Piotr ei jäänyt pitkäksi aikaa kenraalin kotiin. Oleskelu siellä
kävi hänelle sietämättömäksi. Hänen haavansa olivat menneet umpeen,
halkaistu silmäkulma oli rykmentinlääkärin tarmokkaasta hoidosta
kasvanut kiinni, side otettiin pois; vain poskella piti hän yhä vielä
laastarilappua, jonka alla ommeltu haava parani. Heti kun potilas
saattoi liikkua ulkoilmassa, palasi hän Kozdroj'n oppilaskodin
yläpuolella olevaan entiseen asuntoonsa.
Ensi aikoina oli hänellä aina ladattu revolveri mukanaan, kun hän
käveli kaduilla, ja hän oli teroituttanut sapelinsa, kun kaikki
jalkaväenupseerit väijyivät häntä kostaakseen silvottujen tovereittensa
puolesta. Niin kauan kuin hän tunsi heikkoutta ruumiissaan,
näyttäytyi hän harvoin kaupungilla. Sen sijaan hän teki aina pitempiä
kävelymatkoja ympäristöön. Päivällisen tuotatti hän ravintolasta
kotiinsa. Paikan kirjakaupan välityksellä hankki hän tieteellisiä
teoksia muutaman kymmenen kilon painoisen määrän sekä erikoisalaltaan
että eräältä uudelta alalta, joka yhä enemmän veti häntä puoleensa,
ilmapurjehduksen alalta.
Hän alkoi opiskella perusteellisesti tätä ainetta, teoreettisesti
ja historiallisesti, Leonardo da Vincistä alkaen. Hän syventyi
tutkimaan erilaisia lentoteknillisiä teoksia. Systemaattisesti, kohta
kohdalta hän tutki Langleyn ja Maximin taulukkoja aerodynamiikan
alaan kuuluvista huomioista ja kokeista, ilman vastustuksesta, tuulen
voimasta ja suunnasta, ilmavirroista ja ilman rakenteesta, tutki
lintujen lentoa koskevia ilmiöitä, kaikkia erilaatuisia aerodynamisia
siipiä, koko nykyisen lentotaidon statiikkaa ja dynamiikkaa.
Hänen asuntonsa täyttyi albatrossien, pelikaanien, lepakkojen,
kondorikotkain, kotkain ja haikarain luurangoilla. Työskentely ja
syventyminen näihin kysymyksiin toi hänen sielulleen vähitellen rauhan.
Hän opiskeli alusta alkaen, kuten aapista opitaan, ja tutustui niihin
lakeihin, jotka hallitsevat tulevien ihmistekojen rajatonta alaa, alaa,
joka on yhtä ääretön kuin avaruus, missä nämä teot suoritetaan. Hänen
kipuaan vaimensi matemaattisen tiedon tuottama ylväs, kaunis nautinto,
selkeiden ja kuulakkaiden totuuksien yksinkertaisuus, joita ihmisparat
eivät huomaa, he kun juopuneiden lailla retkottavat elämän tien
syrjänteellä eivätkä sameilla silmillään ollenkaan näe taivasta.
Eräät lentotekniikan probleemit tuottivat hänelle miltei voittamattomia
vaikeuksia, ne kun kuuluivat matematiikan alaan, jota oli vain vähän
hosaistu tykistökorkeakoulussa ja jonka hän oli jo unohtanut. Hänen
oli pakko ottaa uudelleen esille romukoppaan heitetyt oppikirjat ja
ruveta vaivaamaan päätään korkeammalla matematiikalla. Sen probleemit
painoivat jossain määrin syrjään kaikista probleemeista suurimman,
elämää itseään koskevan.
Kipein sydämin oli Piotr saanut sielunsa pakotetuksi päätökseen, ettei
hän enää tulisi näkemään Tatjanaa. Hän oli niin päättänyt ja hän piti
päätöksensä. Hän tukahutti säälin, joka häntä vaivasi, kun hän oli
saanut kuulla Tatjanan kertomuksen metsäisellä vuorella tapahtuneesta
draamasta. Hän tiesi vallan hyvin, että tuo sääli vielä eli hänessä,
hän tiesi, että hänessä oli vielä tutkimaton, salakavala ja petollinen
intohimo. Mutta hän ei voinut tehdä sovintoa Tatjanan kanssa, hän ei
voinut antaa anteeksi Rošovia. Hänen sisällään kirvelivät syvemmät ja
sata kertaa tuskallisemmat haavat kuin poskissa.
Hän aloitti todellisen skyyttalaissodan intohimoaan vastaan. Hän ei
sallinut itsensä muistella eikä haaveilla Tatjanasta hetkeäkään. Vain
syvimmässä sisimmässään, vasten tahtoaan ja tietämättään hän rakasti
Tatjanaa. Hävittääkseen Tatjanan viehätyksen tehon hän söi vain harvoin
lihaa, joi vain maitoa, paastosi usein ja koetti väsyttävällä työllä,
harjoituksilla, voimistelulla ja pitkillä kävelymatkoilla karkoittaa
kaikki muistot. Usein yöllä, kun näyt häntä ahdistivat, riistäytyi
hän irti kaihon syleilyistä, haki hevosensa tallista, satuloi ja ajaa
karautti vapaaseen luontoon. Viertotie luikerteli kalkinvalkeana
vyönä yöhön, upposi siihen ja häipyi mustaan, näkymättömään autiuteen
Piotrin ratsastaessa synkissä mietteissä eteenpäin. Tietämättään
ja tahtomattaan oli hän yhä edelleen saman pakkomielteen vallassa.
Pimeyteen häipyvä tie oli maallisen olemassaolon vertauskuva, askeleen
päässä se oli jo hämärä ja parin askeleen päässä läpinäkymättömän
aavistamaton.
Tatjanan salaperäinen teko leijaili kuin korppi hänen päänsä yllä, ja
Tatjanan hämmentynyt sielu seurasi häntä ja keskusteli hänen kanssaan
laajasti ja perinpohjaisesti. Tatjana heittäytyi Piotrin kaulaan,
valkeat kädet laskeutuivat hänen hartioilleen, tummat silmät upposivat
hänen silmiinsä ja suu virkkoi:
— Sinä olet siis jo unhottanut minut...
