Piotr vavahti, kun hän oli lukenut tämän. Näissä sanoissa oli voimaa ja
pontta. Hän kysyi palvelijalta:
— Milloin neiti antoi sinulle kirjeen?
— Myöhään eilen-illalla. Hän herätti minut ja käski toimittamaan
kirjeen varhain aamulla. Hän määräsi hyvin ankarasti: »varhain aamulla,
heti kun tulee valoisa». No, nyt tulee myöhään valoisa. Kello on kohta
kahdeksan. Minä olen tullut käskyn mukaan varhain aamulla.
— Hyvä, saat mennä.
Vanhus kumarsi, mutta ovella kääntyi hän vielä kerran Piotriin päin ja
sanoi vakavana, sisäisestä surusta parahtaen:
— Armollinen herra... pitäkää hyvää huolta, ettei mitään onnettomuutta
satu!
— Mene tiehesi, koulumestari!
Palvelija lähti.
Piotr pukeutui henkeään pidättäen ja kiiruhti kenraalin asuntoon. Kauhu
pieksi häntä kuin ruoskan iskut alastonta selkää.
Hänen polvensa vapisivat, kun hän astui eteiseen, riisui
päällystakkinsa ja kysyi neiti Tatjanaa ensimmäiseltä tapaamaltaan
palvelijalta. Mutta talossa kulki elämä tavallista, rauhallista
kulkuaan. Kenraali nukkui vielä, ja aamiaispöytää kattavat palvelijat
kulkivat varpaisillaan. Kun Piotria oli totuttu pitämään perheen
jäsenenä, ei kukaan ihmetellyt, että hän tuli taloon näin aikaisin
aamulla, mutta hänestä itsestään tuntui hyvin kiusalliselta kuljeskella
siinä palvelusväen parissa. Hän aikoi jo lähteä pois syyttäen sitä,
että oli tullut liian aikaisin. Silloin palasi palvelija, jonka oli
ilmoitettava Tatjanalle varhaisen vieraan tulosta, ja kertoi, ettei
armollinen neiti ole huoneessaan.
— Eikö hän ole huoneessaan? Tiedätkö varmaan? — kysyi Piotr tuntien
taaskin ikäänkuin ruoskan iskujen viiltävän selkää.
— Aivan varmaan. Hän ei ole siellä. Armollinen neiti on suvainnut
lähteä jonnekin.
— Mutta minne?
— Sitä en mitenkään voi tietää...
— Eikö kukaan ole huomannut, mitä tietä neiti on mennyt?
Todettiin, ettei kukaan ollut sitä huomannut, eikä kukaan näyttänyt
erikoisesti välittävän siitä. Käyttäen hyväkseen entisiä oikeuksiaan
tässä kodissa meni Piotr keskisalonkiin katsomaan, olisiko Tatjana
siellä. Tultuaan tähän isoon saliin hän huomasi kohta, ettei puutarhan
ovi ollut lukittu ja että sen oli täytynyt jo kauan olla auki;
lattialla oli näet lumikiila, jonka tuuli oli yön kuluessa sinne
tupruttanut. Piotr avasi oven ja näki portailla ja tiellä epäselviä
Tatjanan askelten jälkiä pehmeässä lumessa.
Nämä jäljet kiidättivät häntä hätähuudon tavoin puutarhamajaan.
Tultuaan ovelle horjahti hän ja huusi kauhusta. Tatjana makasi penkillä
hyytyneessä verilätäkössä. Koko ruumis vavisten huomasi Piotr, että
Tatjana oli suunnannut revolverin vatsaansa kohti. Hän ymmärsi
pettämättömän varmasti, että Tatjana oli päättänyt surmata itsensä ja
Rošovin lapsen. Hän ymmärsi, että Tatjana oli tarkoittanut juuri tätä
sanoillaan: »Minäkin tiedän mitä on tehtävä» — samoin kuin myöskin
allekirjoituksellaan: »Sinun Taniasi».
Hän vaipui jähmettyneenä istumaan vastapäätä olevalle penkille ja
katseli Tatjanan hymyä, hänen valkeita hampaitaan, joita lumihahtuvat
jo peittivät, ja hopeanharmaiden sukkien verhoamia jalkoja, joissa
näkyi mustia hyytyneen veren juovia. Piotr meni tainnoksiin.
Joku lähestyi...