Eräänä päivänä Piotr sai putkipostikirjeen, jossa kenraali kutsui hänet
luokseen ilmoittaen tahtovansa sanoa »pari sanaa». Kun Piotr oli tämän
kirjeen lukenut, käsitti hän heti, että oli tullut ratkaiseva hetki,
jossa hänen oli tehtävä tiliä. Hän ei ollut sitä milloinkaan ajatellut,
hän ei voinut eikä tahtonut sitä ajatella. Nyt harjasi hän pukunsa,
järjesti paperinsa ja lähti. Noustessaan upean hotellin portaita
muisteli hän Tatjanaa surumielistä hellyyttä tuntien.
Kenraalilla oli hallussaan toisessa kerroksessa suuri, hienosti
kalustettu sali, jonka lattiaa peitti kallisarvoinen matto. Avoimesta
parvekkeen ovesta tunkeutui kadulta sietämätön melu. Kenraali meni itse
sulkemaan ovea. Piotr seurasi salaa hänen liikkeitään ja kuuli kuin
unessa jo ennakolta lähestyvän keskustelun. Hän suunnitteli valmiiksi
vastauksensa, jotka pukeutuivat lyhyihin ja selviin lauseisiin. »Olen
puolustava Tatjanan kunniaa viimeiseen hengenvetoon asti», ajatteli
hän, »enkä salaa itseeni nähden mitään.»
Kenraali kääntyi poispäin ikkunasta ja sanoi käsiään hieroen:
— No, Piotr Ivanytš, mitäs sanot kaikesta tästä? On aika selvittää nämä
asiat.
— Se on... saanko kysyä... mitkä?
— No koko tämä Ranska, jossa nyt ollaan.
Piotrista tuntui hullunkuriselta. Hän tunsi samantapaista kuin mitä
kaksintaistelija tuntisi, jos hän kohottaessaan sapelinsa toista
vastaan kuulisi tämän ehdottavan veljenmaljaa sen sijaan että saisi
sapelin iskun.
— Ranska ... — sanoi hän venyttäen. — Viehättävää kansaa. Ihaninta
kansaa maapallolla, valistuneinta, älykkäintä ja urhoollisinta...
Miltei jokainen nainen on kaunotar, kaikki ovat he siroja, sulavia ja
miellyttäviä. Miehet hyvin komeita, usein myös satumaisen kauniita.
Entä lapset! Sellaisia lapsia mitä täällä näkee Luxembourgin puistossa,
ei unohda koskaan. He ovat ihmissuvun kaunistus.
— Mutta eihän siitä olekaan kysymys. Naiset... niin, kieltämättä ... —
sanoi kenraali merkitsevästi huoaten, — siinä sinä olet oikeassa. Mutta
kokonaisuus, ystäväni, kokonaisuus. Minun täytyy tunnustaa, minä olen
pettynyt, pettynyt.
— Miksi niin?
— Katselepas tätä kansaa! Kaunista, mutta sukupuuttoa kohti menevää
kansaa. Sukupuutto uhkaa. Puolessa vuodessa aina kahdeksantoista
tuhannen hengen vähennys. Ei kulu viittäkymmentäkään vuotta ennenkuin
heitä on vain kymmenen miljoonaa jäljellä maan päällä.
— Niillä on kolmekymmentä miljoonaa henkeä siirtomaissa. Kuuluu olevan
jo monikymmentuhantinen neekeriarmeija.
— Neekerit eivät ole mitään ranskalaisia.
— Neekeri voi ampua konekiväärillä saksalaisia yhtä hyvin kuin meidän
tunguusimme ja tšeremissimme. Ranskalaisia upseereja, jotka näyttävät,
ketä on ammuttava, tulee aina olemaan riittävästi.
— Mutta näitä siirtomaita hallitaan barbarisella tavalla. Tasavalta
käyttää Bourbonien ja Bonaparten keinoja. En huomaa mitään sydäntä.
— Sydäntä...? — sanoi Piotr hymyillen.
— Juuri sydäntä! Onhan huomattu, rakas ystävä, että Kanadassa asuvasta
ranskalaisesta voi tulla Englannin uskollisin poika, jos hänelle
näytetään, että sydamelläkin on jotain sanomista.
— Voi kyllä olla, — mutisi Piotr. — Vaikkei sitä vielä ole kaikkialla
käsitetty.
