisyyksiin, hävitti talonpoikien uutterasti muokkaamat
rannat ja kautta vuosisatojen katosi olemattomiin. Hän ei enää
vavahtanut nähdessään orjan, joka oli säilyttänyt ikivanhan hurjan
ajattelemattomuutensa, vallattomuutensa, mielettömän tapansa tuhlata
jättiläisvoimansa huonoon ja typerään. Jo ammoin katsoessaan rantojen
hiekkasärkkiä ja vetten kaunista, kirkasta päilyntää oli hän nähnyt
sielussaan unen, mielikuvitukseen oli kiteytynyt houkkamainen näky
ihmiskunnan ja Puolan lasinkirkkaasta tulevaisuudesta.
Seisoessaan linnakkeen huipulla mykkänä ja liikkumattomana, silmät
kiintyneinä kaukaiseen vesivyöhön, uneksi hän usein silmät auki. Hän
oli työntekijä-sankari, joka loi tämän joen suulle kasaantuneesta
baltilaisesta hiekasta meren aaltojen voiman avulla lasipölkkyjä,
laattoja, seinämiä, kannattimia, tappeja, joka rakensi niistä seinät
reunustamaan Veikselin uomaa, työnsi sen aallot kulkemaan Tatralta
mereen saakka yhtä ainoaa ränniä myöten ja pani sen vesien suunnattoman
voiman pyörittämään miljoonia turbiineja avaran maan hyödyksi.
Hänen ajatuksissaan työskentelivät virran vyöryt koko Puolan kansan
hyväksi. Jättiläisvivut, joita liikuttavat vuorten korkeuksista,
laajoilta ylängöiltä ja alanteilta koottujen vesien paine,
kohottavat ruoppauskoneita, jotka siroittavat lähiseutujen pelloille
viljavaa liejua. Hiekasta on tullut arvokkain aarre, siitä saadaan
rakennusainetta kaikkeen: maanviljelijäin kauniisiin lasitaloihin,
joissa huonekalustoja esineet ovat lasista ja jotka ovat uuden, lasille
pohjautuvan taiteen värikkäitä tyyssijoja sekä samalla terveyden
tyyssijoja, niistä kun on hävitetty taudit, tulirokko, lavantauti,
pilkkukuume, isorokko. Suuret sähkökeskukset, joita Veiksel-joki
käyttää voimallaan, antavat valoaan kokonaisille maakunnille. Tuhannet
maanviljelyskoneet kyntävät ja muokkaavat maata, puivat, viskaavat
ja puhdistavat viljan. Lasilaatoilla katetut tiet ovat muuttaneet
kaukaisia valtateitä lehmuskujiksi. Viljan keskeltä hymyilevät somat
talot aurinkoa kohti. Eräät ovat taivaansinisiä, toiset punervia,
valkeita tai monivärisiä. Kaikki, mitä vain innoittuneen taiteilijan
mielikuvitus on luonut, kaikki, mitä neron salasopukoissa on syntynyt,
missä unelma on pukeutunut muotoon ja väriin, on kiteytynyt väreinä ja
kuvioina koristamaan lasisia hirsiä, taitekattoja, torneja, seinämiä,
ovia ja ikkunoita. Ihmisen toverit — hevonen, lehmä, lammas, sika,
koira ja siipikarja — oleskelevat lasirakennuksissa.
Yksinäinen upseeri näki loppumattomiin tällaisia harhanäkyjä.
Lomalta palattuaan sai Rozlucki kuulla, että siihen linnakkeen
puoliskoon, jonka muuri erotti puhtaasti sotilaallisesta osasta, oli
äskettäin tuotu siviilivankeja. Tähän saakka oli näissä komeroissa
pidetty vain sotilasvankeja. Koko tämä seikka oli salaperäisyyteen
verhoutunut. Sotilasosastossa ei kukaan tiennyt mitä rikoksellisia nämä
olivat, miksi heitä rangaistiin ja missä heidän vankikomeronsa oikein
olivat. Nämä vangit kuuluivat linnakkeen komentajan välittömään hoitoon
ja tykistövarusväen valvontaan. Tämä merkitsi sitä, että komendantin
määräämät vuorottelevat miehistöt vartioivat ikkunoita ja vallinsarvia
paljon ankarammin ja häikäilemättömämmin. Olennaisesti olivat nämä
vangit poliisi- ja santarmiviranomaisten huostassa.
Kävelyretkillään valleilla näki Piotr »toisessa osassa», aukottomien
muurien reunustamassa, kivillä lasketussa alanteessa siviilihenkilöitä,
joita kävellytettiin ahtaalla pihalla. He tungeskelivat tuossa
kivionkalossa ajatuksiinsa vaipuneina, hiljaa ja rauhallisina,
ovella seisovien tykistösotilaiden ankarasti vartioimina. Rozlucki,
joka näki heidän liikkeensä, eleensä ja pakon synnyttämät tapansa,
tuli vakuutetuksi, että he eivät saaneet puhua keskenään enempää
kuin vartioivien sotamiestenkään kanssa. Heidän lukumäärästään ei
voinut päästä selville, kun uusia aina ilmestyi kävelylle. Piotr ei
tahtonut sitä keneltäkään kysyä, etenkään kun hän ei ollut hyvissä
väleissä komendantin kanssa. Tämä seikka ei kuulunut sitäpaitsi hänen
tehtäviensä piiriin ja herätti hänessä sen vuoksi semmoisenaan vähän
mielenkiintoa.
Aluksi toi vankien näkeminen jonkinmoista vaihtelua hänen elämäänsä
linnakkeen yksitoikkoisuudessa. Kävelylle tuodut vangit olivat
uusia ihmisiä, aivan toisenlaisia kuin talonpojat univormuissaan.
