Suunnilleen viikkoa myöhemmin ilmoitti päivystävä upseeri potilaalle,
että kohta tulisi olemaan sairaalan tarkastus ja että komentava
kenraali saapuisi personallisesti tilaisuuteen. Ja tosiaankin astui
kenraali Polenov-Tšernovratski pian sairaalan saliin. Hän kulki
suorana, tuimana ja niin jäykkänä kuin olisi niellyt sapelin, jota
hän kuolevien peloitukseksi kantoi sivullaan. Hän oli pukeutunut
paradiunivormuun, jossa kimmelsivät kunniamerkit, nauhat ja olkavyöt.
Tuima ilme ei väistynyt hänen otsaltaan, kun hän oli astunut huoneen
kynnyksen yli. Piotrista tuntui, ettei kenraali halunnut nähdä häntä
eikä tervehtisi häntä, mutta hän tyytyi tähän kohtaloonsa. Hän istui
vuoteessaan pää sidottuna ja odotti asiain kulkua.
Kenraali loi julmia katseita kaikkiin nurkkiin tähystellen sitä
ja tätä, kuten tarkastajan onkin tehtävä, mutta hetken kuluttua
kääntyivät hänen vihaiset, uhkaavat kasvonsa suoraan Piotriin. Hän
antoi seurueelleen merkin, että hän tahtoi jäädä yksin. Kun lääkärit,
hoitajattaret, välskärit, päivystävät upseerit ja kaikki muutkin
olivat poistuneet salista, istuutui kenraali tuolille ja katsahti
pari kertaa Piotriin kiukkuisesti — kenties karkoittaakseen siten
hämilläänolonsa siitä, miten päästä keskustelun alkuun. Vihdoin hän
sanoi häikäilemättömästi ja masentavan ylhäisesti:
— Tiedättekö, että te olette joutunut syytteeseen?
— Minä tiedän, herra kenraali.
— Tiedättekö, että teitä voi odottaa arvoalennus sen inhottavan jutun
vuoksi, joka nyt kuuluu ansioluetteloonne.
— Minä tiedän sen, herra kenraali.
— Olisivatko... niin... olisiko teidän alempi ja ylempi esimiehistönne,
minä, teidän päällikkönne, teidän toverinne, koko venäläinen yleisö
tässä maassa, koko armeija, Venäjän lippu... voineet odottaa teiltä
sellaista tekoa!... Mitä?
— Minä en ymmärrä, mistä on kysymys, herra kenraali.
— Mitä? Te ette ymmärrä? Minä neuvon teitä mieluummin olemaan vaiti,
kun teidän päällikkönne puhuu ystävällisesti teidän kanssanne. Mitä?
Mitä tämä taas on? Olkaa vaiti! Minun suopeuteni on tehnyt teidät
julkeaksi. Mutta minun suopeuteni on lopussa! Kenties te olette
luullut, että minä painan tämän jutun villasella, ja pitänyt sen vuoksi
sopivana hurjistella, panna täällä toimeen skandaleja ja tehdä mitä
päähänne pälkähtää. Te laskitte kenties selviävänne siitä rankaisutta.
Kuulkaa siis...
Piotr hymyili ivallisesti.
— Te nauratte, kun kenraali puhuu!
— Minä en naura, herra kenraali.
— Te nauratte! Hitto vieköön!...
— Minä olen sairas, herra kenraali.
— Te olette sairas, mutta te olette samalla syytetty!
— Oikeus ratkaisee minun syyllisyyteni.
— Oikeus!...
Kenraali kadotti oikean langan eikä nyt enää ollenkaan tiennyt, millä
todistuskappaleilla hän saisi tuon itsepäisen uhmailijan murskatuksi.
Viittaus oikeudenkäyntiin oli katkaissut keskustelun. Kenraali tunsi
kiivastuneensa tarpeettomasti, ja, mikä oli pahempi, loukanneensa hyvää
sävyä. Hän puhkui kauan, oikaisi sapelia ja vääntelehti tuolillaan.
Viimein hän sanoi raivoissaan:
— No hyvä — oikeus! Siis sotaoikeus, ja sillä hyvä. Se saattaa kyllä
teidät järkiinne.
— Minä odotan tyynesti tuomiota.
— »Tyynesti». Sankari!
— Sankari tahi ei, joka tapauksessa säädyllinen ja hyvinkasvatettu mies.
