Ravintola, johon upseerien oli tapana kokoontua, oli pienen kaupungin
suurimman hotellin ensimmäisessä kerroksessa. Tämä hotelli koetti
kaikin tavoin olla suurkaupungin hotellien tasalla. Ravintolan
omistaja ansaitsi sievoisen omaisuuden. Puhdas tulo, joka vuoti hänen
taskuihinsa, ei kertynyt ainoastaan ravintolassa tarjoilluista paisti-
ja vihannesvadeista, vaan myöskin salin päässä olevasta hyllystä,
missä tyhjät, aikoinaan kalliilla likööreillä ja valtamerentakaisilla
viineillä täytetyt pullot komeilivat. Iloiselle päälle tulleet soturit
heittivät säännöllisesti hyvän tuulensa merkiksi hyllyn kumoon,
survoivat saappaankoroillaan kirjavan lasin murskaksi ja maksoivat
kirveleviä laskuja niiden sisältämästä viinimäärästä, joka, kuten he
luulivat, oli vuotanut hukkaan.
Sali oli tyypillinen slaavilainen ravintola, öljypainosten, kuivien,
värjättyjen kukkien, saksalaisten mineraalivesi-ilmoitusten ja muun
semmoisen koristama.
Piotr Rozlucki oli Pariisista palattuaan alkanut syödä täällä. Viime
aikoina oli hän alkanut vähitellen ja järjestelmällisesti välttää
patteritovereitaan, pujahtaa salaa pois kasinoilloista ja kieltäytyä
kohteliaasti, kun pyydettiin eristetyissä ravintolahuoneissa
pidettäviin iloisiin illanviettoihin. Oletettiin sen johtuvan
ylpeydestä, Rozluckin läheisestä suhteesta kenraaliin. Kuiskailtiin
hänen kihlauksestaan Tatjanan kanssa. Useat toverit olivat sen johdosta
kylmiä ja tylyjä, toiset taas liian mielisteleviä ja nöyriä.
Ravintolassa oli tykistöupseerin tapana istua pienen nurkkapöydän
ääressä ikkunan luona. Tarjoilijat pitivät hänestä hänen rauhallisen
ja kohteliaan käytöksensä vuoksi, kenties jonkun verran myöskin siksi,
että hän puhui heidän kanssaan puolaa.
Eräänä päivänä kesällä, kun koko jalkaväkirykmentti oli manöövereiltä
palannut kaupunkiin ja ravintolassa vilisi sapeleja ja olkalappuja,
huomasi Rozlucki heti saliin tultuaan tutut kasvot erään pöydän
ääressä. Ensi hetkenä hän ei voinut muistaa, missä hän oli ne nähnyt.
Mutta heti kun se juolahti hänen mieleensä, hymyili hän ystävällisesti.
Se oli sama tummatukkainen nuori tyttö, jonka hän oli tavannut
junaosastossa matkustaessaan ensi kertaa Pietarista Varsovaan. Piotr
asettui paikalleen, irroitti tapansa mukaan sapelinsa ja ripusti
sen tuolin selkänojaan kuten aina. Hän tarkasteli syrjästä entistä
»tuttavaansa». Tämä oli eräiden henkilöiden, naisten ja herrojen,
seurassa, jotka luultavasti olivat tulleet maalta; sillä herrat olivat
kulmakarvoja myöten ruskeiksi päivettyneitä, naiset tottumattomia
ravintoloihin yleensä ja tähän erikoisesti. Naiset olivat nuoria,
verrattain sieviä ja hyvin puettuja; miehistä saattoi nähdä, että he
olivat varakkaista piireistä. He istuivat oman erikoisen pöytänsä
ääressä, esiintyivät hillitysti, vieläpä keskustelivatkin puoliääneen.
Nuoren tytön eleissä, hänen katseessaan ja puheessaan oli kuten
aikaisemminkin miltei jotain lapsellista. Kaunis hän myöskin oli, kuten
ennenkin. Hänen kauneutensa ei ollut häikäisevää, kuten Tatjanan, vaan
suloa, joka loisti lakkaamatta — ja sitä voimakkaammin, mitä kauemmin
häntä katsoi — verhottua, vienoa, mutta taukoamatta säteilevää suloa.
