Kenraali Polenovin ollessa toista kuukautta Pariisissa alkoi
ranskalaisia vilistä hänen salongissaan. Etupäässä ne olivat pientä
hyötyä tavoittelevia henkilöitä, sanomalehtimiehiä, jotka pyydystivät
Venäjää koskevia juoruja; tulipa kuitenkin myöskin taiteilijoita,
kirjailijoita ja musiikkimiehiä. Miltei jokainen näistä vieraista
kantoi Tatjanan jalkain juureen verona silmäyksiä, hiljaisia huokauksia
ja hienon arvokkaasti verhottuja tunnustuksia. Se mairitteli Tatjanaa.
Tatjana piti näistä ranskalaisista suosionosoituksista. Eräät hänen
satunnaisista ihailijoistaan saivat häneltä haaveellisen katseen,
toisten hän taas soi verrattain kauan keskustella kanssaan. Erään
taideaikakauslehden toimittaja matkusti äkkiä Sveitsiin levottomana
sydämensä tilasta. Eräs draamakirjailija lahjoitti Tatjanalle teoksensa
kukkaiskieleen sepitetyin omistuskirjoituksin. Nuori maalari alkoi
maalata hänen muotokuvaansa. Tatjana kävi istumassa mallina hänen
atelieessaan.
Piotr seurasi häntä tavallisesti atelieen, erään puutarhapaviljongin,
ovelle asti ja jäi odottamaan. Hänen sydämensä uhkasi pakahtua, kun
hän vaelteli ympäristön katuja kuin siipirikko lintu, joka on yhtäkkiä
joutunut rakkauden vapaasta ilmasta ja onnen mailta petollisen ansan
pimeyteen. Hänen maahan tuijottava katseensa näki kaameita kummituksia.
Mitä olisikaan hän antanut, jos hänen katseensa olisi voinut tunkeutua
paksujen muurien läpi päästäkseen varmuuteen, oliko totta mitä hänen
ilvehtivä mielikuvituksensa hänen eteensä loihti! Ja jos se olisi ollut
totta, — miten valmis hän olisi ollut antamaan sydämelleen viimeisen
ja suoraan osuvan iskun! Mutta juuri kun hän hautoi näitä kauheita
ajatuksia, saapui Tatjana äkkiä tyytyväisenä ja hilpeänä, uutta loistoa
loistavana ja uutta tuoksua uhkuvana. Kaikki katosi kuin pimeys valon
tieltä. Tatjanan tuoksuvat kädet, hänen iloiset silmänsä karkoittivat
kaikki huolet. Hän puhkesi naurunpuuskiin Piotrin kustannuksella ja
hän kertoi hänelle nopein sanoin, mitä huomioita maalari juuri oli
tehnyt. Kerran oli Tatjana maininnut Piotrille sanomalehtimiehen voivan
»todella» tulla »jonakin» kysymykseen, sitten hän oli taas puhunut
salaperäisesti draamakirjailijasta...
Nämä tapaukset tekivät Piotrin levottomaksi. Kerran hän yöllä valvoi
kauan saamatta unta silmiinsä. Maalari, jota hän ei ollut milloinkaan
nähnyt, mutta jonka viat ja ansiot hän tunsi ulkoa Tatjanan kertoman
perusteella, oli hänen silmiensä edessä aivan selväpiirteisenä
olentona. Hän näki Tatjanan keskustelevan vieraan miehen kanssa, joka
käänsi selkänsä hänelle, näkijälle. Tatjanan rakastuneet silmät olivat
luodut tuon miehen kasvoihin. Hän katsoi kauan Tatjanan kasvoihin,
noihin kasvoihin, jotka olivat hänen omansa, hänen onnensa, elämänsä —
ja jotka nyt olivat antautuneet vieraan katseen valtaan. Unen kauhea
voima näytti tunkeutuvan vahvojen muurien läpi, nostavan paikoiltaan
suljetun oven, avaavan ikkunat ja näyttävän, mitä niiden takana
tapahtui. Näistä tuskallisista, selväännähdyistä kuvista, näistä
pirullisen salaisesti kuunnelluista keskusteluista otti hänet joskus
suopeampi voima turviinsa ja saattoi hänet tajuttomuuden tilaan. Aamuun
asti makasi hän unisen epäluulon kiusaamana, äärettömiin leiskahtelevan
tuskan rovion kärventämänä.