— Senkin sankari! Pää silvottu, ajetaan rykmentistä, arvoalennus!
— Herra kenraali, jos te olisitte ollut minun sijassani, alemman
upseerin asemassa, jossa ei ole mitään muuta valittavana, olisitte te
toiminut aivan niinkuin minä.
— Mitä ihmettä! Mitä minä kuulen! Mitä te sanotte?
— Mitä minä sanon? Etten voi olettaa mitään muuta. Olisitteko te
suvainnut, herra kenraali, että teidän läsnäollessanne julkisella
paikalla joukko puoleksi juopuneita upseereja rupeaa mitä raaimmalla
tavalla ahdistamaan rauhallisia, säädyllisiä siviilihenkilöitä?
— Kauniita neitosia...
— Aivan niin, kauniita neitosia, jotka söivät rauhallisten henkilöiden
seurassa.
— Kaiken lisäksi puolalaisia!
— Kaiken lisäksi puolalaisia! — toisti Piotr painokkaasti.
— Sehän juuri on merkillisintä koko asiassa!
— Juuri niin, se on merkillisintä. Venäläisten upseerien on siis
lupa käyttäytyä niinkuin nämä käyttäytyivät, koska asianomaiset ovat
puolalaisia?
— Te unohdatte kenen kanssa puhutte!
— En, herra kenraali. Minä kysyn teidän mielipidettänne.
— Mielipidettä! Te tunnette minun mielipiteeni. Te tiedätte, että
puolalaisia minä... hm... Kuinka julkeatte olettaa sellaista minusta!
Te tiedätte aivan hyvin! Mutta te olette herjannut tovereitanne, te
olette häväissyt heitä uskomattomalla tavalla. Te lausuitte vasten
kasvoja sanan...
— Saman sanan toistan vielä oikeudessa. En peruuta sitä oikeudessa
enkä missään muuallakaan. En missään enkä koskaan. Ovatko nuo toiset
mitenkään tahtoneet hyvittää käytöstään asianomaisia naisia ja miehiä
kohtaan? Eivät. Jokaisen upseerin velvollisuus olisi ollut tehdä samoin
kuin minä tein. He syöksyivät laumana kimppuuni ja hakkasivat minut
tällaiseksi. Siksi en milloinkaan peruuta tätä sanaani!
Kenraali ei tietänyt, mitä hänen tulisi sanoa. Hän oli ankaran
näköinen, siveli viiksiään ja korjaili sapelia paikoilleen.
— Piotr Ivanytš, — sanoi hän muuttuneella äänellä. — Rauhoittukaa.
Ymmärrän... kunnian vaatimus — ja niin edespäin ... Nyt on kysymyksessä
asian hiljainen hautaaminen. Käsitättekö, Piotr Ivanytš?
— En, sitä en käsitä. Jos tulen terveeksi, joudun oikeuteen. Jos kuolen
haavoihini, en joudu oikeuteen. Siinä kaikki.
— Lopeta, kuule, lopeta! On käynyt niin, että yleinen mielipide
kallistuu puolellesi. Jalkaväen upseeritkin jakautuvat jo kahteen
puolueeseen. Pienempi on sinun puolellasi, toinen, joka on luvultaan
hyvin suuri, tuomitsee sinut. On siis tärkeätä, että suurempi puolue
pienenee ja pienempi kasvaa. Sinun täytyy tehdä jonkinlainen myönnytys,
pyytää anteeksi, peruuttaa sanasi. Silloin asia siirtyy toiselle
tasolle, siitä tehdään kunnia-asia. Ymmärrätkö? Kunnia-asia...
— En peruuta sitä sanaa milloinkaan, herra kenraali. Olen valmis
taistelemaan jokaisen kanssa, jos sikseen tulee. Tulkoon vaikka koko
jalkaväkirykmentti!
— No, no, no, no! Sankari!
Piotrin pää vaipui, ja hän oli kauan vaiti. Sitten hän nosti katseensa
ja sanoi lyhyesti:
— Herra kenraali, te heitätte jo kolmannen kerran halveksivasti minulle
vasten kasvoja tuon sanan. Olkoon siis niin, olen sankari!
— Byronilainenko vai jokin muu?
— Jokin muu... — sanoi Piotr katsoen kenraalia syvälle silmiin.