Oli omituinen ristiriita heidän olemuksensa, heidän hermostuneiden
eleittensä ja mykän muurin välillä, joka oli suunniteltu iäti kestämään
ja torjumaan hyökkäykset. Kun Piotr Rozlucki kulki linnakkeen ympäri ja
näki kaukaa nämä ihmiset, tuntui hänestä aina ilkeältä, häntä ikäänkuin
puistatti. He herättivät hänessä aina saman tunteen kuin sairausilmiön
näkeminen terveessä ja vahvassa ihmisessä. He tuntuivat hänestä
oudoilta ja ihmeellisiltä kuten lavantauti tai isorokko, mutta samalla
myös sietämättömiltä kuten nuo taudit. Heillä oli omat vaikuttimensa
ja vaiheensa, he olivat omien lakiensa ja sääntöjensä alaisia ja
ilmestyivät aavistamatta linnakkeen todellisuuteen voimakkaan sairauden
tavoin. Rozlucki teki kauan huomioitaan, mutta kyllästyi niihin
viimein. Hän tottui vastahakoisesti vankeihin, kuten oli tottunut
muureihin, multavalleihin, tykkeihin, kaivantoihin ja maanalaisiin
käytäviin. Siihen oli etupäässä syynä se, että vangit tavallaan
häiritsivät hänen mietteitään ihmiskunnan tulevaisuuden kirkkaudesta.
Heidän vankeutensa osoitti ilmielävästi ja mitä vakuuttavimmin, että
Veikselin lasista uomaa koskevat haaveet olivat tyhjä ja hedelmätön
houre.
Eräänä päivänä talvella ilmoitti linnakepatterin aliupseeri, jonka
välitön esimies Rozlucki oli, parrakas jättiläinen, ikämies, raaka
kuin pyöveli sotilaille ja erikoisen innokas palveluksessaan, että
hänellä oli hyvin tärkeätä kerrottavaa. Hän tuli sitä varten Rozluckin
yksityisasuntoon ja odotti kauan eteisessä, kunnes Piotr otti hänet
vastaan. Hämärsi jo, ja huoneissa oli pimeä. Piotr oli torkkunut ja
kuunteli kertomusta vuoteellaan maaten. Aliupseeri pyysi hiljaa, että
sotamiespalvelija lähetettäisiin jollekin asialle. Piotr suostui siihen
uskoen varmasti saavansa kuulla ilmiantoja sotamiehistä.
Aliupseeri lähestyi pöytää ja pani sille paperipakan. Kysymykseen, mitä
siinä oli, hän vastasi alkaen salaperäisesti, hiljaa kuiskaten kertoa
ja työntäen samalla oikean käden keskisormella paperirahaläjää pöydän
keskelle. Rozlucki nousi vuoteeltaan, heitti takkinsa hartioilleen
ja katsahti seteleihin. Siinä oli useampia satoja ruplia seteleissä,
pari huolellisesti silitettyä sadanruplan seteliä ja noin tusina
pienempiä seteleitä huolellisesti pakkoihin sidottuina. Sotamies kertoi
laajasti ja epäselvästi eräästä poliisimiehestä, ystävyydestään häneen,
juomarahoista, juomingeista ja mellastuksesta ja lopuksi vangeista.
Hänen sekavasta puheestaan kävi ilmi, että kysymyksessä oleva
poliisimies, Murlyk nimeltään, oli jo jonkun aikaa koettanut lahjoa
ilmiantajaa, aliupseeri Berezkovia, juottanut hänet juovuksiin
kalliilla viinaryypyillä ja uskomattoman makeilla likööreillä,
tuhlannut rahaa ostamalla hänelle kallisarvoisia lahjoja ja viimein
hankkinut hänelle mitä kauneimmat ilotytöt. Berezkov ei ollut pitkään
aikaan voinut ymmärtää, miksi Murlyk näin teki, mistä hän sai niin
suuria summia ja miten tämä kaikki kävi päinsä. Vähääkään aavistamatta
mitään hän lankesi ja vyörytti kauhean synnin sielulleen. Hän ei
voinut vastustaa kiusausta. Nyt hän tunnusti aivan kuin Jumalan
kasvojen edessä, että hän oli remunnut yökaudet Murlykin kanssa. Hän
oli tuontuostakin pujahtanut varkain linnakkeesta kaupunkiin, kun
juuri hänellä oli hallussaan portin avain, tavannut siellä Murlykin
Süssmannin hotellissa ja ottanut kauhean syntitaakan omalletunnolleen.
Murlyk hankki aina Varsovasta saakka tyttöjä ja jätti heidät yksin
hänen kanssaan. Mitä kaikkea siellä olikaan — mitä ruokia, mitä juomia!
Piotr katkaisi yhä uudistuvan kertomuksen kysymällä: »Mitä tekemistä
on rahoilla, jotka ovat pöydällä?» Kävi ilmi, että rahat olivat
Murlykin. Hän antoi rahaa niin paljon kuin halusi häneltä ottaa. Jos
tahtoi viisikymmentä ruplaa, niin hän antoi viisikymmentä. Jos teki
mieli saada sata ruplaa, niin hän antoi sata. Hän meni ulos, etsi,
puheli juutalaisten kanssa, huusi, melusi — ja toi lopuksi niin paljon
kuin oli pyydetty. Neideille oli maksettava runsaasti... He olivat
äärettömän kauniita, tavattoman hienosti puettuja, puku silkkiä ja
hienot alusvaatteet. Kun jo kerran oli vajonnut syntiin, niin oli
siinä pysyttävä... Murlyk alkoi ehdottaa ikuisen ystävyyssiteen
solmimista, suuteli, joi joka ilta veljenmaljat ja vannoi uskollisuutta
hautaan asti. Hän saattoi vuodattaa kaihoisia kyyneleitä puhuessaan
ystävyydestään. Kukapa ei olisi häntä uskonut, jos näki silloin sen
miehen! Berezkov uskoi häneen, sillä Murlyk on viisas, ovela mies, joka
tietää kaikki. Jokaiseen asiaan on tällä miehellä vastaus. Iskariot,
kirottu Juudas!
Piotr kysyi taaskin missä yhteydessä rahat olivat asian kanssa.
Aliupseeri huokasi syvään, nousi pystyyn ja teki kunniaa. Kovalla
äänellä ilmiantoi hän itsensä Rozluckille ja sanoi saaneensa nämä rahat
Murlykilta — petoksesta.
— Millaisesta petoksesta?
— Valanrikkomisesta.
— Mitä sinun oli kavallettava?
— Linnakkeen toisessa osassa on vankeja...
