Siirtymisellään kenraalin kotiin upseeriskandaalin jälkeen ja siinä
terveydentilassa, jossa hän oli, Piotr osoitti suurta miehekkyyttä. Hän
aavisti, miten loukkaantunut Tatjana olisi. Kun tämä saapui Piotrin
luo, mikä tapahtui vain kenraalin tai mademoiselle Mathilden seurassa,
tervehti hän Piotria ja erosi hänestä ääneti tai hiljainen, nyrpeä hymy
huulilla. Hän katseli Piotria uhmaten tai tunkeilevan tarkkaavasti.
Hän tunsi Piotrin mielettömän ihastuksen hänen fyysillistä kauneuttaan
kohtaan ja osasi nyt asettaa sen koetukselle. Isänsä tai ranskattaren
läsnäollessa hän aina istui niin, että hänen siro jalkansa ohuine
sukkineen ja kiiltonahkakenkineen tuli näkyviin. Hän osasi salaa
hivellä huulillaan potilaan kättä, kammata tukkansa tavalla, josta
Piotr piti, tai kuulumattomasti, vain huulten liikkeellä sanoa sanoja,
jotka muistuttivat kummallekin heidän rajuinta aistihuumaansa. Piotr
kamppaili viettelystä vastaan. Hän asettui dialektiseen väittelyyn
intohimonsa kanssa, koetti sitä vaimentaa, kesyttää, kukistaa, ottaa
hengiltä. Hän analysoi Tatjanan kauneutta ja hänen sieluaan, paisutti
mielikuvansa hänestä äärimmäisimpään selvyyteen, tutki ja mittasi hänen
valtaansa hänen ylitseen ja vertasi tätä kauneutta ja sen herättämiä
tunteita Tatjanan ajatusten sisäiseen tyhjyyteen, hänen ympäristön
kehittämään turmeltuneisuuteensa, Tatjanan vihamielisyyteen hänen
henkistä olemustaan kohtaan ja sen vierontaan. Alkoi raivoisa taistelu.
Hän sulki silmänsä ollakseen näkemättä kaikkia niitä keinoja, joita
hänen täytyi käyttää. Milloin rehelliset aseet eivät auttaneet, tarttui
hän salakavalaan, julmaan aseeseen, jota hän ei tahtonut nähdä eikä
mainita nimeltä. Hän ei koettanut saada itseensä ainoastaan jalopeuran
sielua, vaan myöskin tiikerin luonnon. Hän vakuutti itselleen, että hän
oli omistanut tämän tytön ruumiin ja sielun, saanut hänestä kylläkseen
ja että hänen tenhonsa oikeastaan oli kadonnut. Mutta nämä keinot eivät
sittenkään antaneet voitosta takeita. Tatjanan hiljaisten kyynelten
jäljet tuhosivat hänen parhaimmat aseensa. Kun Tatjana pää pystyssä,
kylmänä ja äänetönnä lähti huoneesta katsomatta häneen jäähyväisiksi,
ikäänkuin alistuen hänen tahtoonsa, ja nyyhkytti lohduttomana ja
epätoivoisena laskeutuessaan portaita allapäin — Piotr oli siitä varma,
hän tunsi Tatjanan siksi hyvin — heittäytyi Piotr kiroten vuoteelleen
ja sadatteli leijonanmieltään.
Hän alkoi uudelleen etsiä syytökseensä yksityiskohtia, kuten noitaa
vastaan todisteita keräävä keskiajan tuomari, ja koota ajatuksissaan
Tatjanan siveellisen rappeutuneisuuden tunnusmerkkejä. Kaiken pahan
juurena hän piti ylellisyyttä. Ylellisyyden hän katsoi johtuvan sen
omaisuuden ryöstämisestä, jonka onnettomat olivat otsansa hiessä
työllään hankkineet. Leppymättömän kiihkeästi hän mietti, miten
kyyneleet ja hiki luovat hopeamaljakkoja, niitä täyttävät ja tarjoavat,
miten ne ompelevat hulmuavaa silkkiä ja pehmoista samettia. Hän
punnitsi mielessään kaikkea tyranniaa, alhaisuutta, rikollisuutta,
kaikkea petosta, mielistelyä ja matelevaisuutta, jota sotilasarvo,
salonki, puutarha, hyvät huonekalut, korulippaat ja hajuvesipullot
edellyttivät.