Silloin kohottautui Piotr suoraksi satulassaan kuin tyranni ja muutti
voimakkaalla tahdonponnistuksella Tatjanan, ihanan armaansa, pelkäksi
vertauskuvaksi, karkoitti hänet muististaan ja poisti ulottuviltaan.
Hän ratsasti yksin, katse kiinnitettynä tien hämärään juovaan.
Neljään viikkoon ei hän enää ollut tietänyt mitään Tatjanasta, hän
kun ei enää käynyt kenraalin kodissa. Kaiken, mitä sieltä kuuli, hän
ilman muuta pyyhki olemattomiin ennenkuin se ehti tunkeutua hänen
tietoisuuteensa. Hän iloitsi tahtonsa kristallinkirkkaasta ilmakehästä,
jota, kuten hän uskoi, ei mikään voinut hämmentää. Mutta miten hän
pettyikään! Oli hetkiä, jolloin hänen despoottisesti hallitussa
valtakunnassaan sattui purkauksia, jotka olivat ikäänkuin hänen
tahdostaan riippumattomia ja tuntuivat pahanhengen toimeenpanemilta.
Eräänä päivänä, kun hän taas oli penikulmia pitkällä
ratsastusretkellään läpi metsien ja vainioiden kulkevalla viertotiellä
ja oli ehtinyt noin kymmenen kilometrin päähän kaupungista, kuuli hän
äkkiä takanaan auton törähdyksen. Heti senjälkeen suhahti näkyviin
valkean tienkäänteen takaa komea, välkkyvä auto, joka kiiti ohi
pölypilvessä suristen. Piotr nosti silmänsä ja näki lasiruudun läpi
Tatjanan. Hänen vieressään istuivat Rošov ja mademoiselle Mathilde.
Tatjanalla ei ollut hattua päässä. Hänen hiuksiaan peitti sininen
harsoliina, jonka hän oli ostanut yhdessä Piotrin kanssa Pariisissa,
Galeries Lafayette'issa. Hänen kalpeat kasvonsa kääntyivät Piotriin
päin. Piotr kuuli sydäntäsärkevän, tuskaisan huudahduksen. Mutta
auto kiiti kimein valitushuudoin kuin myrskyn kiidättämänä eteenpäin
valkeata viertotietä pitkin. Jälelle jäi vain bensiininhajua ja kauan
kaarteleva pölypilvi. Jossain kaukana kajahti vielä auton mää'ähdys
muistuttaen paholaisen kaameata naurua, paholaisen, joka on laskeutunut
maan päälle, lävistänyt pyhän totuuden sydämen ja kuljettaa saalistaan
voittokulussa yli vihreiden vainioiden.
Piotr horjahti tasaiselta tieltään, hänen taidokkaasti ja viisaasti
taottu tahtonsa suojus petti. Auton etäinen surina kietoi hänet
kahleisiinsa ja heitti maahan. Järkevä matemaatikko istuutui kuin
juopunut kivelle, tarttui käsillään päähänsä ja huohotti ilmaa
keuhkoihinsa ja eloa sydämeensä. Hän tuijotti tunteittensa pimeään
kuiluun, joka äkkiä ammotti hänen edessään. Tatjanan kalpeat kasvot ja
hänen silmänsä, hänen silmänsä... Vanhat muistot leijailivat Piotrin
ympärillä, Pariisin unelma. Merenrannikko, bretagnelainen rapattu
pikku maja, Tatjana ikkunassa, jossa tungeskeli joukko miehiä... Hänen
lyhyt huudahduksensa! Miten paljon tuskaa, mikä kauhu, mikä suru, mikä
kärsimyksen kuilu olikaan siinä unen huudahduksessa! Tuntui siltä kuin
tämä huuto olisi saanut Piotrin rinnassa verisuonen katkeamaan. Hän
vierähti puoleksi tajuttomana kiveltä alla olevaan ojaan. Hän ei voinut
liikahtaa paikaltaan, ei nousta. Hän haparoi käsillään ilmaa, tarttui
kivenhakkaajan moukarin lohkaisemaan möhkäleeseen ja syleili sitä kuin
mielipuoli. Hänen silmistään, ah, ei hänen silmistään, vaan sydämeen
sattuneesta haavasta alkoi vuotaa yksinäisiä kyyneleitä.
Silloin hän tunsi miehekästä häpeää. Hän kääntyi kasvoilleen ja
nyyhkytti maata vasten tukkien siten suunsa ollakseen huutamatta. Huuto
Jumalalle, jonka hän oli huutanut unessaan, muuttui todellisuudeksi —
kaiuton huuto. Raskaana kuin kivi jysähti uni hänen mieleensä. Rošov
pitää Tatjanan käsiä molemmissa käsissään. Vieras mies pitää Tatjanaa
käsistä. Hänen silmänsä ovat vaipuneet toisen silmiin, hänen huulensa
painuvat toisen huulia vastaan. Mielipuolisuus liekehti Piotrin
aivoissa. Ajatukset pirstoutuivat. Hän ei enää kuullut eikä nähnyt.
Silloin kuului taaskin auton pirullinen törähdys. Oliko se kaiku vai
kuulohäiriö? Kirottu ääni tuli yhä lähemmäksi, yhä tungettelevammaksi.
Piotr kirosi sille tervehdykseksi, sillä hän ymmärsi Rošovin
lähestyvän. Hetken kuluttua kuului surina aivan läheltä. Piotr nousi
istualleen. Kun hän huomasi, että auto kiiti häntä kohti, nousi hän
ja kulki tien reunaa myöten. Hänen ympärillään pölähti tomu. Auto
suhisi kulkijaa kohti, hänen ohitseen. Se pysähtyi. Piotr ei kääntänyt
päätään. Hän kulki eteenpäin. Mutta hänen nimeään huudettiin. Hän
pysähtyi.