— Mitä vankeja?
— Rikoksellisia, jotka ovat nousseet Jumalaa ja hallitsijaa vastaan,
kaikenlaisia juutalaisia ja kapinallisia koiria, kaikki hirteen tai
pakkotyöhön tuomittuja.
— Mistä sen tiedät?
— Murlykiltä. Tämä kamala Juudas on ottanut rahat noiden kapinallisten
perheiltä juutalaisten kautta ja heittelee rahoja menemään. Vasta eilen
tuli asia ilmi.
— Miten se tuli ilmi?
Joimme taas hirveästi Süssmannilla, ja neitosia oli taaskin läsnä,
mutta toisenlaisia — oikeita, hienoja naisia. Myöhään yöllä oli eräs
heistä minun kanssani. Hän alkoi rukoilla minua vangittujen puolesta.
— Mitenkä? Mitä rukoilla?
— Tavattoman ystävällisesti hän kohteli minua, ihmeen hellästi.
Antakoon armollinen Jumala anteeksi! Hän pyysi vain yhtä: ei muuta kuin
että tänä yönä jättäisin sulkematta portin, joka erottaa linnakkeen
toisen puolen meidän tykistöosastamme, Vain sitä!
— Mitä hyötyä siitä olisi kapinallisille?
— Ensiksi tuli minunkin mieleeni sama asia: Typerä tyttö, ajattelin.
Mitä ne lurjukset siitä kostuisivat, että pääsisivät toisesta
osasta tänne! Täällä niinkuin sielläkin olisi vain komerot, muurit
ympärillä, joka portilla vahti, vallihautojen takana vahdit. Vallilta,
ajattelin, ette juutalaispakanat hyppää alas, koska murskaatte
pääkallonne ennenkuin lennätte vallihautaan, vaikkakin pääsisitte
kiipeämään vallille hiljaa kuin hiiret. Silloin ilmoitti Murlyk minulle
aamupuoleen salaisuuden. Hän alkoi rupattaa korvaani, että se muka on
kapinallisten asia, miten he meidän puoleltamme pääsevät ulos. Minun
asiani olisi vain jättää portti yöksi sulkematta, sulkea se vasta
aamulla varhain ja ripustaa avain kuten muulloinkin kansliaan. Hänen,
Murlykin, asia olisi antaa kapinallisille silkkiset tikapuut. Ne hän
antaisi jo päivällä. Samalla hän antoi minulle viimeisen läjän rahaa.
— Miksi tulet minun luokseni? — kysyi Rozlucki.
— Tulen esimieheni luokse, päällystöni luo. Tunnustan, että
olen osallinen petokseen, että eilen ollessani juovuksissa ja
huikentelevalla päällä otin vastaan ison rahasumman auttaakseni
rikolliset pakoon. Tunnustan kaiken kuin Jumalan edessä. Rahat annan
takaisin. Ilmiannan itseni ja jään odottamaan rangaistusta.
Oli tullut aivan pimeä aliupseerin ripityksen aikana. Piotr Rozlucki
seisoi Berezkovia vastapäätä ja katseli hänen tummaa hahmoansa. Hän
vaikeni. Toinen odotti seisten. Seuraavat hetket tuntuivat pitkiltä.
Piotr kysyi:
— Rikos oli siis suunniteltu tänään toimeenpantavaksi?
— Niin.
— Mihin aikaan?
— Kello yksitoista illalla.
— Onko Murlykin tapana olla öisin linnakkeen toisessa osassa?
— Ei. Hän ei ole siellä milloinkaan öisin.
— Missä ovat vankilaosaston portin avaimet?
— Ne ovat minulla.
— Etkö ole vielä sulkenut sitä porttia?
— En.
— Mihin aikaan tavallisesti viet avaimet kansliaan, kun olet sulkenut
portin?
— Kello yhdeksän.
— Anna tänne avaimet!
Berezkov otti avaimet taskustaan ja antoi ne upseerille. Rozlucki
heitti avaimet rahaläjälle. Hän kysyi yhä jylhemmällä äänellä:
— Onko Murlyk sanonut sinulle, aikovatko vain kapinalliset paeta, vaiko
myös muut?
— Vain kapinalliset, sillä muita ei olekaan holvikomeroissa.
— Tietääkö salaliitosta kukaan muu kuin Murlyk, sinä ja tuo neiti,
jonka kanssa olit yöllä?
— Ei.
— Tiedätkö vielä jotain tästä asiasta? Salaatko jotain?
— Olen ilmaissut kaiken.
— Pysy totuudessa, sillä leikki on kaukana.
— Minä pysyn totuudessa.
— Minä vangitsen sinut.
— Olen valmis.
— Sinun on tästä hetkestä lähtien oltava vaiti. Minä kiellän sinua
päästämästä ääntäkään suustasi ankaran rangaistuksen uhalla. Vasta
oikeudessa saat puhua.
— Tottelen.
— Jos ennen aikoja päästät sanankaan suustasi, puikahtaa käsistäni
pettäjä Murlyk ja tuo neiti. Nyt — mars minun perästäni!
He menivät pihalle. Piotr edellä, Berezkov hänen jälessään. He kulkivat
tykistön holvikomeroiden ohi.
Vallinsarven kohdalla, missä linnakkeen paksuimmat muurit yhtyivät
ja missä oli rangaistavien sotamiesten vankilakoppi, niinkutsuttu
»pimeä», joka tällä kertaa oli tyhjä, avasi Piotr Rozlucki oven, käski
Berezkovin mennä sisään ja sulki oven hänen jälestään. Avaimen hän
pisti taskuunsa.
Hän palasi huoneeseensa takaisin. Hän laski pöydällä olevat rahat.
Niitä oli viisisataa kuusikymmentä ruplaa. Sotamiespalvelija oli pannut
uuniin mäntyhalkoja. Iloinen valkea valaisi pimeää huonetta. Kauniita
kipunoita putoili räiskyen. Piotr istuutui tuolille tulen ääreen ja
lämmitteli kodikkaassa valossa. Kun ensimmäiset halot olivat palaneet,
toi sotamies uusia puita, mutta upseeri ei antanut panna niitä uuniin.