Nuorella tytöllä oli aivan yksinkertainen kesäpuku ja tavallinen
olkihattu, mutta kuitenkin oli hän tässä puvussaan äärimmäisen hieno.
Hänen liikkeensä olivat luonnolliset, mutta sisäisen esteettisen maun
hillitsemät. Hän puhui vähän ja nauroi hyvin hillitysti, mutta hänen
kasvoillaan loisti hymy. Piotr tarkasti häntä huomaamatta ja ajatteli:
— Kun minulla olisi tuollainen sisar! Jos hän olisi minun sisareni!
Kerran tuo tummatukkainen tyttö huomasi Rozluckin tarkkaavan häntä.
Vaistomaisesti kiinnitti hän tutkivan katseensa Piotriin. Hänen
kasvonsa jäykistyivät vähitellen ja peittyivät hitaasti aivan kuin
naamioon. Rozlucki tunsi kiitollisuutta häntä kohtaan juuri tämän
halveksinnan, tuon kylmän katseen vuoksi, joka torjui luotaan hänet,
upseerin. »Juuri niin, niin pitää ollakin, sisko», kuiskasi hän
mielessään tytölle.
Tällä välin virtasi yhä lisää päivällisvieraita saliin. Siviilihenkilöt
asettuivat mieluummin nurkissa olevien pöytien ääreen, kun taas
manöövereillä ruskettuneet sotilashenkilöt ujostelematta vetäen ylös
housujaan istuutuivat meluisasti keskellä salia olevan pääpöydän
ääreen. He olivat jalkaväenupseereja, erinäköisiä ja kokoisia, mutta
enimmäkseen pörröisiä, partaisia ja takkuisia. Kunniapaikalla pöydän
päässä istui kapteeni Sorokin, möhömaha, jonka kasvot olivat kuin
kuparikattila ja viikset törröttivät pystyssä. Pöydän pitkillä sivuilla
istui suunnilleen viisitoista upseeria. Kaikki puhuivat äänekkäästi
siitä, mikä heistä oli mielenkiintoista, syytivät haukkumasanoja
tarjoilijoille, aloittivat tavallisella ryypyllä, siirtyivät sitten
paloviinaan ja kurkkuvälipalaan, palasivat konjakkiin j.n.e. Tuo
kapteeni Sorokin toitotti bassoäänellään saliin halki mitä hänen
päähänsä pälkähti. Niinpä hän kertoi vuoropuhelustaan parturin kanssa,
joka oli juuri ajanut hänen partansa, ja sekoitti tähän kertomukseen
puolalaisia sanoja, joita hän väänteli, vääristeli ja saattoi
naurunalaiseksi.
— Minä kysyn häneltä, — kertoi hän leveästi, — 'uskotko sinä sitten
Jumalaan, sinä pan'? — 'Tietysti minä uskon', sanoo hän, 'meillä
uskotaan Jumalaan'. — Jos sinä uskot Jumalaan, miksi et ole ripustanut
nurkkaan pyhänkuvaa? — 'Tästä', sanoo hän, 'ei ole olemassa mitään
käskyä, eikä se ole meillä myöskään tullut tavaksi. Jokainen', sanoo
hän, 'ripustaa mitä kuvia haluaa'. — 'Nurkassa pitää sinulla olla
pyhänkuva, jos kerran olet kristitty, siitä et pääse. Seinälle voit
minun puolestani ripustaa häntäisen pirun tai alastoman tytön, mutta
nurkkaan toimita pyhänkuva. Minä, venäläinen, tulen luoksesi ajattamaan
partaani, ja sinun on siksi lafkaasi ripustettava minua varten kuva.
Kuulitko?' — 'Kuulen, herra kapteeni', sanoo hän. — 'Mutta kuulekin
tarkoin, kuule molemmilla korvilla', sanon minä, 'sillä minun kanssani
ei lasketa leikkiä. Jos minä tulen tänne toisen kerran ja näen, ettei
täällä ole mitään kuvaa, niin käy sinun huonosti!' — 'Minä tiedän,
ettei herra kapteenin kanssa ole laskeminen leikkiä', sanoo hän,
'ja tottelen tarkoin'. — 'Miksi sinä sitten tottelet?' — 'Kun herra
kapteeni on ensiksikin korkea henkilö ja toiseksi korpulentti...'