Tatjana astui autosta ja tuli häntä kohti. Piotr näki hänet omin
silmin, hänet, ihanan, rakkaan unelmansa. Tatjana oli kalpea, solakka,
puku oli ohut. Hän oli niin suuren liikutuksen vallassa, ettei Piotr
ollut häntä milloinkaan ennen nähnyt sellaisena. Hänestä tuntui, ettei
se ollut Tatjana, vaan epätoivo ihmishahmossa, ja että tuo näky oli
heti häipyvä kuin maantien pöly.
Tatjana tuli hänen luokseen. Hän kompastui heidän välissään oleviin
kiviin ja polvistui voimattomana maahan. Hän katsoi Piotria kasvoihin,
silmiin, ja myöskin Piotr tuijotti häneen ihmetellen tätä kohtausta,
joka näytti olevan riuhtaistu esiin hänen omasta sielustaan, hänen
raskaasta kärsimyksestään.
— Näin sinun kävelevän täällä... — sanoi Tatjana hiljaa.
— Niin, kävelin tätä tietä pitkin.
— Kuljetko näin yksinäsi?
— Kuljen.
— Pukusi on tahraantunut.
— Niin, se tahraantui.
— Sinä olet kovin kalpea... Olet kai väsynyt?
— En. En ole väsynyt.
— Piotruš, Piotruš, oma lapseni...
— Tania ...
— Rošov ei ole enää autossa ... — sanoi Tatjana nöyrästi rukoillen
hänen jalkainsa juuressa ja tuntien rajatonta häpeää.
— Missä hän sitten on?
— Annoin hänen nousta pois kaupungin ulkopuolella.
— Miksi?
— Koska et luultavasti olisi mielelläsi ajanut hänen kanssaan.
Miltei eläimellinen tuskan parahdus, tulinen ylpeyden purkaus nousi
uudelleen Piotrin rinnasta ja raukeni hänen huulilleen. Hän kiristeli
hampaissaan hirvittävää sanaa ja katsoi Tatjanaan. Tatjana luki hänen
silmistään tämän sanan.
Vaikeroiden Tatjana nousi pystyyn. Hän horjahteli, kääntyi
voimattomana, Piotrin katseen pakottamana, ja poistui notkuvin polvin,
ikäänkuin kahleita laahaten. Hetken kuluttua puhisi auto uudelleen ja
hävisi suristen tomupilveen.
Upseeri kulki taaskin, kuten äsken, maantien reunaa myöten. Hän
kulki varmoin askelin tiheässä ruohikossa, jota peitti paksu kerros
kalkkipölyä. Kuihtuneet valkoapilaat ja karheat ruohonkorret painuivat
hänen jalkojensa alla kuin joustavat vieterit. Lämmin tuuli puhalteli
sänkipelloilta, tunkeutui Piotrin avoimen takin alle ja pani rinnan
puristumaan kouristuksentapaisesti kokoon, mikä tuntui kuvaamattoman
ilkeältä. Hänen puoleksi suljetut, valkeaan maantiehen tuijottavat
silmänsä näkivät vielä Tatjanan kalpeat posket ja mustat silmät arkoina
ja masentuneina. Hän näki tummansiniset renkaat Tatjanan silmien alla.
Piotrin huulille nousi kysymys:
— Minkätähden minä en noussut autoon ja lähtenyt mukaan? Eihän Rošov
kuitenkaan siinä istunut, vain Tatjana ja hänen hyvä ystävänsä
Mathilde...
Piotr tunsi Tatjanan olan nojaavan hänen omaa olkaansa vasten,
tunsi sen hekumallisen puserruksen, jonka hän olemuksensa koko
aistillisuudella saattoi tuntea, tunsi pehmeän hiussuortuvan
poskellaan. Niin moneen päivään, niin moneen yöhön ei hän ollut tätä
tukkaa hivellyt! Mitä? Tatjana palasi! Hänen uskollinen sydämensä
oli värissyt ja hänen lempeässä katseessaan oli ollut rajattoman
rakkauden huuto. Miten suuri nöyryys, miten rehellinen häpeä oli
ollut hänen kasvoissaan! Syntiselle naiselle oli Vapahtaja antanut
anteeksi. Entä hän? Hän ei ollut tänä ratkaisevana hetkenä käyttäytynyt
Tatjanaa kohtaan ainoastaan pyövelin, vaan myöskin raa'an, röyhkeän
lurjuksen tavoin! Tämän teon jälkeen — ei koskaan, ei milloinkaan enää!
Tatjanan itsetunto ei salli hänen unohtaa tätä herjausta koskaan.
Autonkuljettaja ja Mathilde olivat olleet kuulijoina. Piotr tunsi,
että aivan uusi turma oli haudannut hänet alleen, uusi, entistä paljon
pahempi. Hänen hiuksensa nousivat epätoivosta pystyyn. Hiki valui
pitkin hänen ruumistaan. Mutta kuten jousen jänne kiristyi koko hänen
tahtonsa. Hän laahusti kaupunkiin onnettomuus taakkanaan.
Tästä lähtien alkoi Piotrille vaikea aika. Tuo niin viisaasti ja
oivallisesti rakennettu tahdon rakennus luhistui äkkiä kuin korttitalo.
Tahdonmuuriin ilmaantui aukkoja ja rikkoutumia, edessä oli soita ja
syväyksiä, joiden yli ei voinut kahlata eikä uida ja joihin ei edes
voinut hukkua. Kahden raivoisan pedon tavoin syöksyi hänen sielussaan
kaksi elementtiä vastakkain: vietin lietsoma matalamielisyys ja
ylpeys. Ne raatelivat toisiaan rajuin puraisuin ja kamppailivat
levähtämättä hetkeäkään. Hän menetti ruokahalun, unen, kyvyn tehdä
mitään. Tympeytyminen kirjoihin, karttoihin ja piirustuksiin seurasi
hänen entistä innostustaan. Hän rupesi päivä päivältä yhä enemmän
vihaamaan ihmisiä ja heidän harrastuksiaan, touhuaan, lintuja ja niiden
laulua, puita ja niiden huminaa, taivasta ja pilvien vaihteluja, kunnes
tuo viha oli kasvanut voimaksi, joka oli elämän mahdin veroinen ja
jättiläismäinen kuin maailma.
