Piotr ei kuollut sapeliniskuihin, hän ei menehtynyt omaan vereensä.
Sotilassairaalassa, niissä hänen haavojaan hoidettiin, hän oli ankaran
valvonnan alaisena. Häntä odotti oikeudenkäynti siitä, että hän oli
aiheuttanut julkisella paikalla verisen kahakan. Sitäpaitsi vihasivat
häntä kaikki jalkaväen upseerit, joita tovereihin kohdistettu häväistys
oli loukannut. Tykistöläiset sitävastoin, jotka olivat hienostuneempia
ja joilla oli korkeampi sivistys, myönsivät hänen tehneen oikein ja
asettuivat solidarisiksi hänen kanssaan. He kävivät häntä katsomassa,
valvoivat hänen luonaan öisin ja pitivät huolta siitä, ettei häneltä
puuttunut mitään. He toivat hänelle kirjoja ja koettivat kaikin tavoin
tehdä hänen elämänsä hupaisammaksi.
Heti ensimmäisinä päivinä ja öinä, ollessaan vielä puoleksi
tajuttomana, kysyi hän lakkaamatta kirjeitä.
Mitään ei ollut tullut. Kasvot seinään päin kääntyneinä tuijotti hän
tuntikausia samaan seinäpaperin täplään ja sai lopulta sanotuksi
omituisen, käsittämättömiä sanoja sisältävän lauseen.
Hän ei voinut nostaa siteiden puristamaa päätään, joka oli raskas kuin
hartioille asetettu alasin. Kipu ei hellittänyt hetkeksikään, haavoja
kirveli ja poltti kuin ne olisivat olleet tulessa. Toisissa paikoin
pakotti ärtyisä, pistävä turvotus, ja koko ruumis hehkui kuumeessa.
Tylsässä horrostilassa, korvien humistessa ja käsien tuntuessa
jättiläismäisiltä ja raskailta kuin myllynkivet, vaivasi häntä alati
uudistuva, ahdistava painajainen. Hän kulki aina oudoilla kentillä
jonkun kanssa, jonka kasvoja hän ei mitenkään voinut nähdä. Tämä
seuralainen lyöttäytyi häneen, he riensivät yhdessä eteenpäin, mutta
toinen oli aina puolisen askelta edellä ja vältti vastata hänen
uteleviin sanoihinsa.
Piotr tahtoi päästä selville seuralaisestaan, nähdä totuuden, tietää,
mikä sisäinen voima toisessa asusti, mikä ajatus hallitsi hänen
järkeään, millainen hänen tahtonsa oli, mistä tunneyhteydestä nousi
hänen päätöksensä. Hän pyysi ja rukoili seuralaistaan, lankesi hänen
jalkoihinsa — turhaan. Mustan varjon tavoin tämä kiiti eteenpäin, yhä
eteenpäin... Niin menivät päivät ja yöt ahdistavassa tuskassa.
Näihin aikoihin tuli vanha kenraali Rozlucki sairasta
katsomaan. Hän tahtoi epäilemättä sotilaspukunsa avulla pelastaa
seikkailijasukulaisensa ja oli senvuoksi täydessä kenraalin
univormussa. Piotr sattui juuri nukkumaan, kun hän tuli sairaalaan.
Vanha herra odotti kärsivällisesti hänen heräämistään. Mutta kun sairas
äkkiä heräsi unesta, syntyi omituinen ja kiusallinen kohtaus. Piotr
katsoi näkevällä, sitomattomalla silmällään kauan isänsä setää ja veti
peitteen terveellä kädellään ylemmäs kasvoilleen. Sitten hän kaikkien
hämmästykseksi kohosi omin voimin istumaan, viittasi vanhusta luokseen
ja sai ilmaistuksi, että tämä panisi korvansa lähelle hänen suutaan.
Tässä asennossa hän supisi kauan jotain puolaksi vanhuksen korvaan.
Kuuntelevan vanhan kenraalin kasvot tulivat ensin kalpeiksi, sitten
tulipunaisiksi, sinisiksi ja lopuksi miltei mustiksi. Äkkiä vanhus
sysäsi sairaan selälleen vuoteeseen, nousi paikaltaan, kohensi pukuaan,
suoristi olkalaput ja lähti huoneesta katsomatta enää taakseen. Koko
hänen ruumiinsa vapisi, kun hän pani päällystakin ylleen, ja astuessaan
alas portaita hän mutisi jotain epäselvää. Arveltiin sairaan kuumeessa
sanoneen sukulaiselleen jotain hyvin epämiellyttävää ja närkästyttäneen
häntä syvästi.