Kun hän sitten äkkiä vaipui sikeään uneen, näki hän uninäyn, jota
hän ei voinut unohtaa koko elämänsä aikana. Hän oli saava pitkän
eron ja tuskallisen ikävöinnin jälkeen nähdä Tatjanan. Tatjana oli
käskenyt hänen tulla erään meren rannalle, rannalle, jonka Piotr oli
joskus nähnyt todellisuudessa tai kuvassa. Siellä oli kuivia, okaisia
ohdakkeita autiolla hietikolla ja rotkoja, joista pisti esiin siellä
täällä terävää ruohoa. Ympärillä oli rykelmä valkeita hiekkakumpuja.
Meren rannalle ajautuneet kuivat leväkasat levittivät epämiellyttävää
hajua. Ulompana mereen päin kurottautui ruosteenvärisiä sammaleen
peittämiä kiviä, kun taas aivan veden ääressä sileä hiekkaranta hohti
kultana, jota meri suuteli miljoonia kertoja kuten äiti lastaan. Piotr
kulki unessa nopein askelin saadakseen nähdä Tatjanan mahdollisimman
pian. Mutta silloin täytyi hänen kulkea pienen kivitalon ohi, jossa
oli matala ovi ja jonka ikkuna oli auki. Tähän ikkunaan oli ahtautunut
kaikenlaista väkeä, miehiä ja naisiakin. Piotr kulki kiireesti tämän
oven ja ikkunan ohi. Mutta äkkiä kuuli hän äänen. Tatjana kurottautui
avoimesta ikkunasta ja huusi häntä nimeltä ja antoi hänelle merkin
käskien häntä jatkamaan matkaansa samaan suuntaan merelle. Hän kulki
saraheinien välistä liukkaaksi huuhtoutuneelle rannalle. Tatjana tuli.
Hänen kasvonsa hehkuivat. Hän päästi korvia vihlovan, kirvelevän
naurun, joka teki pilaa Piotrin mustasukkaisuudesta. Kun Tatjana oli
tullut lähelle, kysyi Piotr, niiksi hän oli niin punainen. Silloin
vastasi Tatjana:
— Ajattelepas... tämä tässä... (hän mainitsi nimen, jonka Piotr kuuli,
mutta jonka hän unensa tuskassa heti taas unhotti).
— Kuka?
— Tämä tässä... (Hän mainitsi taas nimen). — Mitä sitten hänestä?
— No arvaathan, Piotrus, ja anna anteeksi, suothan sinä minulle
anteeksi! Minä en voinut puolustautua. Oh, miten sinä olet lapsellinen,
miten naurettava!
Kauhea painajainen pakotti hänen laskeutumaan Tatjanan jalkain juureen.
Hän syleili Tatjanan polvia päästäen mylvinnän, joka ei tuntunut
tulevan yhden ainoan ihmisen huulilta, vaan koko maailman suusta.
Tukehtuvin, pakahtumaisillaan olevin keuhkoin huusi hän taivasta
kohti ja pyysi Jumalalta apua, apua. Hän huusi Jumalalle, hän pyysi,
että Jumala käskisi Tatjanaa kieltämään sanansa, että hän nyhtäisi
äskeisen hänen kurkustaan. Hänen huutonsa muuttui yhä kuuluvammaksi ja
hillittömämmäksi, se pauhasi kuin hurja tuulispää. Tatjana nauroi sille
hiljaista, noloa, hölmöä naurua. Kun Piotr vihdoin kylmän hien vallassa
heräsi, kiitti hän Jumalaa siitä, että se oli ollut vain unta.
Aivan kuin noita unia uhmatakseen olivat he näihin aikoihin paljon
yhdessä, niin paljon, että aika tuntui katoavan ja rakkaus käyvän
onnesta mykäksi ja haihtuvan autuaalliseksi olemattomuudeksi. He
kuiskailivat kiihkotta ja katkeruudetta siitä, millä tavoin he
voisivat estää, ettei heidän tarvitsisi nyt eikä tulevaisuudessa eikä
milloinkaan erota. Heidän mielestään oli juuri nykyhetki sopivin.
Eräs ajatus saattoi Piotrin äänettömäksi, ajatus, joka näkyy olevan
unohdettu maan päällä. Hän ilmaisi Tatjanalle tämän ajatuksen. Piotr
tunsi heti, miten kiivaat kylmänväreet värisyttivät Tatjanan ruumista.