— Mitä?
— Ei mitään. Minä vaan arvelen... Täällä näkee usein hienosti
kiilloitettuja neekerejä, jotka pitävät lemmenpeliä parhaista perheistä
olevien erittäin kauniiden naisten kanssa.
— Siitä juuri minä tahdoin puhua kanssasi.
— Mistä, herra kenraali?
— Sinun ilkeästä hymystäsi.
— Minun hymystäni?
— Niin juuri, sinun hymystäsi. Minä olen pitänyt sinua kauan silmällä,
Piotr Ivanytš. Minä teen huomioita. Sinussa on jotain, sinä kaluat
jotain niinkuin — suo anteeksi vertaus — niinkuin hevonen suitsiaan.
— Minkä arvoinen on hevonen, jos se ei pureksi suitsiaan? — sanoi Piotr.
— Ymmärrä minua oikein. Syvenny siihen, mitä minä tarkoitan, ja
seuraa sitä askel askeleelta. Olen tahallani ottanut lähtökohdaksi
Ranskan. Mitä on Ranska? Se on niellyt kaikki ylioppilasintoilijain
ohjelmat, laskenut kurkustaan alas kaikki sosialismit. Toverit istuvat
ministerintuoleilla.
— He ovatkin toisenlaisia »tovereja»! Heistä tulee ministerejä, kun he
tietävät parhaiten, miten »tovereihin» on käytävä käsiksi, miten heidät
voi tuhota heidän omalla aseellaan.
— Samantekevä. Mutta kansassa — mitä siinä on? Konservatismia,
kaavamaisuutta, maa kääpiötiloihin jaettuna, maanviljelys rappiolla,
saituri henki...
— Maailman rikkainta kansaa.
— Rikkainta? Odota vain, jyrisi kenraali. — Satatuhatta katurosvoa
Pariisissa, kylät vailla ajanmukaisia laitoksia ja ennen kaikkea ilman
kouluja. Armeija vailla kuria, armeija, jossa aseita varastetaan ja
myydään viholliselle. Korkeammissa kouluissa mitä vanhanaikaisin
kaavamaisuus, sairaaloissa, postissa ja kaikissa hallintolaitoksissa
vanhentuneita, muotosaivartelua osoittavia tapoja. Rautatiellä
vedenpaisumusta vanhempia vaunuja, joita ei muualla missään näe
koko maailmassa, paitsi kenties museossa, palveluskunta töykeätä ja
hullunkurinen epäjärjestys. Luen juuri vakavasta lehdestä artikkelia
ja saan pidellä kupeitani naurulta. Siinä pohditaan kysymystä,
katkaistaanko katurosvolta pää mestauskoneella, lähetetäänkö hänet
Uuteen Kaledoniaan vai annetaanko poliisimiehelle, jonka kimppuun
hän on hyökännyt, oikeus ilman rangaistusta ampua kuula hänen
päähänsä. Katurosvon surmaama poliisi maksaa valtiolle viisikymmentä
tuhatta frangia. Katurosvon tuomitseminen karkoitettavaksi maksaa
vuosittain kahdeksansataa frangia. Hänen tuomitsemisensa kuolemaan
maksaa summa summarum, oikeudenkäynti mukaanluettuna sekä palkkio
hänen kuninkaalliselle majesteetilleen Mr Deibler'ille, kolmetuhatta
frangia. Sitä vastoin maksaa pari katurosvoa kohti tähdättyä poliisin
laukausta revolverilla numero 11 parikymmentä sentimia. Koska, kuten
laskelmasta käy selville, tämä on huokeampaa, ça coûtera moins cher,
ei nykyaikaisella kansalaisella ole valintaa. Sillä tavoin tässä
nykyaikaisessa Ranskassa kysymys ihmisoikeudesta on supistunut
kysymykseksi, miten vähimmillä kustannuksilla voi tasavallan
kansalaiselle toimittaa lainmukaisen kuoleman.
— Minusta ei kaikki näytä niin pahalta. Onhan tämä nykyinen Ranska
ajanut läpi kirkon ja valtion eron ja pannut toimeen uudenaikaisen,
riippumattoman valistuksen. Se uudistaa hitaasti, mutta tarmokkaasti
suunnatonta vanhoihin kaavoihin pinttyneisyyttä yhteiskuntaelämän eri
aloilla, se on tieteiden ja keksintöjen tyyssija...