Hän käski palvelijan mennä nukkumaan, jota käskyä mies viivyttelemättä
kiireesti noudatti. Pian kuului lautaseinän takaa väkevää kuorsaamista.
Tavanmukainen öinen hiljaisuus vallitsi linnakkeessa. Ikkunaruuduille
satoi hiljaa rapisten hyistä lunta. Tuuli vinkui ja näytti
väijyskelevän talon nurkissa. Aika kului. Piotr otti vihdoin esiin
kellonsa ja katseli kimmeltävän hiilloksen valossa, paljonko kello
oli. Hän ihmetteli, että se jo oli paljon yli kymmenen. Hän oikaisihe
ja nousi paikaltaan. Sitten hän pisti taskuunsa ladatun revolverin
ja lähti hiljaa asunnostaan. Hän meni sotilaitten komeroiden luo ja
kuuli lujasti lukittujen ovien ohi kulkiessaan äänekästä kuorsaamista.
Linnake oli kuin kuolleiden valtakunta. Ketään ei näkynyt. Tuuli
oli pihalle tuiskuttanut valkeita kinoksia. Taivas oli synkkä, yö
myrskyinen.
Rozlucki lähestyi porttia, joka johti vankilan puolelle, piilottautui
muurinkomeroon, työnsi kädet hihoihin ja odotti. Hänen väsynyttä
ruumistaan vavahutteli tuontuostakin väristys. Kaukaa kuului veturin
vihellys ja junan tärinä jäisellä maankamaralla autiossa yössä.
Sitten oli taas hiljaista. Tuuli tuntui ryömivän linnakkeen rinteitä
ja vakoilevana väijyvän rintasuojuksen palteilla. Kuivat, ylhäältä
riippuvat rikkaruohot saivat aikaan hiljaisen kahinan, joka oli kuin
säikähtyneen salaliittolaisjoukon kuiskailua.
Äkkiä kahina muuttui kovemmaksi ja kasvoi. Upseeri kuulosti taas.
Mutta ääni haihtui yöhön, hävisi haikean huokauksen tavoin. Piotrin
päätä askarrutti ajatus, millä tavoin valtiorikoksesta tuomitut
voisivat päästä pois kammioistaan... Kuka päästäisi heidät?... Olisiko
tuolla Murlykilla toisessakin osassa keinoja ja teitä?... Taas kuului
huokauksen tapainen pimeydestä, tuulenpuuska, rikkaruohojen kahinaa —
ja kaikki vaikeni.
Hetken hiljaisuus. Sitten pimeään tottuneet silmät havaitsivat
pääportin hitaasti liikahtavan ja liukuvan esiripun tavoin siirtyvän
oikealle. Toinen tuulenpuuska hulmahti. Huokuvien rintojen lämmin
henkäys lämmitti pimeää aukeata. Tulijat kulkivat hiljaa, niin
äärettömän hiljaa kuin he olisivat haamuja, joita myrskytuuli
liehutteli. Kun he olivat astuneet porttikynnyksen yli, jäivät he
liikkumattomina seisomaan. Rozlucki astui esiin muurinsyvennyksestä
ja katkaisi heiltä tien. Hän sulki kevyesti portin, kiinnitti salvan
hakaan, pani siihen jättiläislukon ja kiersi avaimella kiinni. Sitten
hän työnsi toisen vielä suuremman salvan eteen.
Tummat olennot, kuumeiset varjot kokoontuivat hänen ympärilleen
sykkivien sydämien piiriksi. He tuijottivat häneen puolisokeina, he
tuijottivat kuin pimeän yön katse. He olivat vaiti. Hän laski heidän
lukumääränsä koskettamalla kädellään heidän päitään, hartioitaan ja
vartalojaan.
Kun hän oli saanut heidät lasketuksi, työnsi hän kaikki takaisin
molemmilla käsillään, vetäytyi taakse päin ja komensi lyhyesti:
— Seuratkaa!
He astuivat kuuliaisina pehmeiden, löyhien lumikinosten poikki.
Upseeri kulki lyhyitä ulkorappuja eteisen kautta asuntoonsa ja
jätti pakolaisjoukon ulos. Tuokion hän kuunteli sotamiespalvelijan
kuorsaamista. Sitten hän otti rahat pöydältä ja tärkeimmät paperit
kirjoituspöydältään ja piilotti salalyhdyn viittansa alle.
Berezkovilta saamansa portin ja vankilan avaimet hän heitti pöydälle
ja otti sijaan avaimen, jolla päästiin erääseen valliholveissa olevaan
saliin. Sitten hän meni pihalle ja kulki sanaakaan sanomatta mustan
joukon etunenässä. Hän pysähtyi erään raudoitetun oven eteen, joka
oli tehty keskiseinän pimeään muuriin. Hän avasi oven avaimella, joka
hänellä oli mukanaan, ja antoi karkureille ankaran käskyn mennä sisään.
Kun kaikki olivat astuneet kynnyksen yli, sulki hän oven sisäpuolelta.
Hän otti nopeasti esiin salalyhdyn, sytytti sen ja katseli
seuralaisiaan kasvoihin, jotka nyt vasta kauhukseen huomasivat hänen
upseerinunivormunsa. Ne olivat katkeroituneita, laihoja, parroittuneita
kasvoja. Kiiluvissa silmissä loisti hehkuvan tuhan tavoin epätoivo
ja vapauden jano. Seisoessaan yksinäisen upseerin ympärillä he
neuvottelivat katseillaan, olisiko heidän hyökättävä hänen kimppuunsa
ja kuristettava kourillaan, ryöstettävä häneltä avain ja paettava
avoimesta ovesta vai mitä olisi tehtävä. Tällä välin Rozlucki avasi
rauhallisena eräänlaisen puukaapin, johon oli pantu riviin lapioita,
kihveleitä, kuokkia ja rautakankia. Hän käski heidän ottaa nämä
mukaansa, kukin eri aseen. Kun kullakin karkurilla oli kädessään lapio
tai kuokka, siirsi Piotr pois raskaan kannen tiilipermannon keskeltä.