Koko upseeriseura purskahti raikuvaan nauruun.
— Kuulepas, Sorokin, oletko sinä todellakin korpulentti? kysyi joku
joukosta.
— Mitä se korpulentti merkitsee? — uteli eräs pörröinen sotilas,
siniset silmälasit nenällä ja housut huolimattomasti riipuksissa.
— Oletko käynyt kimnaasia? — keskeytti hänet Sorokin.
— Totta kai.
— Ja lukenut latinaa?
— Tietysti.
— Kysyttiinkö sinulta, mitä merkitsee sana 'corpus'?
— Totta kai.
— Siinähän on koko 'korpulentti'. Johda itse.
— Sitä latinalaista kansaa!
— Ei latinalaista, vaan ranskalaista.
— Pohjolan ranskalaisia...
— Kysyn tuolta poskikarvarilta, mylvi Sorokin edelleen, 'mitä sinä,
pan, oikeastaan olet, sanopas, juutalainen vai mikä?' — 'En', herra
kapteeni, sanoo hän, 'en ole mikään juutalainen, vaan kristitty'. —
'Kristitty — katsokaapas vaan! Mitä lajia kristittyjä sitten olet?' —
'Roomalaiskatolilainen', hän sanoo. — 'Ja kun olet »pannasi» kanssa
kahden, mitä kieltä te puhutte keskenänne?' — 'Puolaa', hän sanoo. —
'No, mikä sinä siis olet?' — 'Olen varsovalainen', sanoo hän, 'sillä
olen Varsovasta, ja myöskin isäni oli Varsovasta...' — Ota siitä sitten
selvä!
— Semmoisia he ovat kaikki. Ensin kierrellään ja kaarrellaan ja sitten
paiskataan valhe vasten kasvoja.
— Ranskalaisia... hyh! Koeta puhua heille suoraan, selvästi,
slaavilaiseen tapaan, välittömästi, sielusta, niin he mutkittelevat ja
luikertelevat ja sitten pamauttavat oikein latinalaisen valheen.
— Senpätähden on heitä pidettävä lujilla.
— Silittää heitä kyllä voi sekä myöten että vasten karvaa, mutta
päästää vapauteen — sitä älä tee!
— Sinä kai tahtoisit silittää sekä myöten että vasten karvaa tuota
kainoa tyttöstä, joka istuu takanasi olkihattu päässä — katsopas
taaksesi, Koletskin!
— Olen jo kauan katsonut taakseni, hyvä veli! Koko upseeriseurue
kääntyi nyt katsomaan kaunista, ruskeatukkaista tyttöä, tehden sen
niin häikäilemättömästi, ettei ainoastaan hän, vaan muutkin naiset
punastuivat korviaan myöten. Soturit puhelivat ilmaisten toisilleen
ajatuksensa huudahduksin, rykäyksin, puoliääneen lausutuin kehoituksin
ja viittauksin. Yli koko salin vallitsi kiusallinen äänettömyys.
— No, entäs sinä, Ivanenko, kummastako sinä pitäisit, tuosta tummastako
vai tuosta toisesta? — kysyi joku äänekkäämmin.
— Toinen ei ole mitään! Typerä ja pyöreä kuin typerä kuu typerällä
taivaalla, — lausui edellinen Puškinin säkein.
— Siis tummasta?
— Luonnollisesti.
— No, hyvä. Jos tahdot, niin minä teen tuttavuutta.
— Antakaa olla, hyvät herrat, — yritti joku pöydän päästä varoittaa.
— Mitä? Luuletteko minun kainostelevan noita, jotka istuvat hänen
seurassaan? Saatte nähdä heti paikalla. Olen minä ennenkin, Varsovassa
ollessani... Näin sanoessaan otti univormupukuinen naissankari pöydällä
olevasta kukkamaljakosta ruusun ja heitti sen kaikkien toverien
nauraessa sydämensä pohjasta viereiselle pöydälle kauniin tytön
lautasen eteen.