Kenraali teki päättäväisenä käskevän kädenliikkeen, ikäänkuin hän olisi
tahtonut syöstä Piotrin mamertiniseen luolaan, mutta hillitsi kuitenkin
itsensä. Saattoi huomata, että hänellä oli vielä jotain sanottavaa. Hän
kulki huoneessa edestakaisin ja kysyi harkitsevasti:
— Mitenkä on haavojen laita?
— Ne paranevat.
— Mutta lääkäri on sanonut minulle, ettet voi vielä piankaan nousta. Et
vielä kohtakaan.
— Jos täytyy maata, niin mitäs muuta...
— Niinpä niin, mutta... tahtoisitko... hm...
— Mitä tarkoitatte, herra kenraali?
— Etkö... tahtoisi... hm, Piotr Ivanytš, mieluummin maata minun
kodissani? kysyi kenraali ankaran näköisenä, ikäänkuin ohimennen. Mutta
Piotr arvasi, että Tatjana oli lähettäneet isänsä tässä asiassa.
— Kiitän...
— Ei mitään kiittämistä... Tiedäthän, hyvä mies, että... niin että...
— En sitä epäile. Tiedän varsin hyvin, herra kenraali, miten hyvä
te olette minulle, mutta minun täytyy jäädä tänne sairaalaan. Jos
käyttäisin hyväkseni ystävällistä kutsuanne, silloin olisi koko
jalkaväkirykmentin upseereilla oikeus sanoa minulle, että olen
suosiossa.
— Mitä minä jalkaväkirykmentin upseereista!
— Jos tästä tulee oikeusjuttu, epäiltäisiin tuomiota. Ihmiset olisivat
oikeutettuja väittämään, että teidän suosionne, herra kenraali, on
lieventänyt tuomiotani.
— Mitä näillä asioilla on tekemistä keskenään?
— Pyydän saada jäädä tänne, — sanoi Piotr vilpittömästi.
— Tiedät varsin hyvin, — jatkoi kenraali, — kuinka ankara, kuinka
kauhistuttava isku tämä on ollut Tatjanalle. Lapsi itkee yöt päivät.
Mademoiselle Mathilde kertoi minulle, ettei hän syö eikä juo mitään,
makaa vain sohvalla ja itkee. Hän antaa ylen jotain sapensekaista, —
jatkoi hän aivan avuttomana.
— Niin, tunnen olevani syyllinen, — sanoi Piotr heltymättä.
— Hän ei voi edes käydä täällä sinua katsomassa, sillä miltä se
näyttäisi? Kotona hän voisi hoitaa sinua mademoiselle Mathilden kanssa
ja sinä paranisit pian.
Kenraali oli aivan sulanut. Koko sotilaallinen ankaruus oli haihtunut
ja piileskeli korkeintaan jäykkien housujen punaisissa nauhoissa,
korkeassa kauluksessa ja arvovaltaisessa sapelissa. Hän istui siinä
kumarana, miltei kuin anomuksentekijä, hyväntahtoisesti hymyillen ja
Piotriin melkein yhtä rakastuneena kuin tytärkin.
— Kaupunki olisi pelkkänä juorupesänä, jos minä muuttaisin täältä
teidän kotiinne, herra kenraali.
— Juuri niin, juuri niin... Ja nyt kaikki ihmiset puhuvat, että sinä
olet rakastunut tuohon puolattareen ja tapellut hänen takiansa. Ota
huomioon Tatjana! Sinä olet toisen takia antanut silpoa itsesi. Jos nyt
siirtyisit meille, tekisit Tanian onnelliseksi, sillä se todistaisi,
että tämä toinen oli pelkkä kunnia-asia, jolla ei ole mitään muuta
merkitystä. Minä puhun aivan suoraan. Sinä tiedät itse, miten Tania...
Sinä tiedät, mitä Pariisissa... Tania, miten herttainen tyttö, Piotr
Ivanytš...
Vanhan upseerin äänessä värisi harras, nöyrä pyyntö.
Piotr tunsi, että hänen sielunsa punnitsi tänä hetkenä jotain ikäänkuin
vaa'alla. Suurella tahdon voimalla hän pääsi sisäiseen tasapainoon. Hän
sanoi:
— Tania ymmärtää minut. Minun täytyy jäädä tänne.
— Täytyy... — huokasi kenraali.
— Täytyy!
Ja Piotr nosti samalla sisäistä loistetta säteilevän katseensa
vanhukseen ja siveli hyväillen hänen kättään.