Valaisten lyhdyllä hän alkoi laskeutua aukon seinään kiinnitettyjä
rautatikapuiden astuimia alas. Tämä aukko oli muurien ympäröimä kuin
kaivo. Päästyään alas hän huusi:
— Seuratkaa!
Vangit, joilla ei ollut mitään menettämisen tai voittamisen
mahdollisuutta, kuiskailivat jotain toisilleen ja seurasivat perätysten
upseerin esimerkkiä. Kuin mustat kissat pujahtivat he lepattavassa
lyhdyn valossa maanalaisen käytävän tiilivaipan alle. He eivät
tienneet, mikä heitä odotti ja minne oli matka, mutta he kulkivat
mielellään heittäytyäkseen toivon varaan.
Kun Rozlucki oli laskeutunut kuusikymmentä jalkaa miinakaivantoon,
pysähtyi hän rakennuttamansa miinoitustiehyeen alemman kerroksen
pääkäytävän aukon eteen. Aukon holvi oli muurattu tiilestä. Seuraavassa
tuokiossa katosi Piotrin lyhty maanalaiseen käytävään. Tämä
käytävä, jolla oli ranskalainen nimi »Poterne», vei holvikomeroista
ulkomiinoille ja kulki vallituksen muuratun perustan, koko
linnanpalteen ja uloimman vallihaudan alla suunnilleen viidenkymmenen
jalan syvyydessä.
Pakolaiset menivät pelkäämättä sisälle ja kulkivat miinakäytävän
alemman kerroksen poikkikäytävään saakka, joka kulki yhdensuuntaisesti
linnakkeen muurien kanssa. Sieltä, missä »Poterne» yhtyi
vastapalteenkäytävään, kulkivat portaat miinatiehyeen ylempään
kerrokseen, joka oli kolmekymmentä jalkaa korkeammalla kuin edellinen.
Rozlucki vei vangit tähän yläkerrokseen, valaisten tietä lyhdyllään.
Erään pääkäytävän kautta, jotka kaikki olivat kokonaan tiilestä
muurattuja, kulkivat he eteenpäin. Käytävä oli kuiva ja verrattain
ilmava, vaikkakin paikoittain sietämätön ummehtuneisuus tukahdutti
hengityksen. Niin etenivät he noin kolmekymmentä syltä linnakkeen
palteilta. Eräässä kohdassa, missä käytävät tekivät jyrkkiä käänteitä,
oli aukko, jossa ei ollut muurivaippaa. Se vei kokonaiseen sikermään
toisluokkaisia käytäviä, jotka tuskin olivat viisi jalkaa korkeat
ja kolme jalkaa leveät. Nämä käytävät olivat laudoitetut puulla,
n.s. hollantilaisilla kehyksillä, jotka oli tehty seitsentuumaisista
laudoista. Ilma oli täällä kylmää ja omituisen kirpeän hajun
kyllästyttämää. Kuljettiin kuin pitkässä laatikossa. Molemmin puolin
puuseiniä oli pienoja, jotka pitivät kehystä koossa. Syvään kumarassa,
perätysten ryömien antoivat vangit käsien viiltää pitkin näitä pienoja,
jotka olivat kuin rappusten kaidepuut.
Täälläkin oli useita lahdekkeita seinissä. Ne olivat komeroita, jotka
nekin oli laudoitettu ja joiden sisään oli tehty pieniä kaivoja, joihin
käytävän permannon alla olevia kanaaleja ja rännejä myöten kulki
käytävistä pohjavettä. Toisissa oli puusepän ja porausvälineitä. Vesi
tippui säännöllisessä tahdissa maanalaisen holvin hiljaisuudessa, mikä
kuului kaukaisilta säännöllisiltä askeleilta.
Miinan toisella puolen sattuivat vankien jalat lakkaamatta
kolmikulmaiseen kouruun, joka oli tehty sinne, jotta sytytin voitaisiin
suojella kosteudelta.
Mitä syvemmälle tunkeuduttiin, sitä kylmemmäksi kävi ilma, joka samalla
oli yhä enemmän pohjakaasujen ja hengityksen pilaamaa. Kun he kulkivat
tuuletusputkien ohi, kävi heikko tuulenhenki; mutta mitä syvemmälle
tultiin, sitä vähemmin tuntui ilman liikahtelu. Hengitys salpautui yhä
useammin. Oli vaikea kuulla ja tuli pahoinvointiseksi.
Kun tätä maanalaista käytävää oli kulettu suunnilleen viisikymmentä
syltä, huomasi Rozlucki olevansa paikalla, josta lähti haarautumia
vastakkaisiin suuntiin. Savessa juokseva kouru ulottui vielä jonkun
matkaa kauemmas; aivan sen päässä oli vielä leveähkö komero, joka
muodosti päälinjan kanssa ikäänkuin ristin haarat. Nämä komerot olivat
vähän syvemmällä kuin koko käytävä ja nekin olivat hollantilaisilla
kehyksillä laudoitetut. Tämä oli se paikka, jonne tarpeen vaatiessa
pantiin neljänkymmenen puudan ruutipanoksia sisältäviä arkkuja tahi
n.s. räjähdyssarvia. Nyt komerot olivat tyhjinä, sillä niiden tehtävä
alkoi vasta sitten, kun vihollisen miinalaitteet räjähtivät.
Piotr Rozlucki astui yhteen näistä kamareista, heilutti lyhtyä
ja näytti tätä paikkaa kahdelle vangille, jotka seurasivat hänen
kintereillään. Sitten hän poistui sivukomeroon, johon oli varastoitu
työkaluja, ja käski näiden kahden pakolaisen mennä käytävän haaraan.
Ilmaa siellä tuskin oli enää, sillä käytävä päättyi aukottomaan
seinään. Haisi mädäntyneille munille.
Upseeri käski toisen ottaa käteensä rautakangen, toisen taas lapion.
Näillä työkaluilla tuli heidän purkaa laudoitus, joka kannatti maata
sivulta.
Molemmat kohottivat lautoja, kiskoivat irti uurteista ja riuhdottuaan
niitä kauan saivat ne irtautumaan. Savea varisi heidän päällensä, ja
he seisoivat polvia myöten savessa. Toisen tuli iskeä kankensa saveen,
toisen taas luoda se lapiollaan pois. Kolmannen, joka seisoi lähinnä,
tuli lapioida irtautunut multa niin kauas kuin mahdollista käytävään.