Yhtä katkeraa taistelua kävi Tatjana häntä vastaan. Piotrin vuoteen
viereen jätti hän eräänä päivänä huomaamatta, viattomalla ja naivilla
tavalla pakan kirjeitä, joita useat hänen liehittelijänsä olivat
viime aikoina kirjoittaneet hänelle. Eräät näistä ihailijoista olivat
Piotrille ennestään tuttuja, toiset tuntemattomia. Eräitä lauseita
näissä kirjeissä oli Tatjana huolellisesti pyyhkinyt varmaankin
siinä tarkoituksessa, että se saattaisi Piotrin epätoivoon. Hän
oli lisäksi alinomaa Rošovin seurassa. Kaunis juristi oli hänen
ainainen henkivartiansa. Hän oleskeli niin paljon kenraalin talossa,
että näytti kuin hän olisi siellä asunut. Hän keksi aina jotain
suoritettavaa; erikoisen mielellään otti hän toimekseen kaikenlaisia
ostoksia, varsinkin naisille. Hänen äänensä kuului salista,
puutarhasta, kansliasta, vieläpä toisesta siivestäkin, missä Tatjana
ja Mathilde asuivat ja jonne aikaisemmin oli tullut vain yksi mies,
hänkin salaa. Piotrin huoneeseen ei Rošov tullut. Vain joskus, kun
hän puutarhasta näki potilaan ikkunan ääressä, tervehti hän häntä
vilpittömän sydämellisyyden ilmein, aivan kuin rakasta vierasta, joka
kaupanpäällisiksi oli sairaana ja joka oli erikoisen kohteliaisuuden
arvoinen. Rošovin ääni oli aina iloinen, naurava — ja sitä seurasi
kaikuna toisen nauru. Hänen suurkaupunkilaistarinansa, hänen
pietarilainen ääntämisensä, hänen valikoitu loisteliaisuutensa, runsaat
tietonsa mitä erilaisimmilla inhimillisen tietämisen aloilla, nopea
käsityskykynsä ja erinomainen muistinsa lumosivat kuulijan ja katsojan.
Yhä enemmän väkeä kävi nyt kenraalin vieraanvaraisessa kodissa, viipyen
tuuheassa puutarhassa ja villinviinin reunustamalla parvekkeella. Piotr
saattoi havaita kaiken tämän korkealla olevasta ikkunastaan...
Eräänä päivänä katsoessaan ikkunasta puutarhaan hän huomasi mutkaisella
käytävällä Tatjanan sinihohteisen puvun. Hohde välkähteli rehoittavan
vihreän välissä ja pujahti sinne kokonaan näkymättömiin. Mutta Piotrin
silmät kiinnittyivät niin tiukasti tiheikköön ja tunsivat sen niin
hyvin, että ne havaitsivat tämän sakean, näennäisesti läpitunkemattoman
verhon takana toisen värin, Rošovin valkean flanellipuvun. Piotrin pää
vaipui raskaasti käsien varaan. Kaikki ajatukset pysähtyivät, musta
yö valtasi hänen sielunsa. Keskellä tuskaansa Piotr kuuli odottamatta
Tatjanan askeleita ja hänen pukunsa kahinaa oven takaa. Tuo kahina oli
aivan hiljaista, hiljaisempaa ja kauniimpaa kuin kuusten humina ikkunan
takana, kuin lehmusten huohunta.
Tatjana avasi koputtamatta oven ja hiipi huoneeseen. Kärsivä hymy
väikkyi hänen suunsa ympärillä, avuton ikävä hänen silmissään. Piotr
ei ainoastaan nähnyt, vaan myöskin aivan kuin uudelleen tunsi hänen
kauneutensa. Tatjanan silmissä ei ollut ainoastaan rakkautta, vaan
janoavaa intohimoa, joka odotti ahneesti Piotrilta hellää katsetta.
Tatjanalla oli yllään heleänsininen puku, jonka he olivat Pariisissa
yhdessä valinneet. Tämä läpikuultavan ohut kangas töin tuskin verhosi
hänen ruumiinsa. Hänellä oli nyt sellainen tukkalaite, josta Piotr
eniten piti. Tatjana istuutui Piotria vastapäätä, mutta hetken kuluttua
hän nousi paikaltaan katsoen Piotrin silmiin kuvaamaton pyyntö
ilmeessään, meni hiljaa ovelle ja sulki sen.
— Missä on herra Rošov? — kysyi Piotr säälimättömästi ja näennäisen
välinpitämättömästi.
Tämä kysymys sai Tatjanan jäämään oven luo ja näytti tekevän hänen
kätensä hervottomiksi.
— Sinä kysyt aina tuota Rošovia.
— Hän on aina sinun seurassasi. Kun minä siis en näe häntä sinun
kanssasi, niin se ihmetyttää minua. Siksi minä kysyn.
— Ei, sinä et kysy siksi, vaan sinä tahtoisit työntää hänet minulle.
— Minä tahdon työntää hänet sinulle, Rošovin?
— Sinä juuri!
— Sinä et ymmärrä kerrassaan mitään, eikä sinulla ole harrastusta
mihinkään muuhun kuin rahaan, huvituksiin ja nautintoon. Siksi sinä et
myöskään ymmärrä, mitä sanot.