— Minustapa tuntuu siltä kuin ei täällä uudistettaisi mitään. Täällä
vallitsee sama hillitön itsekkyys kuin ennenkin, ja anarkia vain
lietsoo sitä. Maata hallitsevat valtiolliset onnenonkijat. Jokaisen
ryhmän, joka tahtoo pysyä peräsimessä, on liehiteltävä saitoja
pikkuporvareita. Täällä jatkuu yhä vielä suuren vallankumouksen
sekamelska. Vallassa olevat johtajat mestaavat toisiaan yhä edelleen,
vaikka toisin, viheliäisemmin keinoin, käyttäen poroporvarillisempaa ja
salakavalampaa asianajotemppujen giljotiinia. Piotr Ivanytš, katselkaa
tarkemmin tätä nykyaikaista Ranskaa!
— Minkätähden juuri minä, herra kenraali?
— Minkätähdenkö juuri sinä? Siksi, että sinä kaluat suitsia. Kuulepas:
venäläiset suitset on viisas keksintö.
Piotr vaikeni.
Kenraali oli vihdoinkin päässyt siihen, mihin hän pyrki. Hänen silmänsä
säkenöivät, hänen sileäksi ajetut poskensa punehtuivat. Hän kulki
pitkin askelin edestakaisin vierashuoneessa ja jatkoi selvittelyään
kiinnittämättä vieraaseen huomiota:
— Nykyinen Ranska on havainnollinen todistus siitä, mihin suurien
periaatteiden syrjäyttäminen maan hallinnossa johtaa. Ihmiset voivat
vaihtua, suvut seurata toisiaan, mutta aatteen tulee aina pysyä samana.
Kansoilla on omat perinnäistehtävänsä. Hallitsevien henkilöiden tulee
tajuta kansan tehtävä, heidän on tehtävä se kauhean vastuunalaisuuden
uhalla. Sellainen mies Venäjällä oli Nikolai I. Tämä mies on luonut
venäläisen sielun. Hänellä oli sekä rautainen käsi että isän rakastava
sydän. Hän, hallitsija ja ihminen yhtaikaa, oli myös nykyisen Venäjän
luoja. Ihmiset ymmärsivät hänet. Sinun isänisäsi ja hänen veljensä
ymmärsivät hänet. Sinunkin tulisi ymmärtää tuon miehen suuruus, Piotr
Ivanytš.
Rozlucki oli vaiti.
— Sinä olet vaiti? — kysyi kenraali tuikeasti asettuen hänen eteensä.
— Minä en ole korkea upseeri. Minulla ei ole ketään käskettävissäni.
Päinvastoin kaikki saavat käskeä minua, — sanoi Piotr sävyisästi.
— Mutta sinä voit päästä niin pitkälle kuin haluat. Voi tulla hetki,
jolloin sinä saat käskeä. Entä silloin? Ymmärrätkö, mitä minä puhun?
Mikä sotamies on se, jolla ei ole rensselissä marsalkkasauvaa?
— Se ei riipu minusta, vaan monista asianhaaroista.
— Se riippuu juuri sinusta! huusi kenraali. — Vain sinusta.
— Kuinka niin, herra kenraali?
— Sen sanon heti. Alku on lupaava. Minä kyllä pitäisin siitä huolen,
että sinulla on loistava ura.
Rozlucki nousi paikaltaan.
— Mutta, — jatkoi kenraali pannen kätensä Piotrin olkapäälle, — minun
täytyy tietää oletko sielusi sisimmässä venäläinen, rakastatko Venäjää
niinkuin isoisäsi, niinkuin minä... Minun täytyy tietää, onko sinulla
sellainen Nikolain terässielu, josta juuri puhuin. Toistaiseksi näen
sinussa, ikävä kyllä, sisäisen vian.
— Minussa on paljonkin vikaa.
— Jokainen meistä on ollut nuori. Minä voin ymmärtää sielullisia
myrskyjä ja kaikenmoista tuollaista... Mutta, minä toistan, katselkaa
Ranskaa! Eivätkö turmiolliset periaatteet ole vieneet sitä siihen, että
jos saksalaiset tänään marssisivat maahan...
