Eräänä päivänä noin pari viikkoa Rošovin käynnin jälkeen ilmoitti
päivystäjäupseeri Piotrille parin naisen pyytävän päästä hänen
luokseen. Potilas istui vuoteellaan eikä aluksi antanut myöntämisen
eikä epäämisenkään merkkiä. Hän tuijotti oveen. Samalla se työntyi
auki ja Tatjana hiipi sisään varpaisillaan, hame kahisten. Hänen
jälessään tuli Mathilde ja jonkun askeleen päässä Rošov. Piotr
kohotti Tatjanaan silmänsä, oikeastaan vain toisen. Tatjana oli
harvinaisen kaunis, hänellä oli päässään muodikas hattu ja yllään
pariisilainen päällysviitta, joka oli uusinta kuosia, sininen ja
tuoksuva. Hänen kotkansilmänsä iskeytyivät Piotriin rajusti kuin
petolinnun katse. Hänen suunsa oli puoleksi avoin, kuin olisi hän ollut
huudahtamaisillaan. Hänen kasvonsa kalpenivat vähitellen. Piotrin tukka
oli ajettu, samoin viikset, ja hänen poskensa olivat laastarilappujen
peitossa. Hän muistutti siteissään ilveilijää, joka silmäpuolena
katselee synkästi kääreistään.
Tatjana istuutui tuolille ojentamatta Piotrille edes kättä. Hän
lyyhistyi voimattomasti kokoon ja katseli voimattomana Piotria
saattamatta irroittaa hänestä katsettaan. Kukkavihko oli pudonnut
hänen käsistään lattialle. Rošov nosti sen maasta ja laski huomaamatta
sairaan peitteelle. Äkkiä Tatjana puhkesi hillittömään, miltei
mielipuoliseen nauruun. Hän koetti pidättää sopimatonta nauruaan ja
puri kaikin voimin huuliaan. Hän koetti peittää kasvonsa käsillään,
mutta äänekäs nauru sai hänet uudestaan valtaansa. Mathilde seurasi
hänen esimerkkiänsä. Rošov koetti pysyä nauramatta. Hän pyöritti
silmiään ja hieroi otsaansa, mutta ei hänkään voinut pysyä vakavana.
— Millaiseksi olette itsenne tehnyt! — huudahti Tatjana tirskuen. —
Katso, Mathilde, tässä on Piotr Ivanytš!
— Niin todellakin, monsieur Pierre-raukka.
— Ja te sanoitte, — virkkoi Tatjana suuttuneena Rošoville, — että
ne olivat vain vähäpätöisiä naarmuja. Hänethän on silvottu, hakattu
palasiksi.
— Olin ja olen yhä vieläkin vakuutettu, — sanoi Rošov, — ettei tule
jäämään mitään jälkiä. Tällaiset terävien sapelien tekemät haavat
paranevat ihmeellisesti. Muutaman viikon kuluttua ovat arvet Piotr
Ivanytšin kasvoissa miltei näkymättömiä ja ne vain kaunistavat häntä
meidän silmissämme.
— Se ei voi olla totta! — huudahti Tatjana. Hänen naurunsa väräjöi
äkkiä nyyhkytystä.
— Saatte olla vakuutettu... — sanoi Rošov.
— Näyttäkää toista silmäänne! — huusi Tatjana Piotrille. — Se on
varmaankin puhki!
— Ei se ole puhki, mutta toistaiseksi on epätietoista ... — virkkoi
sairas rauhallisesti.
— Sapelilla lyöty vai pistetty? Millä lailla?
— Sain terävän sapeliniskun, joka ulottuu keskeltä otsaa toisen
silmäkulman, poskipään ja koko posken yli alaleukaan asti. Luut
murskaantuivat. Säilyykö silmä, en tiedä. Parhaimmassa tapauksessa
tulen katsomaan sillä kieroon. Milloin palasitte?
— Eilen — vastasi Tatjana ja katseli Piotria leppymättömästi. Hän
istuutui syvemmälle tuoliinsa ja pureskeli kärsimättömästi huuliaan.
Piotr tiesi, että tämä merkitsi yltyvää intohimoa. Tatjanan silmiin
kihosi kyyneleitä, joita hän koetti pidättää. Hän veti hansikkaat
käsistään eikä huomannut, että ne putosivat maahan. Piotr näki, miten
hänen ihastuttavat, valkeat kätensä vapisivat ja miten ne olisivat
mielellään kietoutuneet hänen kaulaansa. Piotr tunsi, miten Tatjanan
polvet puristuivat yhteen haluten polvistua vuoteen ääreen. Hänen
huuliaan vääristi yhä enemmän vavahteleva sisäinen tuska, joka puhkesi
esiin nauruna. Piotr tunsi sydämellään Tanian sydämen läheisyyden.
Kuinka kuvaamaton rakkaus sykkikään hänessä!
Tatjana virkkoi kiihkeästi:
— Onko se nuori »panna» jo käynyt teitä tervehtimässä, jonka vuoksi te
ryhdyitte ritarilliseen taisteluun?