— Minä sanon sinulle totuuden, vaikkakaan minä en mitään ymmärrä.
Sinä olisit kenties onneton, jos näkisit minut tuon toisen kanssa,
mutta nyt sinä toivoisit, että niin kävisi. Sinä toivoisit ja samalla
et toivoisi. Tahi oikeastaan sinä toivoisit, että minä tekisin sinut
onnettomaksi, jotta voisit tuntea itsesi marttyyriksi ja halveksia
minua.
— Sinä olet tarkkanäköinen ja viisas.
— Niin, minä olen kauhean, tavattoman tarkkanäköinen juuri nyt. Koeta
väittää, että se, mitä olen sanonut, ei ole totta.
— Minä sanon sinulle totuuden, mutta sinun täytyy myös sanoa minulle.
— No?
— Onko tuo Rošov jo suudellut sinua?
— Ei, hän ei ole vielä suudellut minua, mutta hän puhuu minulle
yhtämittaa rakkaudestaan, makaa jaloissani kuin koira ja rukoilee
minulta edes hymyä.
— Onko tuo Rošov jo suudellut sinua?
— Hän on kerran isän ja Mathilden läsnäollessa suudellut kättäni. Sano
siis, mitä minun on tehtävä.
— Tee mitä tahdot! Aiotko uskoa minulle hänen sydämensä asioita? On
sekin päähänpisto!
— Kuule nyt minua!
— Minä en tahdo kuulla!
— Piotruš... Sääli minua! Jos tällaista jatkuu, surmaat sinä minut,
surmaat minun sieluni.
— Minä en tahdo sinun takiasi surmata omaa sieluani. Ymmärrätkö,
mitä minä sanon? Minä rukoilin Jumalaa Notre-Dame'issa, että sinä
muuttuisit. Rukoilin Jeanne d'Arcia, että hän anoisi sinun puolestasi.
Mutta sinussa ei ole mikään muuttunut. Minä olen antanut sinulle
kirjoja, olen koettanut vaikuttaa sinuun keskusteluilla. Yökausia olen
täällä kamppaillut. Mikä sinä olet? Muotinukke, kaunis kenraalin tytär.
Me olemme aina olleet vieraita toisillemme. Minä olen kulkenut jyrkkää
vuortani ylös ja sinä alas. Sinulla ei ole ollenkaan sielua.
— Piotruš, mikä sinun on? Miten sinä puhut nyt minulle? Niin suloisia,
tuoksuavia, lumoavia sanoja olet sinä puhunut minulle. Tukkaani sinä
olet silittänyt, huuliani suudellut, huuliani — muistatko meidän
suudelmiamme, Piotruš, muistatko vielä? Sinä olit minun ja minä olin
sinun. Minä olen uhrannut sinulle kaiken. Mitä vielä tahdot? Minä olen
valmis tekemään kaiken, mitä sinä vain käsket, olen valmis uhraamaan
kaiken, mitä haluat! Minä olen valmis rupeamaan palvelijattareksi
kodissasi, hoitamaan lastasi... Kunhan vain saan olla lähellä sinua,
viereisessä huoneessa tai keittiössä... kun vain kuulen, että sinä olet
siellä, että sinä tulet, oma rakas herrani, elämäni, aurinkoiseni...
Piotruš, minä en voi ymmärtää...
— Sinä et ymmärrä...
— Minä tulen tekemään kaikkeni, ponnistan kaikki voimani ymmärtääkseni.
Minä en ole lahjakas, mutta minä voin olla uuttera. Minä olen
toisenlainen, se on totta, minä en tiedä mitään, mutta minä voin
pakottaa itseni. Jos täytyy oppia, niin minä opin. Jos se on
välttämätöntä...
Piotrin pää vaipui, ja hän oli vaiti.
— Miksi sinä et sano mitään, Piotruš, miksi? — kuiskasi Tatjana
epätoivoissaan vaipuen polvilleen Piotrin jalkain juureen.
— Minä olen vaiti, sillä mitä minä osaan sanoa? Minä olen kurja houkkio.
— Ei! Sinä olet viisas, ylevä ja jalomielinen. Sinä olet uljas ritari,
jota ei kukaan ymmärrä eikä tahdo ymmärtää. Sinä olet minun opettajani,
ja vain minä tulen sinua ymmärtämään. Sano vain mitä sinä tahdot. Sano!
Tatjana tarttui Piotrin käteen ja painoi sen polttaville huulilleen.
— Kun en tiedä, mitä minun on sanottava... — kuiskasi Piotr. — Jos minä
nyt kumarrun suutelemaan sinun ihania huuliasi, niin surmaan ainaiseksi
sieluni ja poljen jalkoihini isäni pyhän tomun.
— Isäsi?... — huudahti Tatjana pelästyneenä.