Piotr ei voinut suudelmilla pyyhkiä sitä pois Tatjanan sydämestä
eikä karkoittaa sitä hänen mielestään. Tuo nimetön, mainitsematon
tunne jäyti Tatjanan sielua niinkuin mehiläisen pistin elävää lihaa.
Hän makasi liikkumattomana ja tuijotti pimeään avoimin silmin.
Katulyhdyistä levisi himmeä valo huoneisiin ja säteili Tatjanan
mustissa, ulkonevissa silmissä. Silloin kuului ikkunan takaa, alhaalta
pimeästä kadun syvyydestä, vanhan toiskätisen kerjäläisen laulu.
He olivat jo kauan tunteneet tämän trubaduurin, he pitivät hänen
bassoäänestään ja hänen kulkurilaulustaan:
»Non, tu ne sauras jamais,
O, toi qu' aujourd'hui j'adore,
Si je t'aime, si je te hais,
Si je t'aime, si je raille encore...»
[Oi, sinä et saa koskaan tietää, sinä, jota minä tänään jumaloin,
rakastanko sinua vai vihaan, rakastanko vai pidänkö ehkä pilanani...»]
Heidän rakkautensa oli tullut niin voimakkaaksi, että ajatus ja tunne
kuvastuivat selvän kirjoituksen tavoin heidän kasvojensa joka hymyssä,
häiveessä ja vivahduksessa. Piotr luki Tatjanan pimeään tuijottavista
silmistä mitä tämä tunsi. Siksi alkoi hän puhua sisäisestä
maailmastaan, kadottamastaan isästä, puolalaisesta kapinoitsijasta,
hänen haudastaan, joka oli metsän sydämessä, ja lahosta rististä. Hän
katsoi Tatjanan ulkoneviin, himmeästi loistaviin silmiin ja suuteli
kiihkeästi hänen huuliaan ja poskiaan, jotka uhkuivat ikuista suloa.
Yhtäkkiä sanoi Tatjana:
— Älä puhu enää siitä. Minua tympäisevät sinun juttusi. Sanon sen
suoraan.
Piotr vaikeni. Hän ei tuntenut katkeruutta eikä surua. Hän katseli
pimeyteen kuin yksinäisyytensä näkyvään kuvaan.
Yhtäkkiä Tatjana kohottautui kyynärpäänsä varaan, kumartui Piotriin
päin ja kysyi:
— Oletko sielussasi puolalainen niinkuin isäsikin?
— Olen.
Tatjanan huulet, kuumat kuin tulen liekki, pusertuivat Piotrin
huulia vasten. Mutta äkkiä alkoi kouristus vavahduttaa noita ihania
huulia. Nyyhkytys tärisytti koko hänen ruumistaan, ja hän heittelehti
vuoteellaan sinne tänne. Hänen tuuheahiuksinen raskas päänsä upposi
rajusti pielukseen. Yhä hillittömämmin itkien hän kääntyi ja hautasi
päänsä syvälle. Tässä hillittömässä nyyhkytyksessä hänen rautainen
tahtonsa murtui ja haihtui olemattomiin. Niin alakuloiselta ja
sydäntäsärkeväitä, niin uupuneelta kuului tämä nyyhkytys, että tuntui
kuin hän ei enää jaksaisi mitään muuta.
Piotr tunsi, etteivät mitkään inhimilliset sanat jaksaisi sitä ehkäistä
tai tyynnyttää. Mikä olisikaan voinut vaimentaa tätä kuolettavan
katkeraa ja toivotonta itkua? Tuo kyyneliin hautautunut pää olisi voitu
nostaa ja tyynnyttää vain siinä tapauksessa, että isän tarina, verinen
luodintyö korven keskessä, saatettiin sovittaa ja karkoittaa muistista,
että Venäjän vallanhimo, äärettömillä lumiaavikoilla mahdiksi ja
perinnäistehtäväksi kehitetty tyrannia voitiin muuttaa lempeäksi
veljesrakkaudeksi.
Piotr kuristi hengettömäksi valituksensa aivan kuin hän olisi
kuristanut haavoitetun linnun, hän painoi kiihkeästi huulensa
runsaina kumpuavaan tukkaan ja kietoi voimakkaaseen syleilyynsä
itkunkouristuksessa värisevän rakkaan olennon.