Kolmen päivän kuluttua Piotr muutti suunnitelmansa ja päätti siirtyä
kenraali Polenovin taloon. Hänen sisäinen kamppailunsa sai hänet
siihen. Sieluntilaansa vähitellen syventyessään hän tunsi, että jos
hän kieltäytyisi siitä, mitä kenraali ehdotti hänelle, saisivat
mustasukkaisuus ja kaipaus hänessä vallan. Hän päätti tarkoin
harkita, mikä häntä saattoi odottaa, tutkia sisintään ja asettaa sen
koetukselle. Hän oli kyllä selvillä siitä, että hän näin peräytyi
siveellisesti, alentui ja väistyi ihanteen alttarin luota; mutta hänen
täytyi tehdä näin karaistakseen tulessa sieluansa ja voidakseen muokata
sen siihen muotoon, jonka se itse tahtoisi omaksua.
Hän kirjoitti kenraalille kirjeen ja pyysi siinä lupaa saada siirtyä
hänen kotiinsa. Samana päivänä iltapuoleen vietiin hänet sinne
suljetuissa vaunuissa. Hän sai pienen huoneen toisessa kerroksessa,
yhden niistä, joiden ikkunat olivat puutarhaan päin. Tämä huone oli
talon toisessa siivessä, kaukana Piotrille niin kotoisaksi käyneestä
Tatjanan huoneesta.
Vuoteestaan hän näki puutarhaa reunustavien korkeiden puiden
latvat, kaukaiset metsät ja kunnaat. Kun hänen haavansa jo olivat
paranemaisillaan, saattoi hän nousta ja katsella tuntikausia
etäisyyteen. Oli elokuun loppupuoli. Puutarhassa kypsyivät hedelmät.
Kuumien säteiden paahtaessa kiemurtelevia lehtokujia alkoivat valtavan
suuret, siihen saakka näkymättömissä olleet omenat ja keltaisten,
riippuvien päärynöiden raskaat rykelmät paistaa lehväin alta. Ylhäältä
ikkunasta näytti tämä puutarha hiljaiselta eristetyltä Herran
pyhätöltä, ja sen hedelmien salaperäinen kypsyntä tuntui Piotrista
päivä päivältä yhä voimakkaammalta henkiseltä elämykseltä. Kesän
helle tuntui tarkoittavan yksinomaan tätä hedelmätarhaa. Se synnytti
ja herätti eloon hedelmien määrittelemättömän tuoksun ja siroitteli
värejä yksitoikkoiseen vehreyteen. Öisin hiipi kuu näihin kapeihin,
salamyhkäisiin käytäviin. Muutamiin se loi tummimman varjon, mitä
sydänyö saattaa synnyttää, toisiin se taas levitti lumoavaa loistetta,
aivan kuin öisen rakkausunelman vertauskuvana. Viileä ilma ja raskaiden
oksien alla väijyvä pimeys sulautuivat äänettömyyteen. Pyhäisen
hiljaisina kuluivat tunnit mysterion täyttyessä pimeydessä.
Huoneen katto oli matalalla, huonekalut hyvin yksinkertaisia, ikkuna
pieni. Piotrille tuli tuontuostakin vankila mieleen. Hän istui usein
myöhään yöhön ikkunan ääressä ja uneksi valveilla, ettei hän ollut
ainoastaan ruumiillisesti ihmisten, tapausten ja kohtalon vankina,
vaan myöskin oman itsensä kahleissa. Hän silmäili puutarhaan kuin
mykän oraakkelin kasvoihin ja olisi mielellään tahtonut saada
vastauksen, koittaisiko milloinkaan vapauden päivä. Hän tunsi,
että hänen rinnassaan oli säikkymätön, peloton sydän, joka sykki
hitaasti, tasaisesti ja terveesti, mutta oli vielä ääneti ja totteli
vaitiolokäskyä.
Englannin kuningas Rikhard, Leijonanmieleksi kutsuttu, tuli nyt
kouluajan muistona alinomaa hänen mieleensä. Voittamaton ritari
Leijonanmieli istuu ylivoiman kahleisiin kytkemänä synkässä Dürnsteinin
linnassa. Hänen kansansa suuri myöhempi historia, jälkipolvien
valtavat, uskomattomat teot maalla ja merellä uinuvat hänen
rinnassaan, hänen tahdossaan, joka pakottaa häntä raivoisaan työhön ja
leijonamaista voimaa käyttämään. Mutta ritari on yksin. Kaikki ovat
hänet jättäneet, kaikki ovat pettäneet hänet. Kaukana odottavat häntä
kuningaskunta, hänen luomansa, sotaratsu vuorien ja merien takana ja
kultainen valtaistuin. Mutta hän ei ole kuitenkaan epätoivoinen eikä
tuskaisa. Hänen sydämensä osaa olla kärsivällinen. Hän tietää, että
vuorien ja laaksojen takaa lähestyy uskollinen ystävä, että muurien
juurella hiipii kaukaisista maista tullut uskollinen trubaduuri Blondel
de Nesle. Eräänä päivänä tulee Blondel laulamaan heidän yhdessä
sepittämänsä provensalilaisen romanssin. Ja kun trubaduuri laulaa
ensimmäisen säkeen, vastaa kahleissa oleva ritari hänelle toisella.
Niin tuntevat he toisensa.
Piotr tiesi, ettei hänellä ole maan päällä mitään Blondel de Nesleä.
Hänen vankeutensa oli pahempi kuin vankeus Dürnsteinin linnassa,
hänen kuningaskuntansa sata kertaa kauempana, hänen yksinäisyytensä
tuhat kertaa kolkompi. Kuningaskunta oli hänellä yksinomaan
sielussaan äärettömänä, rajattomana, monin verroin kauniimpana kuin
Plantagenet-suvun maat.
Katsoessaan joka päivä hiljaiseen puutarhaan ja kärsivällisesti
seuratessaan hedelmien kypsyntää ja punaisten omenain ja keltaisten
päärynäin värivivahdusten vaihtelua uneksi Piotr salaista untaan.
Ehtymätön kärsivällisyys, hedelmän kärsivällisyys, joka ei pidä
kypsyessään kiirettä, leijonanvoimainen kärsivällisyys kiteytyi hänen
sieluunsa.