— Sinä saattaisit olla vain minun rakastajattareni. Sieluani en voi
antaa sinulle.
Piotr painoi päänsä alemmas ja sanoi katsoen Tatjanaa suoraan silmiin:
— Minä en voi edes näyttää sinulle sieluani.
— Miksi et? — kysyi Tatjana syleillen häntä sormet koukussa kuin pedon
kynnet.
— Siksi että niin on. Sinä olet syntynyt venäläisen kenraalin
tyttäreksi ja tiedät vain sen, mitä olet tässä kenraalimaailmassa
saanut nähdä. Minä taas olen syntynyt puolalaisten hautojen partaalla.
— Nuo ovat vain kauniita sanoja, joilla sinä aina kiusaat itseäsi.
— Sinä olet syytön, sillä sinä olet lapsi. Mutta vaikka oletkin
lapsi, olet sinä pienoiskuva siitä maailmasta, jota edustat. Kansat
ovat surmanneet toisiaan, rikoksia on haudattu rikoksiin, ihmiset
ovat nääntyneet kahleisiin ja heidän kuolemansa on mennyt hukkaan —
ajattele! He ovat kuolleet hautaan, yksinäisen tien varrella olevaan
ojaan, eikä heidän kuolemaansa ole vielä mitenkään hyvitetty. He ovat
heittäneet henkensä, jotta sinä voisit olla niin iloinen kuin sinä
olet, kuin juuri vastikään olit Rošovin kanssa puutarhassa. Minä en
voi nauraa sinun kanssasi milloinkaan niinkuin sinä ja Rošov nauratte
yhdessä. En milloinkaan! Sinä olet ylellisyyden lapsi, minulla sen
sijaan ei ole ollenkaan rahaa.
— Sinä voit saada sitä, jos vain haluat.
— Niin, siinä on sinun ainoa vastauksesi siihen, mitä minä juuri
sanoin. Kuule siis, minä voin, mutta minä en tahdo. Minä en koskaan
tahdo!
— Sitten minä elän rahatta sinun kanssasi, — vastasi Tatjana
puhuen vilpittömän rakkauden kieltä. — Vaikka et milloinkaan saisi
arvoylennystä, niin olen minä sinun kanssasi onnellinen ja tyydyn
kahteen pieneen huoneeseenkin. Vain kauniin lampun ostamme me
itsellemme... Vaikka jäisit ikipäiviksi alimmaksi upseeriksi!
— Mutta minä en ehkä kohta ole enää ollenkaan upseeri.
— Mitä sitten?
— En mitään.
— Minä en ymmärrä sinua, mutta olen valmis sittenkin seuraamaan sinua.
— Sinä et olisi minun kanssani onnellinen. Ylellisyyden puutteessa sinä
kuolisit niinkuin kala, joka on ilman vettä. Sinä ja raha olette yhtä.
Ilman rahaa...
— Pane minut koetukselle. Anna minulle tilaisuus näyttää.
— Se ei ole tarpeellista, minä tunnen sinut.
— Entä lapsemme?
Piotr syöksähti pystyyn, puristi kätensä nyrkkiin ja vaikeroi:
— Hyvä Jumala!
— Mitä minä nyt teen?
— Rošov... — tämä myrkyllinen sana pääsi Piotrin huulilta.
Tatjana katsoi häntä himmein silmin. Hän oli kalpea ja väsynyt. Hän
istuutui nurkkaan. Pitkään aikaan ei hän saattanut liikuttaa itseään,
viimein siirsi hän tuolinsa pöydän ääreen. Hän veti vaistomaisesti
laatikon auki, huomaamatta mitä teki. Siellä oli puolalaisia
kirjoja, jotka Piotr oli piilottanut uteliailta silmiltä. Siellä oli
runokokoelmia, filosofisia ja teknillisiä teoksia. Tatjana lehteili
hajamielisenä niitä. Hänen käteensä sattui erään nuoremman kirjailijan
runokokoelma, mustiin nahkakansiin sidottu kirja, jonka väliin oli
liitetty tyhjiä valkeita paperilehtiä; niille oli Piotr liimannut
kaikenlaisia runoja ja mietelmiä, jotka kiinnittivät erikoisesti hänen
mieltään. Tatjana lehteili koneellisesti kirjaa ja luki vaivaloisesti
milloin sieltä, milloin täältä. Eräälle puhtaalle lehdelle oli liimattu
Mickiewiczin runo:
»Kun mua tyyneks maiset lapset luulee,
Mä myrskyt sielun kätken näkyvistä,
Vain oma sydän ukkosäänet kuulee
Ja tietää salamoiden välkkehistä;
Mut yöllä helmaasi kun painan pääni
Niin kyyneliksi sulaa ukkossääni.»