— Ei, — vastasi Piotr.
— Miten epäkiitollista!
— En tunne häntä ollenkaan.
— Minusta on yhdentekevää, tunnetteko toisenne vai ette.
— En tunne häntä. Se on varma.
— Sen sijaan minä tunnen hänet. Rošov on kertonut minulle, kuka hän on.
Olen nähnyt hänet kerran tanssiaisissa täällä klubissa, missä oli sekä
puolalaisia että venäläisiä. Puku oli aivan tavallinen, täkäläisen maun
mukainen.
— Mutta jotain viehättävää hänessä on, sitä ette voi kieltää, —
sekaantui Rošov keskusteluun.
— Oh, tässä henkilössä ei ole ainoastaan suloa, vaan myös paljon muita
hyveitä, — sanoi Tatjana myrkyllisen ivallisesti.
— Eihän kukaan häntä tunne, minkätähden puhumme hänestä niin paljon? —
huokasi Piotr.
— Ette suinkaan usko, että alennun olemaan mustasukkainen tuolle
tuntemattomalle kaunottarelle? Pyydän, ettette loukkaa minua
sellaisilla arveluilla... — huudahti Tatjana.
— Tunnetteko hänet? — kysyi Rošov vilkkaasti.
— Noissa tanssiaisissa meidät esitettiin. Tanssittiin. Eräässä vuorossa
pyysin häneltä viuhkaa, kun en muistanut minne edellisen valssin
aikana olin pannut omani. Hän katsoi minua sellaisin silmin kuin hän
olisi vähintäänkin ollut kuningatar Maria Leszczyńska ja antoi minulle
viuhkan hetken kuluttua, mutta sellaisella tavalla, ettei mieleni
tehnyt siihen koskeakaan.
Viisaana ja neuvokkaana kuten aina mademoiselle Mathilde ryhtyi Rošovin
kanssa vilkkaaseen keskusteluun. Kertoakseen kauniille juristille
jotain erittäin mielenkiintoista, joka oli juolahtanut hänen mieleensä,
vei hän hänet salin toiseen päähän. Sitten hänessä heräsi odottamatta
mielenkiinto sairaalan sisustukseen ja hän viittasi Rošovia tulemaan
viereiseen käytävään.
Tatjana katsoi ympärilleen. Hän näytti odottavan, että Piotr tekisi
jotain, liikuttaisi kättään, voidakseen peittää sen suudelmilla. Mutta
sairaan molemmat kädet pysyivät raskaina ja liikkumattomina peitteellä.
Hän ei siirtänyt katsettaan siitä kohdasta, mihin se oli jäänyt.
Kyyneleitä virtasi hänen silmistään kuin verta haavasta. Tuskaisa hymy
väikkyi hänen huulillaan. Tatjana vavahti huomatessaan tämän hymyn. Hän
tunsi sen. Koko hänen ruumiinsa värisi epätoivosta.
Mutta sitten kuohahti hänessä taas suuttumus. Hän olisi ollut valmis
heittäytymään Piotrin syliin ja repimään siteet hänen kasvoiltaan,
mutta seuraavana hetkenä alkoikin katseellaan voimattomasti rukoilla,
että Piotr ensin ojentaisi hänelle kätensä. Kun Piotr ei ojentanut
kättään, nöyrtyi hän ja laski viehättävän, rakastavan kätensä Piotrin
kylmille sormille. Ne vavahtivat ja Piotrin kasvoilla, joista toinen
puoli oli vapaana siteestä, kävi hymy vielä kärsivämmäksi.
Tatjana tarrautui kiinni Piotrin käteen ja pudisti sitä kaikin voimin:
— Sinä! — kuiskasi hän Piotrille raivoisasti.
Piotr nosti verkalleen päänsä, joka oli raskas kuin alasin, ja sanoi
kuvaamattoman tuskan vallassa:
— Rošov on sinun kanssasi.
— Ja sinä olet tapellut hänen puolestaan.
— Rošov on sinun kanssasi.
— Piotruš... — kuiskasi Tatjana kuolonkalpeana, koko ruumis vavisten.
Sanat tulivat hyväillen suoraan sydämestä, katseessa loisti vilpitön
hellyys.
— Rošov... — sanoi Piotr säälimättömäsi pudistaen päätään.
— Mitä sinä olet tehnyt minulle! Mitä olet täällä tehnyt! Miksi sinä
ryhdyit sellaiseen? Miksi sekaannuit siihen? Sinä olet surmannut meidät
molemmat.
— Vain itseni.
— Isä ei tahdo enää nähdä sinua.
— Minä ihmettelen, että sinä tahdoit vielä nähdä minua.
Tatjana purskahti loukkaantuneen lapsen avuttomaan, äänekkääseen
itkuun. Mathilde kiiruhti hänen luokseen, hänen perästään Rošov, joka
juoksi sinne tänne levottomana, syvää osanottoa tuntien.
Tatjana poistui huoneesta edes katsomatta enää Piotriin. Häntä
seurasivat Mathilde ja Rošov.