Vasta monen viikon kuluttua annettiin Piotrille pakka Tatjanan
kirjeitä, jotka olivat viipyneet kauan matkalla ja sitten, kun Piotr
oli seikkailunsa vuoksi joutunut sairaalaan, olleet monenlaisten
vaiheiden alaisina ennenkuin saapuivat sairaalaan Piotrin käsiin. Ne
oli palautettu Tatjanalle Atlantin rannikolle ja sieltä ne oli taas
osoitettu määräpaikkaansa. Tatjana, joka matkusteli isänsä kanssa, ei
näin ollen saanut pitkään aikaan Piotrilta mitään tietoja.
Kun Piotr luki näitä kirjeitä, jotka kävivät yhä alakuloisemmiksi ja
levottomammiksi ja joista huokui loukattu ylpeys, pelko ja turtunut
tuska, itki hän katkerasti. Hän ei tiennyt missä Tatjana oli, ei
voinut itse hänelle kirjoittaa — ja mitäpä hän olisikaan hänelle
sanonut? Hän kätki pieluksensa alle kirjeet, jotka oli kirjoitettu mitä
ristiriitaisimmissa mielialoissa, painoi niitä öisin huulilleen — ja
oli vaiti.
Kun hän vähitellen alkoi toipua ja pahin haava, joka kulki yli
otsan, silmäkulman ja posken, alkoi parantua, kun takaraivon saamien
vammojen aiheuttama päänsärky helpotti eikä käsi enää ollut niin
jäykkä, kävi hänen luonaan usein eräs Andrei Jevgenjevitš Rošov (eli
»André Rochoff», kuten seisoi käyntikorteissa, joita tappelun jälkeen
kuluneena aikana oli kertynyt sairaalaan suuri määrä). Se oli nuori
tuomarikandidaatti, Pietarista äskettäin tullut komea, elegantti
juristi, jolla oli suosituskirjeitä korkeissa asemissa olevilta
henkilöiltä.
Rošov kävi usein kenraali Polenovin kodissa ja liehitteli ilmeisesti
Tatjanaa, johon hän oli rakastunut. Kenraali piti hänestä hyvin paljon.
Rošov oli saman hengen miehiä kuin hänkin, tarmokas ja eteenpäin
pyrkivä. Hän oli toistaiseksi vain asianajajana täällä _in partibus
infidelium_, mutta hän odotti hetkeään. Sitä paitsi oli Rošov aika
komea mies, kaupungin parhaiten pukeutuvia nuoria miehiä, joka tiesi
kaikki asiat, muisti kaikki, antoi aina tarvittaessa parhaan neuvon
tahtomatta siitä mitään korvausta. Piotrin onni oli niin ilmeinen,
ettei se voinut jäädä Rošovilta huomaamatta. Kaikki tiesivät kauniin
juristin kärsivän helvetintuskia. Hän, muuten tasapainoinen, järkevä,
rauhallinen, määrätietoinen luonne, osoitti peittelemätöntä epätoivoa
nähdessään Tatjanan ja Piotrin yhdessä, kalpeni ja vaikeni, tuli
alakuloiseksi ja menetti henkisen tasapainonsa, vieläpä itkikin muiden
nähden. Kuitenkaan ei häntä ollut syrjäytetty niin ratkaisevasti
kuin hän itse kuvitteli. Tatjana oli ennen Piotrin tuloa ollut koko
lailla ihastunut kauniiseen juristiin. Pariisissa oli Tatjana kerran
tunnustanut, että tuo »André» oli miellyttänyt häntä paljonkin, mutta
hänen luontainen vastustushalunsa oli estänyt häntä sitä Rošoville
näyttämästä. Hän oli päinvastoin tehnyt kaikkensa riistääkseen
Rošovilta pienimmätkin kuvitelmat. Jollei Piotr olisi ilmestynyt
näköpiiriin, olisi hän ehkä toden teolla rakastunut Rošoviin.
Piotr suorastaan hämmästyi, kun tuo hieno juristi tuli ensi kertaa
häntä katsomaan sairaalaan. Hän ei ollut odottanut Rošovia eikä voinut
edellyttää mitään osanottoa siltä taholta. Kylmin katsein tuijotti
potilas vieraansa huolellisesti jakaukselle kammattuun mustaan tukkaan,
joka oli sileä ja silkinkiiltävä, hänen kaunismuotoiseen otsaansa,
suoraan nenäänsä, lyhyiden viiksien varjostamiin huuliin, valkeaan
ihoon ja hänen solakkaan vartaloonsa. Rošov oli kuten aina aistikkaasti
puettu. Kädessä hänellä oli kukkia, jotka hän huomaamatta laski
peitteelle. Piotr oli synkän vaitelias ja katseli kukkia kipein sydämin.