Tatjanan katse kiiti lehdillä ja hänen kätensä alkoivat vapista.
Huokaus pääsi hänen rinnastaan. Hänen poskensa punehtuivat ja
kalpenivat vuorotellen. Sitten hänen katseensa harhaili Piotrin
kasvoilla ja tutki niitä kauan ja leppymättömästi. Hän hymyili julmaa
hymyä.
Hetken kuluttua hän heitti kirjan pöydälle ja tuijotti siihen
peloittavin katsein, pää käsien varassa. Hänen kauniit, tukkaan
vajonneet sormensa tarrautuivat lujasti kiehkuroihin. Äkkiä
syttyi mieletön viha hänen silmiinsä. Mustat silmäterät tulivat
tuhkanharmaiksi. Hän tarttui runoteokseen ja alkoi sitä repiä ja
vääntää, nyhtää lehtiä irti, sylkeä niille, kolme, neljä, viisi kertaa
samaan paikkaan, samaan runoon. Hän heitti kirjan maahan ja polki sitä
herkeämättä jaloillaan. Viimein potkaisi hän sen kiiltonahkakenkänsä
kärjellä, kunnes se joutui Piotrin eteen maahan. Näin tehtyään hän
ymmärsi polkeneensa ja potkineensa Piotrin sydäntä. Hän näki sen
Piotrin silmistä. Mutta se näytti herättävän hänessä vain naarassuden
halun repiä ja raadella. Hän katsoi Piotrin silmiin ivallisesti,
kostonhimoisesti, surmanhaluisesti. Kun Piotr yhä vain oli vaiti,
puhkesi hän sanomaan:
— Narri! Viheliäinen, järjetön, naurettava narri! Jos sinulla olisi
hiukankaan ymmärrystä, tulisi sinusta pian patterin komentaja ja tie
korkeaan asemaan olisi sinulle avoinna. Voisit päästä mihin tahdot ja
tehdä mitä tahdot... sinä hölmö!
Piotr tunsi hyvinkin selvästi, että hän puhui totta, että syvä kuilu
ammotti hänen jalkainsa juuressa, niissä pieni kirja oli. Hän hymyili
kirjalle. Huomatessaan tämän hymyn joutui Tatjana suunniltaan. Hän
nousi kalmankalpeana ja astui ovelle. Mennessään hän huusi Piotrille:
— Se, mitä olet uneksinut, toteutuu tänään. Minä menen Rošovin luo. Ja
jo tänään...
— Tania! — voihki Piotr väristen kylmästä.
— Jo tänään, jotta sinä voit pelastaa puolalaisen sieluraukkasi, pestä
kätesi minun veressäni ja kulkea omaa tietäsi puolalainen roskakirja
puhtaissa profeetan-käsissäsi.
— Tania! — vaikeroi Piotr ja vaipui polvilleen hänen eteensä.
Tatjana seisoi puolitiessä Piotrin ja oven välillä ja kääntyi Piotriin
päin. Hän katsoi eteensä pieneen runneltuun puolalaiseen kirjaan. Syvä
vako uurtautui hänen otsaansa, hän rypisti kulmiaan, huulet pusertuivat
lujasti yhteen. Oltuaan kauan vaiti hän nosti katseensa. Silmät olivat
syvät, miettiväiset, kyyneleettömät.
— Minä kerron sinulle jotakin, — alkoi Tatjana muuttuneella äänellä. —
Minä kerron sinulle, mitä aioin kertoa sinulle Colonne'in konsertissa,
muistatko? Siitä, joka öisin tuli luokseni Pariisissa... Muistatko
vielä?
— Muistan, — sanoi Piotr ja nyökäytti päätään.
— Silloin ymmärrät, mitä olet minulle tehnyt.
Piotr vaikeni. Tatjana palasi nopeasti, otti jakkaran, siirsi sen
lähelle Piotria, istuutui häntä vastapäätä ja tuijotti häneen
hievahtamatta, pää käsien varassa. Kauan mietittyään alkoi hän tyynesti
kertoa:
— Täällä oli yhteen aikaan eräs herra, puolalainen. En sano nimeä,
sehän on turhaa. Eihän se vaikuta asiaan. Hän oli puolalainen — se
riittää. Joku »icz» tai »ski». Tämä herra oli korkeassa asemassa
oleva oikeuden virkamies, sanokaamme kihlakunnan oikeuden jäsen.