Piotr ei voinut nukkua hetkeäkään tänä yönä, ei myöskään seuraavana
eikä kolmantena. Hänestä tuntui kuin olisi rautainen oka tunkeutunut
hänen kylkeensä, miekankärjen tapainen, ja kuin olisi hänen täytynyt
maata kipeällä puolella. Hän nousi vuoteeltaan ja kulki paljain jaloin
yöpuvussaan ympäri huonetta. Hän kävi sisäistä kamppailua. Hän etsi —
se oli kauheata — hän etsi voimaa, joka olisi voinut korvata Tatjanan
rakkauden. Äärimmäisin hengen ponnistuksin mietti hän, mikä voisi
antaa hänelle rohkeutta elää ilman Tatjanaa, mikä voisi tehdä hänet
niin vahvaksi, että hän unohtaisi Tatjanan; mutta hän ei löytänyt
mitään. Hän tutki ja koetteli vuorotellen suuria tekoja, taistelua
vaikeuksia vastaan, työtä, uhrautuvaa alttiutta, turruttavaa ahdinkoa,
hän koetteli irstailua — ja hän huomasi, ettei mikään auttanut.
Pienin, vähäpätöisinkin muisto särki kaiken. Eräät sanat, paikat,
määrätty sointi tai hohde muistuivat mieleen saaden peloittavan
voiman. Hänen vuoteensa pääpuolessa näytti niinä harvoina hetkinä,
jolloin hän saattoi uinahtaa kevyeen uneen, istuvan uneton paholainen
hänen ajatustensa valvovana suojelushenkenä. Kun sitten uni oli
tulemaisillaan tuskien valmentajaksi, lausui se lyhyen, mutta ikuisen
turmanloitsun. Yhden ainoan sanan. Piotr näki heti sateen liottaman
lehtokujan Charentonissa, rauhaisan huoneen Pariisissa, synkän yön
kaukaisella, autiolla kadulla...
Väliin miespoloisen onnistui nousta upottavasta hetteestä kovemmalle
pohjalle ja päästä varmuuteen, että hän nyt sittenkin oli järjen ja
voittamattoman logiikan avulla voittanut tunteiden aaveen. Hän pani
pitkäkseen ja uinaili. Yön kulutti hän puoleksi valveilla, puoleksi
unessa. Mutta unessakin hän tiesi tarkoin mitä hänen sielussaan
liikkui. Äkkiä ja odottamatta kuin kellon vieteri ponnahti pystyyn
järjen viimeinen päätelmä olemassaolon välttämättömyydestä, hänen
tahtonsa viimeinen ase, logiikan siunatusta lähteestä hankittu lääke
häviötä vastaan. Ahdistus karkoitti hänet vuoteesta. Taas hitaita
askeleita pitkin huonetta. Öinen pimeys, öinen hiljaisuus olivat
vielä siedettäviä; mutta nyt sarasti aamu, kukot kiekuivat, kevyt
tuulonen liikutti vehmaiden puiden lehviä pihalla. Elämän heräämistä ja
ihmisaskeleita alkoi kuulua. Vaivainen puuseppä pihalla nousi työhönsä.
Hän mittasi jotain, pani kappaleita yhteen ja liimasi. Pian sen jälkeen
heräsi hänen tanakka vaimonsa ja sipsutteli kuluneissa tohveleissa.
Miten valtavasti Piotr vihasi tätä avioparia! Hän linkosi tuiman
kirouksen heidän syyttömiä päitään kohti.
Ankara ja alituinen kipu oli jäytää hänestä kaiken elinvoiman ja
uskon olemassaolon järkevyyteen. Piotr haparoi käsillään tyhjyyttä
tarttuakseen johonkin, ikäänkuin tuohon lahoon puuristiin, joka riippui
koivussa. Kun hän unettoman yön jälkeen aamun sarastaessa kulki ympäri
huonetta, huusi hän useita kertoja sydämen pohjasta äänettömästi:
— Isä Isä!
Päivällä hän ei syönyt mitään. Maitotilkalla kostutti hän kuivia
huuliaan. Katkeran kauhun vallassa ajatteli hän seuraavaa yötä. Kun
se saapui hirvittävämpänä kuin kaikki, mitä ihmiskieli olisi voinut
siitä sanoa, pitkänä, pimeänä ja äänettömänä, alkoi hän ajatella
ainoata pakokeinoa tästä vaivan kuilusta. Hän toivoi kuoleman rauhaa
niin vilpittömästi ja luonnollisesti, eläytyi niin loogillisesti
ja liikutuksetta kuoleman olemukseen, että lohdutus vihdoin palasi
hänen huoneeseensa. Ikään kuin erkaantuneena itsestään, vieraana
itselleen, olentona, joka ei kestä elämää ja sen riemuja, astui hän
sielussaan jyrkkää kalliopolkua ylöspäin ja tuli sillalle. Sieltä näki
hän rauhan. Hymyillen hän totesi, ettei voisi milloinkaan voittaa
rakkauttaan Taniaan, että jokainen kuviteltu voitto oli vain haave,
jonka tuskat petollisina loihtivat hänen sieluunsa, ettei hän voinut
alentua palaamaan Tatjanan luokse, sillä hän olisi lakannut silloin
olemasta oma itsensä — jokin muu ratkaisu oli siis löydettävä. Vain se
ratkaisu saattoi vapauttaa alennuksesta ja vain siten saattoi kietoa
hartioille ylpeyden viitan. Ja hän otti ylleen ylpeyden viitan ja
tunsi olevansa kuningas, joka nousee valtaistuimelleen. Otsaa puristi
sentnerinpainoinen lyijykruunu, ja polvien välissä oli säälimätön
miekka. Hän sulki silmänsä, ja hänen sielunsa täytti ylevä tunne; hän
tunsi olevansa sisäisen maailmansa valtias, vaikkakin poskille vieri
verisiä kyyneleitä.