Kun nuoren naisen seurassa olevat herrat huomasivat tämän, säpsähtivät
he, vetäisivät tuolejaan lähemmäksi naisia ja katsoivat uhkaavasti
julkeaan häiritsijään, mutta saattoi huomata, että he jo yksistään
upseerien lukumäärästä joutuivat ymmälle, nämä kun ilkamoiden
osoittivat ihastustaan toverinsa tekoon.
Eräs heistä sanoi:
— Ivanenko! Ole varuillasi, nämä puolalaisherrat nyhtävät sinulta
viikset.
— Eivät nyhdä —, vastasi Ivanenko rauhallisena. — He pelkäävät.
Katsopas, miten he pelkäävät. Siihen aikaan, jolloin he kiertelivät
metsissä, eivät he pitäneet »ryssistä», mutta nyt he pitävät. Kun heitä
taputtaa, suutelevat he kättä. Nyt eivät he enää mistään hinnasta
ryhtyisi metsäsisseiksi. He ovat tulleet viisaammiksi ja nöyremmiksi...
Odota, minä heitän heti toisen ruusun, punaisen...
— Äskeinen oli valkea, nyt on punaisen vuoro.
— Valkean ja punaisen ruusun sota. Kumpiko voittaa?
Nuori nainen söi yhä edelleen rauhallisesti jälkiruokaansa ja työnsi
välinpitämättömällä, täysin halveksivalla liikkeellä upseerin ruusun
lautasliinaltaan hiljaa maahan kuin olisi karistanut muruja.
— Vai niin! Tuo on epäkohteliasta! — huusi liehittelijä Ivanenko
suoraan tuntemattomalle nuorelle tytölle.
— Tuo on raakaa! — sanoi toinen.
— Tosiaankin, se ei sovellu...
— Upseerin ruusua ei saa heittää maahan.
— Sellaisesta loukkauksesta...
— No, näetkös, Ivanenko, siinäpä sait, — hihitti kapteeni Sorokin.
— Siinä on palkka sinun liehittelystäsi!
— Katsotaanpas, — huusi Ivanenko.
Nuoren tytön seurue neuvotteli levottomasti kuiskaten. Varmaankin
pohdittiin kysymystä, miten päästä pois tästä salista. Eräs
herroista kilisytti kiivaasti lasia kutsuen luokseen tarjoilijaa.
Mutta tarjoilijat aavistivat, että asia saisi huonon lopun, eivätkä
välittäneet hälyytysmerkeistä. Heidän isäntänsäkin, jonka kalju pää,
sormukset, helyt ja kalliit timanttinapit aina muulloin kimmelsivät,
pysyi nyt näkymättömänä ravintolahuoneen tarjoilupöydän takana.
Upseerien suuri pöytä sulki tien sekä pää- että sivuovelle. Molemmat
siviilipukuiset herrat pälyilivät asestetun voiman edustajia ja
varustautuivat neuvottomina tuohon nyt jo varmaankin torjumattomaan
skandaliin.
Piotr Rozlucki istui pöytänsä ääressä pää käden varassa ja seurasi
tapahtumaa välinpitämättömänä. Kun oli tullut hetkeksi täydellinen
hiljaisuus ja nuori kopeilija Ivanenko oli aikeissa heittää mainitun
punaisen ruusun vieraalle, sanoi Rozlucki, muuttamatta asentoaan ja
vetämättä kättään pois päänsä alta, tyynesti, mutta pontevasti, niin
että koko sali saattoi sen kuulla:
— Hyvät herrat, tuo on alhaista.
— Kuka puhuu? — huusi kapteeni Sorokin samalla kuin hän pani binokkelin
silmilleen.
— Upseeri, joka häpeää tovereitaan.
— Suu kiinni! — huusi riidanhaluinen Ivanenko hyökäten tuoliltaan.
Istuen yhä samassa asennossa pää käden varassa Rozlucki singahutti
ikäänkuin heille kaikille korvapuustiksi sanan, joka on venäläisestä
upseerista suunnaton loukkaus:
— Svolotš! [Roskaväkeä!]