Samalla hän oli oikea sika. Taikka ei! Ei sika. Mieluummin ilkeä,
inhoittava myrkkykäärme. Hän seurusteli kaikissa puolalaisissa
perheissä kaupungissa ja kaupungin ympäristössä, otti osaa kaikkiin
metsästysretkiin ja huvituksiin, pani toimeen huviretkiä, amatööri
näytäntöjä ja konsertteja ja hankki huomatuita esitelmänpitäjiä
hyväntekeväisyysiltamiin, uhrasi aikaansa kaikenlaisten laitosten
toimintaan, maallisten ja uskonnollisten. Kunhan se vain tarkoitti
puolalaisia, aina puolalaisia. Isä sanoo puolalaisista, ettei kukaan
heistä mitään tee, mutta joku aina juoksee ympäri kuin riivattu ja
pyörittää kaikkia muita. Sellainen juuri oli se puolalainen. Hän
pani koko kaupungin ylösalaisin; hän juoksi väsymättä ympäri, teki
kaiken, seurusteli kaikkialla, kaikki pitivät hänestä ja jumaloivat
häntä. Täkäläiset puolalaiset pitivät häntä oikein kaitselmuksen
lähettämänä, sillä hän oli suhteissa hallituspiireihin ja samalla
hänellä oli syvälle kätketty puolalainen sydän. Kun tuli levottomat
ajat — ennen sinun saapumistasi —, määrättiin isä koko kuvernementin
sotilaspäälliköksi. Siihen aikaan kävivät kaikki luonamme. Kuvernööri
ja varakuvernööri, kaikkien virastojen neuvokset ja korkeammat
upseerit, sanalla sanoen kaikki kävivät isän luona neuvottelemassa
hänen kanssaan. Tuo herrasmies, tuo puolalaisten kaitselmus, oli
aina salaa läsnä näissä neuvotteluissa. Neuvottelut pidettiin isän
työhuoneessa, tiedäthän. Siitä on ovi kapeaan käytävään, joka vie
äitivainajani huoneeseen. Minun tapanani oli olla siellä ja — usko
minua — kuulin vasten tahtoani kaiken mitä puhuttiin ja mitä tuo
herrasmies puhui. Se huvitti minua erikoisesti. Jos nyt ottaisin
tuon puolalaisen romantiikan aarteen ja vertaisin sitä tämän miehen
sanoihin! Hahaa! Miten hyvä kuva se olisikaan!... Hän oli niin ovela,
että minussa vielä nytkin kääntyy kaikki hämmästyksestä nurin, kun
muistelen, mitä hän puhui. Puolalainen! — kuiskasi hän vihamielisesti,
raivostuneesti naurahtaen.
— Ovatko sinusta kaikki samanlaisia?
— Eivät. Hän kertoi kaikista. Silloin opin heidät tuntemaan. Hän kertoi
juurtajaksain kustakin erikseen, heidän unelmistaan ja aikeistaan,
mihin päämäärään he pyrkivät, mitä tuttavuus ja sukulaisuussuhteita
heillä on, mistä he saavat rahansa ja miten he sitä käyttävät. Hän
tiesi mitä kukin oli milloinkin sanonut, ketä täytyi pitää tarkasti
silmällä, miten kauan vielä voi olla häntä hätyyttämättä ja minä
hetkenä hänet oli pidätettävä.
— Mitä tuo minuun kuuluu?
— Odota vähän, sinä myönnät sen vielä mielenkiintoiseksi. Sinä
opit siitä sitäpaitsi arvostelemaan oikeammin täkäläistä elämää.
Kokouksien jälkeen jäivät tavallisesti kaikki illalliselle, jolloin
luonnollisesti puhuttiin vain taiteesta, ilmasta, kukista...
Suljettujen ikkunaluukkujen takana oli meidän tapana istua myöhään
yöhön, usein aamupuoleen saakka. Minä soitin. Tuo herra, tuo molempien
leirien apuri, alkoi luoda minuun ihastuneita katseita, kuiskailla
korvaani puolinaisia viittauksia ja lopulta selviä sanoja, vaikka hän
oli viidenkymmenen paikkeilla. Seurasin hänen esimerkkiään ja herätin
hänessä tahallani toiveita. Pieniä huomaamatta annettuja kirjelappuja,
kukkia, orvokkikimppuja. Näin kului aikaa. Hän alkoi pyytää minulta
saada olla hetkisen tai muutamia minuutteja kahden kanssani, lopulta
hän ehdotti oikeata kohtausta...
— Ehkä voisit säästää minulta romaanin lopun.
— En! Kohta olen kertonut kaiken. Se ei tule sinua kiduttamaan. En
suonut ainoatakaan kertaa hänelle noita minuutteja, vaan suostuin sen
sijaan pitempään kohtaukseen. Ilmoitin hänelle suullisesti, että hän
tulisi määrättynä päivänä, sovittuun aikaan...
— Ja sittenkin sinä aina valehtelit minulle, että minä olin ensimmäinen
rakastajasi, että minä olin ensimmäinen, joka on suudellut huuliasi, ja
ettei kukaan muu kuin minä...
— No niin — katsos, — nyt minä sanon sinulle selvän totuuden... —
vastasi Tatjana hymyillen.
