Muutamia päiviä myöhemmin pani hän täytäntöön suunnitelmansa, joka oli
häntä askarruttanut. Kaikki, mihin hän ryhtyi sen toteuttamiseksi,
tapahtui voimakkaan tunnepalon vaikutuksesta taikka pikemmin
puserruksesta.
Jo monta päivää aikaisemmin oli hän hankkinut kaikki tarpeelliset
varusteet: lyhytvartisen kuokan, kokoonpantavan lapion, viitan. Hän
lähti matkalleen yksin ratsain ikäpuolella päivää. Aluksi hän ratsasti
maantietä, sitten hän kääntyi peltoteille, jotka hän oli kartalla
tarkoin tutkinut, ja lopulta metsäpolulle. Hän oli saapunut salolle ja
mieli kiihkeän palon vallassa antoi hevosen kiitää täyttä laukkaa.
Hän ehti määräpaikkaan ennen auringonlaskua. Hän riisui hevosensa
ja sitoi sen suitsilla kiinni tiheään pensaikkoon. Maaten
rikkaruohoja kasvavilla poroksi palaneen kapakan raunioilla odotti
hän auringonlaskua. Ketään ihmistä ei näkynyt, silmänkantamiin
saakka vallitsi tyhjyys. Paimenhuutojen viimeinen kaiku häipyi
etäälle ihmisasuntojen suunnalla. Yksinäinen lintu vain viserteli
jäähyväislaulua laskevalle auringolle. Tulipunainen iltarusko levisi
yli rehevän kankaan.
Ennenkuin päivä kokonaan sammui nousi Piotr esiin paikaltaan, astui
hautakummulle ja alkoi kaivaa. Ensin loi hän lapiollaan kevyttä
hiekkaa, jota lapioi kuin viljaa. Kun kuoppa syveni ja kovempi maa
tuli vastaan, käytti hän vuorotellen kuokkaa ja lapiota. Tunteet
liekehtivät hänen sielussaan aivan kuin iltarusko yli maan. Hän
muuttui koneelliseksi voimaksi, hän tuli kuumeisesta työstään kuuroksi
ja sokeaksi. Intohimoisesti tutkien hän tarkkasi maata, kun lapio
tunkeutui pehmeään maaperään taikka kuokka irroitti kuivia, kovia
maakokkareita. Oli hetkiä, jolloin hän epäili koko tarua viheliäiseksi
valheeksi, hänen sieluaan häpäiseväksi ja pilkkaavaksi sepustukseksi,
ilkeiden herjaajien konnanjuoruksi. Niin ihmeellistä, niin uskomatonta
oli, että hän omin silmin voisi nähdä isänsä — nähdä legendan! Mutta
nyt lapionkärki vingahti oudosti. Kuullessaan tämän äänen Piotr tunsi
sydämensä kouristuvan — ja jokin siinä särkyi.
Kiinteä savi hiekan alla oli muuttunut tummaksi, tahmeaksi
murajuovaksi. Piotr alkoi varovasti irroittaa multaa luoden sitä pois
vähän kerrallaan. Hän kuljetti asettaan luita pitkin, tunsi varpaat ja
sääriluun, lantion, selkärangan. Hän näki kaarevat kylkiluut, jotka
törröttivät mustasta savesta maahan jähmettyneen huudon kaltaisina.
Käsivarsien luut olivat ruumiista sivulla pystyssä, haudan seinämillä,
kohoten ruumista ylemmäksi. Piotr alkoi käsillään mättää pois multaa
molemmin puolin, ikäänkuin työntäen syrjään jonkin verhon mustia
poimuja. Hänen sormensa nostivat hellävaroen, ikäänkuin loihtien,
maasta esiin murskaantuneen pääkallon ammottavan leuan. Tajuttomana,
nyyhkyttäen painoi hän huulensa luita vasten. Ja hän kosketti
huulillaan suuta, joka oli muuttunut maaksi. Lukemattomia kertoja
hyväili hän kädellään rikkoutumia, kohtia, joihin sotilaitten kuulat
olivat tehneet kuolettavia aukkoja. Tuhansin hellin nimityksin hän
sitoi jokaisen haavan, kyynelin huuhteli hän jokaisen vamman. Isän
kuolintuskan hän puki helliin sanoihin, vienoimpiin sointuihin, mitä
hän tiesi, tehden sen nyt niin rakkaaksi käyneellä puolankielellä.
Hän löysi pari ruostunutta saappaan kantanaulaa ja vyösoljen ja kätki
nämä esineet povitaskuunsa.
Oli jo myöhäinen ilta kun hän nousi pois haudasta.