Siitä tuli pakolaisten, jotka olivat asettuneet melkoisten välimatkojen
päähän, lakaista irtautunut multa yhä kauemmas pitkin käytävän lattiaa.
Työ sujui hyvin nopeaan, siinä oli raivokasta vauhtia, taitavuutta ja
suurta asiantuntemusta. Kuului irtautuvien möhkäleiden kovaa kolinaa,
niiden luontia lapioilla ja kuokilla ja läähättävää hengitystä.
Helpottaakseen työtään ryömivät ne polvillaan, joiden tuli viedä
multa käytävään. He olivat vetäneet paitansa ulos housuista ja
kantoivat siinä savea, rientäen kuumeisen kiireisesti edestakaisin.
Heidän työnsä oli järjestynyt ilman komentoa jauhanut olosuhteisiin
parhaiten soveltuvan muodon. Muutamat juoksivat polvillaan täyttä
laukkaa eteenpäin kuin hurjistuneet eläimet, toiset nelinkontan pitäen
hampaissaan paitaa, joka kuljetti multaa, toiset taas lapioivat pois
maata ollen luokiksi kumartuneina. Ne kaksi, jotka kalvoivat edessä,
näyttivät mielipuolilta. Heidän liikkeensä olivat nopeat ja hillittömät
ja muistuttivat ankaran taudin nykäyksiä. Salamannopeasti iskivät
työkalut saviseen maahan, ja jokainen isku näytti tunkeutuvan kirotun
kamaran perustukseen asti. He ähkivät ja valittivat, ulvoivat ja
kirosivat kaameasti nyyhkyttäen. Tässä yön hämärässä näytti siltä kuin
he takoutuisivat päineen maan pimeyteen ja pureutuisivat siihen kiinni
hampaittensa koko voimalla.
Vastapäätä olevaan komeroon ryöminyt mies heitti polvillaan ollen
savikimpaleita taakseen. Piotr katseli häntä lyhdyn valossa, joka
huonon ilman vuoksi tuskin paloi. Mies oli juutalainen, nuori,
vaikkakin tavattoman laihtunut ja huonon näköinen, kasvot pitkän parran
peittämät. Upseeri kysyi häneltä puolaksi:
— Mikä sinä olet miehiäsi?
Keskeyttämättä työtään hetkeksikään nosti mies katseensa ja vastasi
raskaasti hengittäen, outo tuska väristen hymyssä:
— Olen juutalainen.
— Mistä syystä olet ollut täällä?
— Kapinasta.
— Ketä vastaan?
— Väkivaltaa vastaan.
— Mitä sitten olet tehnyt?
— Olen taistellut...
— Miten?
— Miten olen voinut.
— Minkä puolesta?
— Juutalaisten kärsimän kaksikymmenvuosisataisen sorron poistamiseksi.
— Eikö sinun heimosi sitten sorra ketään?
— Sortaa.
— Siis tahtoisit suurempaa sortamisvapautta?
— Ei, minä olen taistellut sorrettujen puolesta.
— Taistelusi on siis tämä pako?
— Niin, taisteluni on tämä pako.
Nuori juutalainen väänteli käsiään. Näytti siltä kuin nämä sanat
olisivat vieneet hänen viimeiset voimansa. Viskoen multaa lakkaamatta,
yhä nopeammin ja samalla yhä hullunkurisemmin, hän horjahti äkkiä.
Lapio putosi hänen kädestään, ruumis retkahti seinälaudoitusta vasten,
sitten hän vaipui pyörtyneenä maahan. Seuraava mies, joka teki työtä
hänen vieressään, tarttui häneen Piotrin viittauksesta ja laahasi
hänet, työntäen muut tieltä, käytävän päähän, venttiilin luokse.
Pyörtyneen päähän ja rinnalle valettiin vettä pienestä kaivosta,
saappaat vedettiin hänen jaloistaan ja ne kostutettiin märällä
rievulla. Piotr löysi komerostaan etikkapulloja, joita pidettiin siinä
miinakäytävissä sattunen sairaustapauksien varalta. Hän käski viedä
pullon pyörtyneen juutalaisen luokse, hieroa hänen ohimoitaan etikalla
ja kostuttaa hänen kieltään.
Juutalaisen paikan täytti heti toinen työntekijä. Hän oli hiukan
kolmannellakymmenennellä oleva punervapartainen ja piirteiltään
harvinaisen kaunis mies, komeaa puolalaista tyyppiä. Nuorukaisen parta
ja tukka olivat kasvaneet vankeudessa pitkiksi. Hänen kasvonsa olivat
vankilakomerossa tulleet kalpeiksi, mutta myös entistään henkevämmiksi.
Rozlucki katseli häntä iloisen uteliaasti, kyllästymättä ja
hurmaantuneena. Tämän sankarin jokainen liike, hänen tapansa heiluttaa
lapiota oli jalon kaunista. Nuori pakolainen teki työtään vimmatusti
ja heitti mullan tavattoman kauas lapiollaan. Hänen pitkät hiuksensa
lakaisivat savikokkareita, joita toverit salakäytävän päässä heittivät
yhä kauemmas. Upseeri valaisi leikillään lyhdyllä tämän vangin kasvoja.
— Te kiiruhdatte, herra, hyvin intohimoisesti vapauteen. Tästä
voimainponnistuksesta te vielä näännytte.
— Vapauteen on riennettävä intohimoisesti.
— Aivan päinvastoin. Tunneli siihen on rakennettava hyvin hitaasti,
askel askeleelta, tuuma tuumalta, matemaattisen tarkasti ja loogillisen
järkevästi.
Nuori vanki katsahti Piotriin, ja hänen syvässä katseessaan kuvastui
halveksunta ja inho. Jalo ylpeys loisti hänen otsaltaan kuin kypärän
töyhtö. Hän keskeytti hetkeksi työnsä ja kysyi ivaa uhkuen:
— Kuka te olette?
— Olen päällikkönne, pakolaiset.
— Koska te olette meidän mukanamme, niin tekin olette pakolainen,
päällikkö.