— Minä en tahdo sitä kuulla!
— Käskin hänen tulla eräälle täällä päin olevalle vuorelle. Sen vuoren
huipulla... Siinä oli, kuten kaikilla tämän seudun vuorilla, ollut
aikoinaan, kauan sitten, keskiajalla, tarunomaisten puolalaisten
kuninkaiden aikana lyijy-, kupari- tai rautakaivos. Nyt on näille
paikoille kasvanut tiheä metsä ja kukkuloilla on enää vain pohjattomia
rotkoja, aavistamattomia kuiluja ja petollisia syvyyksiä, joita vanha
metsä peittää joka puolelta. Entisissä kaivoskäytävissä rehoittavat
katajapensaat, sinivatukat ja orapihlajat. Ruosteen väristä tai
tummansinistä soraa vierii synkkiin aukkoihin. Pukeuduin mustaan
ratsastuspukuun ja pitkävartisiin saappaisiin. Jalkojen ympäri käärin
paksuja kangassiteitä, sillä oli syksy. Ratsastin yksin, ensin kauas
aivan toiseen suuntaan ketojen ja metsien halki. Mieleni oli iloisia
ajatuksia täynnä. Tuntemattomia polkuja myöten pääsin tuolle vuorelle.
Noustuani puoliväliin vuoren rinnettä panin hevosen kiinni tiheään
pensaikkoon. Menin huipulle. Tuo herra, tuo sydänkäpyseni, odotti minua
jo siellä kärsimättömänä. Hyvin kärsimättömänä... Oletko utelias?
— Siksikö et voi sietää puolalaisia? kysyi Piotr katkerasti,
halveksivin katsein. — No, antauduitko hänelle?
— Oh, miten kärsimätön sinä olet! Ensin tietysti romaani... Hän oli
onnesta aivan kalpea. Hän ei saanut ääntä suustaan, kuiskasi vain
hiljaa, vaikka metsässä ei ollut ketään. Oli niin hiljaista. Syksy.
Keltainen, kullanvärinen syksy. Pihlajia mäntyjen keskellä, nuoria
vaahteria kultaisine kämmenineen. Aurinko paistoi. Ei ainoatakaan
lintua eikä ääntä. Minä käskin hänen kulkea koko huipun ympäri ja mennä
alemmas rinteen puolitiehen tähystämään, olisiko ketään lähettyvillä.
— Samaa rendez-vous-menetelmää sinä olet harrastanut aina, niinhän?
— Aivan niin... Hän totteli nöyrästi. Hän kiersi ympäri koko paikan,
tutkisteli, kuunteli ja miltei nuuski siksi kunnes oli tullut
vakuutetuksi, ettei ketään ollut lähellä. Ja hänhän oli mestari
kuuntelemisessa ja tähystämisessä. Saattoi pitää varmana, ettei ketään
ollut lähellä, koska hän oli tutkinut ja tullut siihen tulokseen. Ei
ketään.
Kun hän kalpeana onnesta palasi takaisin, lähestyi hän minua, tarttui
molempiin käsiini ja alkoi, oi, sammaltaa kauniita kirjallisia sanoja
ja hyvin pyöristeltyjä lauseita. Hän pyöritti silmiään ja painoi
silmäluomensa onnesta kiinni. Minussakin heräsi uudelleen naurun ilo.
Minä olin todella onnellinen. Minä katsoin häntä silmiin, katsoin
julkeasti kasvoihin. Minä keimailin, ja saattaakseni hänet aivan
hurjasti rakastumaan itseeni en antanut hänen edes suudella kättäni.
Sellainen on minun metodini. Minä saatoin hänet todellakin aivan
rakkauden vimmaan. Kun hän oli jo aivan sulanut tunteisiinsa ja tullut
liian tungettelevaksi, käskin minä häntä kääntymään ympäri, koska
minun muka piti korjata jotain ratsastuspuvun alla olevaa — sukkaa tai
muuta. Niin, selin minuun päin kääntyneenä tuli hänen odottaa, kunnes
minä antaisin hänelle sovitun merkin. Hänen täytyi vannoa minulle,
ettei hän käänny. Hän vannoi todellakin ja odotti kärsivällisenä,
kuten hienotunteisen kehittelijän tuleekin. Minä saatoin rauhassa
valmistautua tuon merkin antoon ja valita varmaksi maalitaulukseni
hänen kaljun päänsä tai pikemmin punervan, sormenpaksuisen,
lyhyeksi leikattujen hiusten peittämän poimun, joka oli kauluksen
ja englantilaisen lakin reunan välillä. Tämän poimun minä otin
tukikohdaksi. Sitten kohotin tähtäyspistettä noin kolme millimetriä. Se
oli kummallinen kuolema, eikö ollutkin? Hän kuoli voihkaisematta, onnen
hymy huulilla, sydän riemua sykkien, odottaen juuri saavansa suudella
sellaisia huulia kuin minun huuleni ovat.