Seuraavana päivänä hän harhaili ilman revolveria ja sapelia pitkin
kaupunkia. Hän meni vähäksi aikaa klubiin ja kahvilaan, joka oli
täynnä jalkaväenupseereja — juuri nämä suhtautuivat häneen kaikkein
vihamielisimmin. Hän istuutui heidän viereensä ja katsoi heitä
halveksivasti silmiin tahi hän vältteli heitä ylpeästi ja tunkeutui
heidän välistään. Mutta he joko väistyivät hänen tieltään tahi
vaikenivat hänet nähdessään tahi vilkuilivat häneen syrjästä. Hän
palasi kotiin välinpitämättömänä ja heidän pelkuruudestaan vielä
entistäkin väsyneempänä.
Neljäntenä yönä mentyään levolle ilman minkäänlaista unen toivoakaan
nukkui hän vähäksi aikaa sikeästi. Hän näki unta, että hän meni
huoneestaan alas portaita, hiipi talosta ja lähti Tatjanan luo. Nyt
hän oli ovella ja veti ovikellon vanhanaikaista jalustimen muotoista
pronssikahvaa, jonka hän aina tulisi muistamaan. Hän soitti kerran,
toisen, kolmannen. Oven takaa kuului askeleita. Juostiin edestakaisin,
tiedettiin varsin hyvin, että juuri hän soitti. Mutta ovea ei avattu.
Sitten se avattiin hiljaa. Mathilde oli siinä. Piotr astui kapeaan
käytävään, jossa hän kerran hämärässä oli suudellut Tatjanaa. Tatjana
oli silloin tuntenut syvää, yliluonnollista hurmaa, kuten hän itse
myöhemmin tunnusti. Musta verho, jota todellisuudessa ei ollut, riippui
hänen edessään. Esiripun takana oli iso sali, samanlainen kuin Pariisin
bulevardihotellissa. Kolme nuorukaista kulki salin läpi. Piotr näki
heidän kasvonsa erikoisen elävästi, vaikkei hän ollut heitä milloinkaan
nähnyt. Heidän jälkeensä kulki kolme vanhempaa herraa, jotka puhuivat
Tatjanan kanssa. Eräs heistä ehdotti Tatjanalle matkaa Liettuaan.
Vihdoinkin — mikä sanomaton unen onni — näki hän itse Tatjanan. Hän
istui vuoteellaan sinipunervassa aamupuvussa, johon he kumpikin olivat
olleet niin ihastuneita, ja suori pitkää, mustaa tukkaansa. Piotrin
sydäntä kouristi, hän vavahti ja odotti. Hän näki Tatjanan kasvot,
hänen suunsa, hänen silmäkulmansa, hänen poskensa. Uni oli poistanut
Piotrin tietoisuudesta onnettoman kohtalon, eron ja tuskan. Se toi
mukanaan hänelle entisen onnen. Mutta silloin tulikin joku vieras tai
tuttu nainen ja sanoi hänelle, ettei Tatjana enää hänestä välittänyt.
Oudot, vieraat silmät katsoivat häneen, niissä ei ollut enää edes
vihaa, vaan halveksimisen kylmää, hedelmätöntä tuhkaa.
Piotr heräsi märkänä hiestä, rajusti sykkivin sydämin. Hän nousi heti
vuoteesta, heitti hartioilleen kevyen sotilasviittansa, veti pitkät
saappaat paljaisiin jalkoihinsa ja lähti hiljaa asunnostaan. Samoin
kuin äsken unessa hän kulki pikkukaupungin pimeitä, tyhjiä katuja,
välttäen pääkatuja ja kahlaten kujien paksussa loassa. Hän saapui pian
kenraalin puutarhan vieressä olevalle niitylle. Hän hyppäsi ojien yli,
kiipesi erään pensasaidan yli, harppasi syvien kuoppien yli, kunnes
tuli aidan luo, josta saattoi nähdä linnan molemmat siipirakennukset.
Kylmä, eloton kuutamo loisti Tatjanan huoneen ikkunaruutuihin. Ikkuna
oli suljettu. Kuun välke, joka kerran oli ollut niin ihana, oli nyt
kelmeä, muuttumaton ja kaamea ja valaisi ikkunoita kalkkijauheen
värisenä. Rajaton tuska riehui Piotrin olemuksessa, ruumiissa ja
sielussa. Kivinen muuri erotti hänet kadotetusta paratiisista, se
kukisti hänet, voitti hänet, niin että hän voimattomana ja masentuneena
vaikeroi Jumalalta apua.
Niin kului vaikein yö...
Kamppailemalla omaa minäänsä vastaan ja kärsimällä taistelussaan
ylivoimaisia tuskia saavutti hän seuraavien päivien kuluessa kuitenkin
sen, että tuskista erittyi ylevä, pyhä ylpeys. Hän ei mennyt Tatjanan
luokse, ja ylpeyttään oli hänen kiittäminen siitä, että hän saattoi
olla sitä tekemättä. Hän saattoi nukkua, vaikka olikin päivällä saanut
mystillisen varmuuden siitä, että Tatjana oli hänet pettänyt. Hän
kykeni tekemään työtä siksi, että oli karaissut sieluaan tulessa ja
että halveksimisen tikari aina oli teroitettuna. Hän tiesi, että uni
häipyisi ja että hän heti menettäisi valtansa sielunsa raivottariin,
jos hän antautuisi muistoille, säälin hemmoittelevalle viisaudelle.
Nämä raivottaret hän oli kukistanut suurilla ponnistuksilla ja vain
hitaasti hän oli saanut ne poljetuksi maahan. Hän tiesi ylpeyden — niin
jalo ja hyveellinen kuin se olikin — olevan vain huumausainetta, hänen
elävän henkensä koneellista painostamista. Hän tiesi, että yksikin
ainoa Tanian silmien katse...
Kun Piotr muutamia viikkoja myöhemmin saapui määräaikaan tykistön
harjoituspaikalle, tapasi hän siellä vain yhden upseerin, Ježkovin.