Kuin räjähdys sai tämä sana kaikki ponnahtamaan paikoiltaan. Kaatuvien
tuohen jyrinä, lasien helinä, murskaantuvien maljakkojen kilinä,
kiroukset, naisten kimeät huudot ja huotrasta vedettyjen sapelien
metallinen suihke... Rozlucki tuskin ehti vetää esiin oman sapelinsa.
Kaikki hyökkäsivät paljastetuin miekoin hänen kimppuunsa. Hän sysäsi
katetun pöydän jalallaan heidän ja itsensä väliin, syöksähti salin
nurkkaan ja asettui siellä salamannopeasti taisteluasentoon. Hän iski
koko voimallaan sapeleihin, jotka olivat häntä lähinnä. Eräs sapeleista
lensi hänen lyönnistään päiden yli ja murskasi vastakkaisella seinällä
olevan peilin. Kiristäen hampaitaan tappeli tykistöupseeri koko
joukkion kanssa. Hänen iskunsa satelivat päihin, niskoihin, käsiin,
suoraan sapelien väliin tai sapeleihin. Verta räiskähti. Hän huusi:
— Tulkaa koko joukko, yksi kerrassaan.
Silmittömässä raivossaan he eivät totelleet. He hyökkäsivät hänen
kimppuunsa sankkana joukkona. Eturivissä seisovat iskivät hurjasti,
toiset huitoivat toverien olkapäiden yli koettaen lyödä hänet
palasiksi. Taistellessaan heitä kaikkia vastaan singahutti hän vielä
kerran saman haukkumasanan vihollisilleen vasten kasvoja. Erinomainen
miekkailija kun oli, toimitti hän yhden vastustajistaan maahan,
sivautti toista rintaan, niin että tämä vaipui selin pöydälle,
kolmannelta hän halkaisi käden. Nurkka suojasi hänen selkänsä.
Häntä saatettiin ahdistaa vain edestäpäin. Hän pysyi paikallaan
torjuen iskuja salamannopeasti ja hyökäten minkä ehti etumaisten
kimppuun. Mutta pian hänen sapelinsa häilähti vastaiskusta, sotkeutui
sapelisateessa ja horjahtaen iski tyhjää ilmaa.
Äkkiä näki Piotr käsittämättömän sinipunervan värin silmissään.
Särisevää kellonsoittoa kuului hänen päässään, ylhäällä avaruuksissa
tärisevää jyminää... Veri virtasi yli hänen silmiensä, nenänsä ja
suunsa. Hän alkoi niellä sitä vetäessään henkeä sisäänsä. Seinät
näyttivät irtautuneen saumoistaan. Hän vaipui kädet levällään suoraan
kasvoilleen maahan. Hän näki vahatun parkettilattian, jalkoja,
kiiltonahkasaappaita, jotka jättivät astuessaan punaisia läiskiä
lattialle — verta, joka pitkinä viiruina juoksi nopeasti lattian
rakoihin.
Vaistomaisesti koetti hän nousta ja kohotti epätoivoisena päänsä.
Kuin sumuverhon läpi näki hän salin nurkassa pienen siviiliseurueen.
Molemmat herrat olivat levittäneet kätensä ja suojelivat naisia rinta
saliin päin kääntyneinä. Ruskeatukkainen nuori tyttö katseli Piotria
kädet rinnalle koukistuneina, suu puoleksi avoinna, kauhun huuto
huulille kangistuneena.
Suullaan silvottuna maaten ja pahasti veren tahraamana hymyili Rozlucki
hänelle iloisesti ja koetti saada sanotuksi puolaksi, että hän
pyysi häneltä anteeksi, mitä oli tapahtunut. Rozlucki katsoi naisen
sinisiä huulia, hänen liikkumattomia silmiään. Hänen puheensa muuttui
sammaltavaksi. Synkkä, musta kansi, jossa oli kyhmyisiä uurteita,
painoi häntä, sen reuna pusersi häntä ja tyrkkäsi hänet pohjattoman
pimeän aaltoihin.