Kuu oli äsken noussut taivaanrannalle. Piotr loi umpeen haudan ja
peitti kummun hiekalla. Hän nousi hevosen selkään, heitti ohjakset
hevosen harjalle ja ratsasti kädet voimattomina, riipuksissa. Hän
katseli pilvettömällä taivaalla loistavaa kuun kiekkoa. Hän tunsi
pelkkää iloa. Hänelle oli avautunut ylevä maailma, uusi sielun
valtakunta. Hänen sydämensä riemuitsi siitä, että tällä maan kamaralla
oli elänyt ja niin yksinäisenä kuollut puolalainen ritari Jan Rozlucki
ja että tämä ritari oli hänen isänsä.
Omin päin kulkeva hevonen asteli varovasti leveällä, syväraiteisella,
rattaiden ja karjan jälkien uurtamalla tiellä.
Aivan odottamatta lähestyi mies ratsastajaa ja alkoi nopein askelin
kulkea hänen rinnallaan. Se oli paljasjalkainen renkipoika, olkihattu
päässä ja karkea takki hartioille viskattuna. Hän tarkasti Piotrin
upseerinunivormua, kyyristyi äkkiä ja katosi kuin aave tien varrella
oleviin pensaikkoihin.
— Pakene minua, pakene!... huusi ratsastaja nauraen tälle miehelle,
sielu riemusta väräjöiden.
Hän ratsasti suureen, tiheästi asuttuun kylään, jossa tuoksusi vasta
niitetyltä heinältä. Täyteen kuormatut heinärattaat olivat pihalla,
heinää ei ollut vielä ehditty purkaa latoihin. Koiranhaukunta
seurasi häntä ja salamyhkäinen kuiskailu tuvissa ja puutarhoissa,
paljasten jalkojen kopse kujilla, takiaispensaikon kahina... Hän
hoputti hevosensa vinhaan raviin, ratsasti pois kylästä ja joutui
tuntemattomille poluille nähden kaukaa kuunvalossa loistavan puron.
Hän oli joutunut kukkulain väliseen laaksoon. Pajut kumartuivat
siellä veden pinnan yli ja loivat varjoja niitetyille niityille.
Nuoret tammilehdot kohosivat rinteillä mustina ja liikkumattomina
tässä hiljaisessa yössä. Jossain, aivan kaukana, lirisi joki kiviä
huuhdellen kuutamon ja valkean usvan verhoamissa alhoissa. Rajaton
äänettömyys täytti tämän siunatun laakson. Kuu loisti pistäytyen tuon
tuostakin hohtavien hattarain taa. Tuo yhtäjaksoinen, tasainen valo
vuoti lähteestään kuin salainen ja käsittämätön totuus, joka vetää
sielua puoleensa aina samaan suuntaan. Töyräiden tummien kuusten
painavien oksien lomitse valautui välinpitämätön, ikuisen kaunis valo
maahan. Jokainen säde lisäsi yksinäisyyden tunnetta, oikealta tieltä
harhaantuneiden kaihoisaa surumielisyyttä. Pilkallisena, jäykistyneenä
hymynä, autuuden hymynä avaruuden erämaassa, väikkyi kuutamo häipyen
etäisiin pilviin. Minne silmä kääntyikin loi kuutamo valheellista
eloa kuolleeseen avaruuteen, loihti sen täyteen outoa, tajuamatonta
autuutta. Kultareunaisina, hiljaa ja huomaamatta hajautuivat öiset
sumut. Paikasta toiseen siirtyi kevyt auer, joka ikuisen vahdin tavoin
vartioi ihmissuvun pyhiä unelmia, tuntee sen huokaukset ja kahlehditut
voimat ihmisen sielussa ja hymyilee niille taivaan pyhätöistä. Yösirkat
sirisivät pimeydessä. Puron ääreltä loisti himmeästi kukkia kosteassa
yössä. Näkymättömät yrtit levittivät tuoksujaan.
Hevonen, joka taas sai kulkea omin päin, alkoi hiljaa tömistäen juosta
kivikossa, kasteessa ja pehmeässä tienpölyssä.
Ratsastaja tunsi sielussaan voimaa, joka olisi kyennyt taivuttamaan
taivaan ja maan. Hän ojensi taivasta kohti kätensä, jotka, hän tunsi
omikseen, mutta joissa samalla elivät hänen isänsä luut, ja levitti ne
aivan kuin käydäkseen käsiksi rajattomaan työhön. Hän riistäytyi irti
kaikista kahleistaan, kohosi oman itsensä yläpuolelle, yläpuolelle
elämän ja kuoleman, ja upotti henkensä voiman hymyn iäisyyden
taivaalliseen hymyyn.