Kenraali jatkoi kuiskaten:
— Tunkeutuisivat he Pyreneoille, valtamereen saakka.
— Se ei ole ollenkaan varma.
— Minusta se on niin selvää, etten viitsi, siitä ollenkaan puhua.
Minä olen upseeri ja tunnen ne asiat. Tiedätkö, mitä nämä punahousut
tekevät, kun vihollinen hyökkää? He heittävät kiväärinsä menemään tai
liittoutuvat omia esimiehiään vastaan jonkin uuden aatteen nimessä,
joka pälkähtää heidän päähänsä ja tuntuu miellyttävältä.
— Venäjä katsoo olevansa voittamaton mahti. Onko tosiaankin niin laita?
Eikö siellä ole mitään puutteita?
— Puutteita on kaikkialla, sillä ihmisiähän venäläisetkin ovat. Mutta
»meidän kanssamme on Jumala».
— Dostojevski kirjoittaa »Kirjailijan päiväkirjassaan...»
— Minä en tahdo kuulla Dostojevskista! On kysymys valtiomahdista, ei
kynäilijöistä.
— Hän juuri onkin valtiomahdin ylistäjä, hän on tämän vuosisadan
Venäjän valtiomystiikan luoja. Voisi sanoa, »mustan sotnjan» henkinen
isä.
— Ketä sinä sitten sanot »mustaksi sotnjaksi»?
— Mitä tämä tietäjä lieneekin ennustanut, kaikki se on käynyt toteen
tai toteutuu, mutta aina päinvastoin, nurinpäin. Joka tahtoo tehdä
purevaa ivaa nykyisestä Venäjästä, voi esittää julkisesti Dostojevskin
päiväkirjasta mystillisen dityrambin Venäjän kunniaksi, Venäjän
vastaisten vaiheiden profeetallisen näyn. Venäjän ylpeys ei ole pieni.
— Mitä sinä sitten sanot isänmaamme ylpeydeksi?
— Ylpeydeksi minä sanon himoa tehdä muille vääryyttä, jota Venäjä
väittää tehtäväkseen.
— Vihdoinkin sinä lausuit ääneen sanottavasi. Kenelle ja missä Venäjä
on milloinkaan tehnyt väärin? Kenelle? Sano!
Piotr oli vaiti.
— Minä tiedän, mitä sinä tarkoitat. Mutta eikö Venäjä ole tuon kansan
isä ja äiti? Eikö se ole vapauttanut talonpojat herrojen sorrosta?
Eikö tuo maa saa kiittää meitä uudenaikaisesta teollisuudestaan,
kaupungeistaan, kaivoksistaan, rautateistään ja vilkkaasta kaupastaan?
Ja kuka muuten vainoaa Venäjällä puolalaisia, kuka tekee heille
vääryyttä? Kuka ei pidä heistä? Minä itse...
Kenraalin ääni aleni.
— Minä omasta puolestani rakastan heitä sydämen pohjasta. He ovat
viehättävää ja kaunista kansaa. He ovat kaikessa aivan omaa itseään,
heillä on kaikki siroa, vienoa, hempeätä ja käsittämätöntä. Se on
totta. Mutta meidän valtiotaitomme ei voi ruveta heidän kanssaan
tunnehymistyksiin. Pitäkää varanne, Piotr Ivanytš, muistakaa se.
Pelastakaa sielunne!
— Sieluni? — vastasi Rozlucki hymyillen.
— Niin, sielusi! Venäjä tarvitsee uskollisia poikia. Kuka on Venäjän
puolella, hänen tulee olla sitä kokonaan eikä puolinaisesti. Sinusta
voi tulla kapinallinen... kuten... isästäsi.
Piotr katsoi häntä tuimasti ja pelottomasti silmiin:
— Jokaisella ihmisellä on ainakin eräs oikeus, jota häneltä ei voida
riistää: oikeus omaan sieluunsa.
Kenraali nousi raskaasti tuoliltaan. Hän oli synkkä, masentunut. Hän
mumisi hädissään, miltei häpeissään:
— Piotr Ivanytš... ajatelkaa Tatjanaa...
— Tatjanaa... — toisti Rozlucki ja tunsi kalpenevansa.
— En olisi puhunut näin sinun kanssasi, mutta hänen takiansa ... —
mutisi kenraali hampaittensa välistä.