Tämä lahjakas, iloinen nuori mies oli saanut hienon kasvatuksen, mutta
oli kevytmielinen irstailija ja tuhlasi lahjansa kapakoissa ja hukutti
tietonsa toimettomuuteen. Ježkov oli osoittanut Piotria kohtaan hänen
sairautensa aikana suurta sydämellisyyttä ja oli aina ollut hänelle
hyvä toveri. Kahakan jälkeen oli hän näyttänyt jonkun verran kadehtivan
Piotrin saamia haavoja. Hän valitti usein, että oli ollut muualla,
missä hemmetissä lieneekään ollut sillä kertaa, kun ei sattunut
olemaan saapuvilla tuon tappelun aikana, ja ettei ollut aavistanut
mitään semmoista. Hän olisi kyllä näyttänyt niille lurjuksille! Hän
olisi näyttänyt mitä merkitsee toveruus, ja kun päälle päätteeksi on
kysymyksessä Rozlucki, »Piotruš», ja ennen kaikkea sellaisessa asiassa.
— Mutta juttu ei ole vielä lopussa, — lisäsi hän, — ja silloin saa
Piotruš nähdä, mikä mies Ježkov on...
Oli kylmä päivä. He kääriytyivät kiinteästi viittoihinsa ja
keskustelivat polttaen tuulessa savukkeitaan. Ježkov sanoi haukotellen:
— Anteeksi, Piotr Ivanytš, että kysyn sinulta, mutta luullakseni se nyt
jo käy päinsä, mikäli voi päättää. Mitenkä on? Tatjana Ivanovna menee
naimisiin Rošovin kanssa?
— Mistä sen tiedät? — kysyi Rozlucki.
— Olin eilen illalla kenraalin luona. Siellä oli koko joukko ihmisiä,
koko kaupunki oli siellä. Suuret kemut. Ja Rošov esiintyi jo kaikkien
nähden onnellisena sulhasena.
— Jos niin on, niin tiedäthän itse...
— Pyydän anteeksi... Anna anteeksi, että kosketan tätä asiaa. Onko hän
sinut pettänyt?
— Ei ole.
— Sillä jos tarvitsisit apuani, — sanoi Ježkov pureskellen savukkeensa
imuketta ja siristäen viisaita, rehellisiä silmiään, — voit aina
luottaa minuun. Kun eilen kuulin kihlauksesta ja näin heidät molemmat
yhdessä, teki mieleni, usko minua, heti ruveta härnäämään tuota
opetettua ja dresseerattua villakoiraa, Rošovia. Mutta en tiennyt, mitä
minun oli ajateltava asiasta, mikä sinun kantasi siinä oli. Anteeksi,
että olen tähän kajonnut...
— Oh, ei mitään! Olen sinulle kiitollinen tästä uutisesta.
— Todellako? Piotr Ivanytš!
— Miksikä niin, hyvä veli?
— Jos hän on pettänyt sinut ja tahdot sille toiselle näyttää, ettei
meikäläisiä niinkään työnnetä syrjään, niin luota minuun...
— Kiitos, — mutta minua ei ole petetty. Kunniasana!
— Eikö hän ole sinua pettänyt?
— Ei ole.
— No, no!
— Annan vielä kerran kunniasanani.
— Merkillinen otus! — mumisi Ježkov. — Sellainen tyttö, semmoiset
suhteet, sellainen tulevaisuus. Eikä tyttö ole häntä pettänyt, hän
antaa siitä kunniasanansa. No, sitten minä olen vaiti.
Piotr hymyili ja meni työhönsä. Hän puhui sotamiehille, sitten hän
astui hevosen selkään ja antoi käskyjä... Hän näki peltoja, metsiä,
kukkuloita, etäisyydessä kaupungin. Mutta nämä kuvat muuttuivat yhä
epäselvemmiksi, epätodellisiksi. Hän vältti Ježkovia ja keskustelua
hänen kanssaan, hämärästi peläten, että hänelle äkkiä voisi tulla halu
vetää esiin revolverinsa ja pamauttaa kuula toverinsa otsaan.
Seuraavan kuun, joulukuun, loppupuolella toi kenraalin vanha palvelija,
kauan sitten palveluksesta päässyt sotamies ja isännälleen uskollinen
kuin koira, Piotrille kirjeen neiti Mathildelta. Ranskatar kirjoitti
lyhyesti, eikä hänen oikeinkirjoituksensa ollut aivan nuhteetonta.
Hän pyysi Piotria tulemaan seuraavana päivänä sille puutarhan ja
sotilasmakasiinien välillä olevalle aukealle, johon Tatjana oli
kutsunut hänet ensi tapaamiseen. Kun Piotr oli saanut tämän kirjeen,
tuli hän miettiväiseksi. Hän oletti, ettei ainoastaan Mathilde saapuisi
sinne, vaan myöskin Tatjana. Koko hänen kiusallinen tilansa oli vain
epämääräistä haavetta Tatjanan tapaamisesta ja tukahdutettua unelmaa
saada nähdä häntä. Mutta nyt, kun Tatjana viimein nöyrtyi ja halusi
tulla, heräsi Piotrissa entinen viha. Hän tiesi, että kihlaus Rošovin
kanssa saattoi olla vain veruke, ja siinäkin tapauksessa, että niin
tosiaankin olisi laita, voitaisiin se milloin tahansa purkaa. Mutta
yksistään se, että Rošov oli saanut olla Tatjanan rinnalla, oli jo
kauan sitten ratkaissut kaiken.
Kun Piotr harkitsi asiaa, odotti vanha palvelija ovella, yllään musta
takki, joukko kunniamerkkejä käänteen alla.
Kun Piotr kohotti päätään vastatakseen, alkoi vanha palvelija puhua,
välittämättä arvojärjestyksen säännöistä, jotka käskivät hänen olla
vaiti:
— Piotr Ivanytš...
— Mitä sinä tahdot? — keskeytti hänet Piotr kopeasti.