— Olen teidän upseerinne, sotilaat, jotka taistelette pakenemalla.
Nuori vanki työnsi lapion maahan. Hän kumarsi, kääntyi ja läksi
kulkemaan takaisin muurattuihin käytäviin päin, mistä oli tullut.
Rozlucki huusi hänelle:
— Paikallenne! Tapio käteen! Työhön!
Punatukkainen kääntyi, epäröi ja palasi taas paikalleen. Hän tarttui
jälleen lapioon. Ennenkuin hän kuitenkaan jatkoi työtään, katsoi hän
Piotriin sanomattoman uhmaavasti. Hänen alistuvassa ja katkerassa
työssään oli enemmän ylpeyttä kuin päällikön miekanliikahteluissa.
Molemmat kaivajat, jotka lakkaamatta heittivät käytävän yläpäähän
kovertamastaan luolasta savimöhkäleitä, liikkuivat tässä onkalossa
raivokkaasti näyttäen kahdelta järjettömältä, mustalta mäyräkoiralta.
Heidän takanaan sarvikammioissa kasvoi savivuori yhä korkeammaksi
punatukkaisen nuorukaisen uupumattomasta ponnistuksesta huolimatta.
Keltainen maa näytti pimeässä kuohuvan ja porisevan kuin vesi
lähteessä. Käytävästä linnalleen suunnalta kuului kauas heitettyjen
möhkäleiden tömähtely. Ilma oli käynyt jo niin huonoksi että lyhdyn
valo alkoi sammua.
Rozluckin koko ruumis tuntui kuumalta, valtimo tykytti kiivaasti,
ja särky hänen päässään yltyi yhä raivoisammaksi. Hänen konissaan
humisi ikäänkuin olisi kuulunut sähkökellojen soitto ja tärisevän
junan kumina. Kaikki pyöri hänen silmissään. Hänestä näytti siltä kuin
olisivat nuo ihmiset, jotka hän näki lyhdyn himmeässä tuikkeessa,
siirtyneet yhä kauemmas. Yhä epäselvempänä kumahteli hänen korviinsa
työn tömähtely. Maaseinämastä käytävälle lohkaistu multa, joka luotiin
käytäviä pitkin pois tieltä, putosi yhä hiljemmin ja aivan kuin paksun
seinän takana tyhjään. Piotria oksennutti ja hän huomasi jalkojensa
horjahtelevan.
— Kiiruhtakaa! — huusi hän kohottaen lyhtyä korkeammalle.
Hänen oma äänensä hämmästytti häntä. Oli kuin se olisi pudonnut hyvin
korkealta jonnekin kallion halkeamaan.
— Kestääkö vielä kauan? — vaikeroi ääni hänen edessään tai hänen
takanaan.
— Kiiruhtakaa! — huusi hän kaikin voimin.
— Kestääkö vielä kauan? — kysyi sama ääni.
— Kuka puhuu?
— Minä puhun, minä, kaivaja.
— Työhön!
— Koko viheliäisen elämäni minä olen tehnyt työtä! Aina seisoo joku
takanani ja huutaa minulle kuin koiralle: "Työhön! Nopeammin!"
— Tapio käteen!
— Kaivakaa itse! Minä olen näännyksissä.
— Samoin minä, — sanoi toinen.
— Kun on näännyttävä, niin näännytään...
— Nääntyköön maailma!
Lyhty sammui. Piotr nojasi hartioillaan seinään ja uinaili. Hänestä
tuntui kuin olisi hänen olkapäänsä nojannut Tatjanan olkapäätä vasten.
He kulkivat Pariisin pimeällä kadulla jonnekin hyvin kauas. Pariisin
kevätsade tihkui, katu kimmelsi. Tatjana painoi lumoavan poskensa hänen
olkapäälleen eikä tahtonut enää irtautua hänestä. Punaiset huulet
avautuivat, ja valkeat hampaat hymyilivät lemmenhymyään...
Joku voihki, joku pyysi apua. Mistä se tuli? Piotr kumartui ja vaipui
polvilleen heräten kauhukseen todellisuuteen: Tania oli jo kauan ollut
olemattomissa. Hän oli jo ammoin lahonnut tuohon läpitunkemattomaan,
pahanhajuiseen saveen.
Piotrin kädet sattuivat kosteaan saveen, sitten jonkun päähän. Hän
kohotti käsillään päätä ja muisti, että kaivosmyrkytyksessä potilas on
pidettävä istuvassa asennossa, että hänen päänsä on nostettava pystyyn.
Hän alkoi kiskoa ylös tätä päätä, mutta kaatui itse saviläjään, joka
tuntui untuvanpehmeältä. Saviläjän takaa kuului röhinää ja läähättävää
puuhailua. Piotr ryömi nelinkontan kaivettuun onkaloon. Hän kiipesi
maassa makaavien kaivajien ruumiitten yli ja hapuili käsillään
rautakankea. Polvillaan ollen alkoi hän iskeä saveen ja porata ympyrää.
Hänen aivojensa viimeinen ajatus saneli hänelle tämän. Sen ainoan
seikan hän vielä tiesi, että tasangon pinta tuli tällä kohdalla pian
vastaan ja maankamara puhkeaisi.
Aukosta, jonka hän sai kangella tehdyksi, virtasi sisään yöilman
siunattu, virkistävä tuulahdus. Hän iski vielä kerran kangella kaikin
voimin, ja kanki upposi tyhjään. Silloin hän kumartui kohottamaan
lähinnä olevaa kaivajaa kainalon alta pystyyn, laahasi hänet seinän
viereen ja pisti hänen päänsä aukkoon. Mies veti sisäänsä ilmaa täysin
rinnoin, näytti juovan sitä koko ruumiillaan, imi sitä kyllästymättä.
Hän kääntyi pian omin voimin ja alkoi kourillaan, kyynäspäillään,
koko ruumiillaan työntää maata syrjään aukon ympäriltä. Kun aukko oli
valmis, huomasi hän takanaan tainnoksissa olevan toverinsa pään. Hän
laahasi hänet hengittämään ulkoilmaa ja sai hänet taas pian tointumaan.