Piotr tuijotti häntä kasvoihin; hänen hengityksensä oli äkkiä
salpautunut ja hänen kurkkunsa kuristui. Kauhu vei häneltä kyvyn puhua
tai liikkua. Tatjanan ilmeistä hän huomasi, että kuvaus oli tosi. Kesti
jonkun aikaa ennenkuin hän sai änkytetyksi:
— Mitä sinä olet tehnyt!
— Kun hän oli laukauksesta vaipunut kasvoilleen eikä enää liikkunut,
kuuntelin minä, tulisiko kukaan, eikö mitään ääntä kuulunut. Vuoren
huipulta minä näin kauas metsän yli. Minä katsoin ympärilleni. Minä
tutkin silmilläni miltei jokaista puuta. Sama äänettömyys kuin
ennenkin. Mitä kolkoin autius. Minä odotin vielä. Veri tahrautui
hänen kaulalleen, hänen kaulukseensa ja virtasi pulppuavan lähteen
tavoin lakkaamatta muodikkaan englantilaisen lakin alta. Minä
tartuin hengettömän miehen jalkoihin ja työnsin ruumista edelläni
erään kuilun reunalle saakka, joka oli siinä aivan vieressä. Siitä
minä tyrkkäsin sen menemään nurinniskoin alas... Se lensi itsestään
johonkin syvänteeseen, romahti koko painollaan vanhan kaivoskäytävän
pohjattomaan onkaloon vieden vieriessään mukanaan kiviä, turvetta
ja kokkareita. Kyykistyen reunalle minä kuuntelin ja odotin. Hänet
nieli tuo iänikuinen puolalainen kaivos. Kun ei enää ollut mitään
pelättävissä, kiskoin minä huolellisesti ne pienet puolukka- ja
variksenmarjavesat maasta, jotka olivat tahriutuneet hänen vereensä,
ja heitin ne menemään jäljestä. Kukkia armaani haudalle... Minä
pyyhin käsiäni sammaleeseen, laskeuduin alemma hevoseni luo, hyppäsin
satulaan ja ratsastin metsän läpi varmalle tielle. Minä pesin vielä
käteni joessa. Sitten riisuin viilekkeet jalkojeni ympäriltä, käärin ne
sykkyrälle ja heitin jokeen, kivi painona. Minun jalkojeni jäljet eivät
olleet löydettävissä.
— Eikö kukaan ole saanut tietää sitä?
— Ei kukaan.
— Eikö kukaan sitä tiedä?
— Ei kukaan, paitsi sinä ja minä.
— Eikö ole etsitty?
— Oh, on etsitty vaikka miten paljon. Mutta hän osasi peittää
tapaamisemme ja kaikki sinne johtavat jäljet. Kun hän kiiruhti
kohtaamispaikalle, kuului hän kotona kertoneen menevänsä junalla
metsästysretkelle. Hän oli todellakin matkustanut junalla yhden
asemavälin kaupungista päinvastaiseen suuntaan. Hän kyllä osasi peittää
jäljet. Minä samoin. Meidän rakkautemme jäi salaisuudeksi. Minä
vihaan... noita puolalaisia. Mitä sinä sanot nyt minusta?
— En mitään.
— Sinä voit ilmiantaa minut ja päästä siten eroon minusta,
puolalainen...
— Ole vaiti!
— Mitä arvelet, teinkö hyvin vai huonosti? Oliko tuo mies pyhä aarre,
olivatko hänen tekonsa ja tunteensa kunnioitettavia, vai oliko hänen
elämänsä madon elämää, konnan kurjaa elämää, joka oli hävitettävä,
jotta viheliäinen kataluus ei tarttuisi muihin ja leviäisi? Mitä minuun
tulee... Katso, Piotruš... mitä minuun tulee... niin kauan kuin hän
pysyi loitolla, tunsin minä häntä kohtaan vain halveksuntaa. Mutta kun
hän lähestyi minua, kun hän ojensi kätensä tarttuakseen minuun, kun hän
tahtoi painaa suudelmansa minun huulilleni — tapoin minä tuon madon.
Sano minulle nyt, ainokaiseni...
— Minä en tiedä. Minä en ole mikään juristi. Vastatkoon sinulle Rošov
siihen.
— Rošov!
Piotr purskahti katkeraan itkuun.
— Minä olen haavoittanut sinun sieluasi... — sihisi Tatjana vihlovan
ivallisesti.
Hänen pukunsa oli niin läpinäkyvä, että saattoi aavistaa koko hänen
ruumiinsa. Hän nousi, kumarsi syvään, avasi nopeasti oven ja meni pää
korkealla pystyssä pois.