Kun Rošov alkoi puhua miellyttävällä, tasaisella, luottamusta
herättävällä äänellään, kuunteli Piotr häntä vaiti ja antoi
ruumiillisen tilansa käydä vaitiolon syystä. Monin perinpohjaisin
lausein kertoi Rošov upseerille, että kaupungin koko venäläinen
hienosto oli Piotrin puolella ja tuomitsi jalkaväen upseerien
häpeällisen — juuri niin, »häpeällisen» — käytöksen ravintolassa, että
koko tämä venäläinen hienosto ei saattanut löytää kyllin voimakkaita
sanoja ilmaisemaan osanottoa kaunista nuorta naista kohtaan, jonka
kimppuun oli niin röyhkeällä tavalla käyty ja joka oli onneksi tavannut
puolustajan ja kostajan. Rošov vihjaili hienosti siihen, että hän
tietää tapahtuman sankarittaren nimen ja missä hän asuu, hän puhui
hänestä yhä uudestaan ja uudestaan, palasi aina tähän aiheeseen, ylisti
nuoren puolattaren kauneutta, kirosi vielä kerran jalkaväen upseerien
raakuutta, ei ainoastaan gentlemannina, ei ainoastaan venäläisenä tässä
maassa, jossa lippua oli kannettava korkealla j.n.e., vaan myöskin
juristina, joka tämän surun laakson viheliäisyydessä aina vain piti
silmällä oikeutta ja ennen kaikkea vain oikeutta.
Piotr pysyi välinpitämättömänä ja oli vaiti.
Kun juristi tahtoi jälleen aloittaa laajasanaiset selittelynsä
ikäänkuin huomaamatta kuljettaakseen valmista päämäärää kohti,
keskeytti sairas hänen esitelmänsä äkkiä yksinkertaisella kysymyksellä:
— Oletteko jo kirjoittanut Tatjana Ivanovnalle kaikesta tästä?
Rošov joutui hämilleen.
— Mistä sitten?
— Että minä olen tapellut puolustaakseni nuorta naista.
— Kun tiedän kenraali Polenovin kiintymyksen teihin, — puhui Rošov
harvakseen ja juhlallisesti, — ja kun sitä paitsi tunnen teidän
ystävyytenne Tatjana Ivanovnaan ja kun otin huomioon, ettette te
voinut itse hetipaikalla kirjoittaa, olen minä tosiaankin kiiruhtanut
rauhoittamaan kenraalia ja hänen tytärtään, jotka olisivat voineet
muulta taholta saada kuulla tapahtumasta, sekä selittämään heille, että
koko asia on oikeastaan joutavanpäiväinen.
— Missä on sitten kenraali Polenov nyt?
— Rapallossa, lähellä Genovaa.
— Tyttärensä kanssa?
— Niin.
— Minä kiitän teitä, sanoi Piotr jäykästi.
— Olen katsonut sen velvollisuudekseni talon ystävänä.
— Te olette toiminut tosi ystävän tavoin.
— Tahdoin myös rauhoittaa Tatjana Ivanovnaa.
— Yksityiskohtaisella kuvauksella kauniista puolattaresta?
— Mitä? Onko Tatjana Ivanovna kirjoittanut teille jotain sellaista?
— Ei.
— Niinkö? Olen siitä hyvin iloinen.
— Miksi niin?
— Kirjeisiin saattaa helposti pujahtaa epätarkkuutta,
epätäsmällisyyttä, kun taas personallinen selvittely aina takaa
paremmin asian oikean laidan säilymisen.
— Te tiedätte sen juristina paremmin ja tarkemmin kuin minä.
— Sallisitteko, että matkustan Varsovaan kenraalia ja hänen tytärtään
vastaan rauhoittamaan heitä ja estämään heitä kuulemasta ikäviä
juoruja, jotka eivät ole vältettävissä?
— Luonnollisesti. Jos suostumukseni voi millään tavoin vaikuttaa teidän
päätökseenne.
— Piotr Ivanovitš, uskokaa minua, teen tämän yksinomaan ystävyydestä
teihin ja Tatjana Ivanovnaan.
— En epäile sitä hetkeäkään.
Keskustelu pysähtyi. Sen johtolanka katkesi, kun Rošov alkoi puhua
matkastaan Varsovaan. Vieras jäi vielä hetkeksi, tiedusteli perinpohjin
Piotrin terveydentilaa voidakseen antaa siitä tarkan kuvan Varsovassa
ja puheltuaan vielä hetken rakastettavasti jos jostakin sanoi
potilaalle jäähyväiset.
Piotr oli koko ajan seurannut hänen mielenkiintoisia kasvojaan ja hänen
vilkkaita, miellyttäviä eleitään, jotka todistivat sisäistä terveyttä.
Kun Rošov oli mennyt, veti hän peitteen kasvoilleen kuin olisi tahtonut
nukkua ja alkoi epätoivosta hiljaa nyyhkyttää.