Molemmat tarttuivat lapioihin. Piotr, joka oli vetäytynyt takaisin
käytävään, kuuli heidän raivokkaasti huutavan:
— Vielä! Wicek, vielä! Iske, iske! Vielä hyvä isku. Sillä lailla! Ilmaa!
Aukko oli tehty. Yksi kaivajista ryömi siitä ulos vapauteen.
Rozlucki, joka makasi saviläjässä, painoi sitä ruumiillaan tasaiseksi
päästääkseen niin paljon ilmaa kuin mahdollista sisään käytävään.
Syvyydestä alhaalta kuului vaikeroimista ja voihketta. Hän tarttui
lähinnä olevaa miestä olkapäihin ja kiskoi hänet ulos kuopasta. He
vierivät yhdessä okaiseen pensaikkoon. Hän oli selvillä paikasta, mihin
oli tultu, oikoi jäseniään ja pudisti maanalaisen saastan itsestään
pois.
— Pakolaiset! huusi hän hiljaa
Kaksi vastasi.
— Montako teitä on täällä?
— Me olemme ne kaksi, jotka kalvoivat edessä.
— Mars onkaloon, tuokaa sieltä toiset!
— Taaskin! Aina vain me!
— Kiskokaa heidät perätysten ulos, elävänä tai kuolleena.
Mustat haamut katosivat kuoppaan. Aukon luona makaava alkoi huokailla,
vavahdella ja änkyttää. Kaivajat kierittivät reiästä mustan möhkäleen,
joka näytti mytyltä. Se vieri pensaikkoon, ähki, ravisteli itseään,
liikahteli, haukotteli ja alkoi lopuksi kuiskailla. Pian sen jälkeen
vedettiin toinen, kolmas ja neljäs esiin, aina joukon viimeiseen
mieheen asti. Molemmat ensimmäiset laskivat pimeässä. He mainitsivat
hiljaa oikeita tai pilkkanimiä. Toiset syleksivät, ravistivat
ruumistaan ja pudistivat päältään mutaa ja savea. Näytti kuin olisi
pimeässä vilissyt multa matoja, jotka olivat ryömineet esiin aukosta.
— Ovatko kaikki hengissä? kysyi Rozlucki.
Joku sanoi:
— Kaikki ovat tässä.
— Te olette joen rannalla. Tässä on Murlykilta saadut rahat. Nyt toiset
oikeaan, toiset vasempaan! Juoskaa niin kovasti kuin jaloista lähtee!
Voikaa hyvin!
— Jumala palkitkoon teille! — sanoi ääni pimeästä.
— Jääkää hyvästi, upseeri! — sanoi toinen ääni.
Piotrille se oli tuttu. Hän painoi rahat lähinnä olevan käteen. Pensaat
alkoivat kahista molemmilla tahoilla. Kuului kiireessä tallattujen
ja katkottujen risujen ja vesojen risahtelua. Maa kumisi. Tuuli toi
mukanaan kaukaa jonkin huudahduksen, pian sen jälkeen kuiskauksen
tapaisen. Sitten tuli öinen hiljaisuus.
Piotr kuunteli. Hän kuulosti aluksi ulkonaista kieltä, jota yö puhuu,
joki huokuu, tuuli viheltää. Sitten hän kuunteli olemuksensa syvyyteen
kätkettyä salaista, sisäistä ääntä. Hän mietiskeli omaa elämäänsä,
maailmaa, kaikkea — ja tunkeutui syvemmälle omaan itseensä kuin tähän
synkkään, synkkään yöhön. Hän tunsi koko olemuksellaan ihmisten
suunnattoman kurjuuden ja täydellisen yksinäisyyden. Se, mikä yksin oli
yhdistänyt hänet Jumalaan, maailmaan ja maahan, rakkaus, muuttui nyt
hänessä Jumalasta ja maailmasta erottavaksi tekijäksi ja hukkui maahan
ja yöhön.
Miten se oli mahdollista? Miten hän saattaisi saavuttaa sisäisen
sopusoinnun ja löytää levon? Miten hän voisi voittaa sisäisen
taistelunsa, kun jokainen hetki oli muistoa, kun jokainen hetki oli
kapinaa? Seisoessaan siinä jyrkällä äyräällä, pimeässä kohisevan joen
partaalla, alkoi hän itkeä todella verisiä kyyneleitä synkkään yöhön,
— vaikeroida menettämäänsä rakkautta, joka oli ollut hänen kaikkensa,
mutta kadonnut ja tullut olemattomuudeksi. Hän ojensi inhimillisen
tietämättömyyden sumussa kätensä ja rukoili nyyhkyttäen siltä vallalta,
joka maailmaa hallitsee, siltä käsittämättömältä jättiläiseltä, joka
on yhtaikaa päivän valo ja yön pimeys, taivaat ja maa, elämä ja
mädäntyminen, — rukoili siltä armoa ja huojennusta tukahduttavassa
tietämättömyydessä, rukoili siltä yhtä ainoata tietoa, jota hänen
hehkuva sydämensä oli vuosikausia janonnut...
Onnettomuutensa syvyydestä hän kysyi kysymistään yhtä ja samaa:
— Missä sinä olet, Tania?
Synkkä yö oli vaiti. Kumeana kohisi pimeyteen verhoutunut joki.
Kaukaiseen etäisyyteen kiiti eloton tuuli. Vihdoin huomaamatta, mikä
aika yötä oli, Piotr ravisti itseään ja silmäili ympärilleen. Hän oli
siis paennut!
Hän kokosi voimansa ja ojentautui. Hän katseli linnakkeen hahmoa ja
viivoja, jotka häämöttivät uhkaavina pimeästä yöstä.
Hän nosti oikean käden otsalleen ja teki kunniaa viimeisen kerran.
Sitten hän kääntyi ja tervehti isänsä ja maallisen oppaansa kaukaista
hautaa. Hymy valahti hänen huulilleen, rohkeutta hänen sieluunsa.
Tasaisin askelin kulki hän suoraan poispäin linnakkeesta,
rautatieaseman suuntaan.
Jäätyneellä maankamaralla jyskyi kaukaa metsäin takaa puhkuen saapuva
juna.