— Piotr Ivanytš, pyydän nöyrimmästi anteeksi, että uskallan puhua...
— No, hyvä, hyvä. Mistä on kysymys?
— Piotr Ivanytš, minulla on alamaisin, nöyrä pyyntö...
— Minä sanoin jo, että saat sanoa, mitä haluat.
— Antakaa toki anteeksi Tatjana Ivanovnalle, antakaa hänelle anteeksi!
— Mitä tämä merkitsee! Mitä sinulla on sen kanssa tekemistä!
— Antakaa hänelle anteeksi Herramme Vapahtajan tähden. Antakaa anteeksi
myöskin minulle, vanhalle miehelle!
— Tällä kertaa minä annan anteeksi. Mutta muista, ettet toista kertaa
sekaannu tähän asiaan! Kuulitko?
— Kyllä, kyllä. Se ei kuulu minuun ollenkaan. Minä tiedän paljon, Piotr
Ivanytš, minä ymmärrän myös teidän vihanne, vaikka olenkin palvelija.
Armahtakaa Tatjana Ivanovnaa Vapahtajan Kristuksen tähden! Te tiedätte
itse, miksi.
— Miksi sitten minun pitää häntä armahtaa? — tiuskaisi Piotr hänelle.
— Minä näin, kuinka te tulitte keväällä hänen luokseen, kun te olitte
karttatöissä hänen ylhäisyytensä kenraalin luona. Ja nyt hän on toisen
kanssa. Ajatelkaa!
— Mitä sitten? Kun hän tahtoo olla toisen kanssa, en minä tietenkään
voi olla hänen kanssaan. Etkö sitä vielä ymmärrä, niin vanha kuin
oletkin?
— Piotr Ivanytš! Minä olen kantanut häntä käsilläni. Hän on minun
silmäini edessä oppinut kävelemään ja puhumaan. Minä tunnen hänet.
Asiat eivät ole...
— Sano mademoiselle Mathildelle, että minä tulen, — huusi Rozlucki
keskeyttäen sydäntään keventävän vanhan palvelijan puheen.
— Tottelen... — mutisi palvelija ja meni syvään kumartaen ulos.
Määräajaksi pukeutui Piotr huolellisesti ja meni kaupunginpuiston
takana olevalle aukealle. Kun hän lähestyi paikkaa, huomasi hän
Mathilden olevan yksin. Hän tunsi pettymystä. Hänen olisi pitänyt
iloita, ettei Tatjana ollut siellä, mutta mitään oikeata iloa hän ei
tuntenut. Kolkosti ja raskaasti löi hänen sydämensä. Hämäriä tunteita
kieri hänessä, ja niiden pyörteestä ikäänkuin erkani aavistus siitä,
miten kaameata olisi elää ilman Tatjanaa — vaikka tämä asiain käänne
tyydyttikin hänen järkensä logiikkaa.
Ranskatar oli kiihoittunut, kalpea, levoton. Piotrin kysymykseen, oliko
Tatjana lähettänyt hänet, hän vastasi epäselvästi. Hän sammalsi jotain
aikaisemmista suhteista.
— Olen kuullut, että Tatjana Ivanovna on jo mennyt kihloihin herra
Rošovin kanssa... — keskeytti Piotr.
— Niin... — mumisi mademoiselle Mathilde vältellen, — Tania on mennyt
kihloihin. Mitä sanotte siitä?
— Minä lausun onnitteluni toistaiseksi teidän välityksellänne.
Myöhemmin, myöhemmin teen sen henkilökohtaisesti. Kun en ole tähän
saakka sitä tehnyt, niin on se johtunut vain siitä, etten ollut saanut
kuulla sitä varmasta lähteestä enkä tahtonut jättäytyä huhujen varaan.
Nyt, kun te vahvistatte huhun...
Ranskatar katsoi häneen tutkivasti ja tuli alakuloisemmaksi.
Molemmat olivat vaiti ja kulkivat puistoon päin. Piotr huomasi,
samalla kuin hän nauroi sisässään kyynillisesti, että Tatjanan
seuralainen naisten tapaan ei jättänyt käyttämättä tilaisuutta koettaa
viehätysvoimaansa Piotriin. Piotr tiesi kuitenkin, ettei siinä ollut
tämän kohtaamisen ainoa aihe. Hän kysyi:
— Milloin vietetään häät?
— Mistä minä tiedän... Kaikesta päättäen niiden pitäisi olla hyvin pian.
— Vai niin.
— Luonnollisesti...
— Onko heillä niin kiire?
— Hyvin kiire, sillä...
— Sillä mitä?
— Sillä Tania on...
— Mitä?
— Tania on... Ymmärrätte kai!
— En ymmärrä ollenkaan.
— Hyvä Jumala! Hän on, — no...
— Mitä on?
— Hän on, — voi kauheata, millainen mies!...
— Mitä?
— Hän on, — no — te kai ymmärrätte, — siunatussa tilassa.
Piotr tunsi jyminää päässään, kuten silloin, kun monet sapelit iskivät
hänen päähänsä. Musta pilvi sumensi hänen silmänsä.
— Lapsi, meidän pikku tyttösemme... — remahti jossain paholaisen
pilkkanauru. Pikainen teennäinen hymy lumivalkeilla huulilla.
— Minä toivotan herra Rošoville onnea menestyksen johdosta, — liitti
Piotr ivalliseen hymyynsä.
Ranskatar jätti kaikki personalliset tarkoitukset ja temput syrjään ja
uskoi Piotrille epätoivoissaan kuiskaten:
— Tania on epätoivoinen!
— Tania? Epätoivoinen? Onhan hän aina toivonut itselleen lasta... —
Nauraen ääneen purki Piotr häikäilemättömiä ja raivokkaita sanoja aivan
kuin olisi sylkenyt itseään kasvoihin.
— Mutta teidän kanssanne...
— On käynyt toisin. Ikävä kyllä! Siitä ei ole pitkä aika, seitsemän
kuukautta sentään... seitsemän kuukautta on kulunut Pariisin ajoista,
jolloin minä saatoin tavata Tatjana Ivanovnaa. Herra Rošov on ehtinyt
pitemmälle. Te tiedätte sen muuten parhaiten, — sanoi Piotr tylsästi
naurahtaen.
— Minä tiedän, minä tiedän... — sihisi ranskatar hampaittensa lomitse.
— Mitä sitten?
— Herra Rozlucki! Säälikää häntä! Hän rakastaa teitä hulluuteen,
mielettömyyteen asti!
— Vaikkakin odottaa Rošovin kanssa lasta?...
— Hän tahtoi sillä lailla kostaa teille mitä olitte hänelle tehnyt.
— Verinen kosto vanhaan homehtuneeseen operettityyliin.
— Mitä on sitten tehtävä?
— Ennen kaikkea ei ole uskottava vieraille, kuten minulle, onnellisten
kihlautuneiden salaisuuksia. Voisinhan minä olla juoruilija, joka
kertoo jutun kaikissa kaupungin kahviloissa. Toiseksi kiireimmiten
kapiota ompelemaan, pappi, vaunut sulhaspoikia ja morsiustyttöjä, niin,
ja kehtoa tilaamaan.
— Hän ei nuku yökausiin, kulkee ympäri huonetta, vaeltaa rauhattomana
ympäri taloa, menee puutarhaan, juoksee pois, kirjoittaa jotain,
kirjoittaa suurille arkeille kirjeitä teille — tai kenelle, en tiedä —
polttaa jotain kamiinissa, tulee minun luokseni ja puhuu omituisesti,
hajanaisesti. Hän keskustelee ääneen teidän kanssanne, rukoilee ja
makaa tuntikausia lattialla kapeassa käytävässä, joka vie hänen
huoneeseensa. Useimmiten hän seisoo ikkunan ääressä ja itkee niin
peloittavalla, omituisella äänellä kuin ulvoisi. Tatjana-raukka! Hän
on sotkeutunut verkkoon, jonka hän tahtoi heittää teille, kun te niin
sydämettömästi ja kylmäverisesti petitte hänet.
— Petin! Minä olen pettänyt hänet?! Enhän minä mene kenenkään kanssa
naimisiin enkä ole kehenkään rakastunut.
— Hän on siis antanut minun tehtäväkseni kertoa teille kaiken tämän
ja kysyä teiltä vain yhtä, mitä hänen on tehtävä. Vain mitä hänen on
nyt tehtävä. Sitä hän käski minun kysyä. Vain sitä, mitä hänen on nyt
tehtävä. Hän tekee mitä te käskette.
— Mitä minä voin sanoa... — alkoi Piotr entisellä, miehekkäällä
äänellään; mutta hän keskeytti äkkiä. Hänen ajatuksensa luhistuivat
ja murskaantuivat kuin huolimattomasti rakennettu talo. Mukavat
kyynilliset sanat tuntuivat hänestä hyödyttömiltä. Viheliäistä oli
tämä näytelty ylpeys kyynelten polttaessa. Hän kulki samaa puiston
tietä, jota hän oli ensi kerran kulkenut neitseellisen kauniin Tanian
kanssa, kun tämä kutsui hänet onnekkaaseen tapaamistilaisuuteen. Samat
paljaat puut, lumi ohuena vitinä kuten silloinkin, tuuli kohisi samoin
lehdettömissä oksissa, sama kreikkalaisen jumalattaren kuvapatsas,
ränstynyt ja haalistunut vertauskuva, oli siinä muuttumattomana... Entä
Tania?
Epätoivo ravisti häntä kuin heikkomielinen pakkopaitaansa. Sama ohuen
lumikerroksen peittämä kivipenkki tuossa...
Käsittämättömän kaikkitietävä, peloittava tuska ahdisti hänen
sydäntään. Miten salaperäisesti ja kuitenkin miten johdonmukaisesti
olivat kaikki asiat liittyneet toisiinsa!
Oli kuin joku, joka oli rajattoman viisas ja ovela, olisi punninnut
kaikkea näkymättömällä hienolla vaa'alla, unohtamatta pienintäkään,
kevyintäkään tuulensuhahdusta, pienintäkään lumihiutaletta, hennointa
lehvää.
Piotr tahtoi sanoa ystävällisen ja säälivän sanan ja lähettää sen
Tanialle. Silloin välähti hänen sielussaan kuin miekan kohtalokas
leimahdus hirmuinen totuus, että Tatjana oli maannut Rošovin
syleilyssä, siittänyt lapsen toisen kanssa, pettänyt vannomansa
rakkauden valan. Hän sanoi ankarasti, jäykästi ja kylmästi:
— Sanokaa hänelle, että minä puolestani tiedän, mitä on tehtävä.
Minun on täytynyt kaikessa menetellä niinkuin olen menetellyt. Hän
ei tahtonut tulla minun omakseni... Hän on häpäissyt meidän pyhän
rakkautemme.
Ranskatar alkoi nyyhkyttää ääneen. Hän rauhoittui kuitenkin pian.
Hän pyyhki silmiään nenäliinallaan. Jonkun aikaa kulki hän tyynesti
lehtokujaa pitkin. Äkkiä hän kohotti Piotriin vihaa ja raivoisaa
katkeruutta säkenöivät silmänsä. Hän puhui yhteen hengenvetoon:
— Se, joka elää pelkästä rakkaudesta teihin ja jolle rakkaus on mennyt
niin vereen, hän ei voi tyytyä sellaisiin sanoihin. Raakalainen! Vasta
tänään minä ymmärrän Tatjanan rakkauden suuren voiman. Onneton on
passiivisen naisen elämä. Teitä on pidettävä kahleissa kuin koiria.
Kahleista vapaina te olette pahempia kuin ne. Jaloissa teitä on
poljettava ja teidän on saatava kunnollisesti maksaa siitä, mitä teidän
pohjaton himonne ja häikäilemättömyytenne on tuhonnut! Pyövelit!
Synkän välinpitämättömänä kuunteli Piotr tätä sanatulvaa. Hän kumarsi
halveksivasti, kääntyi ja poistui.