Piotrin loma päättyi pikemmin kuin kenraalin. Kun Tatjana ei tahtonut
enää jäädä Pariisiin, sai hän isänsä suostumaan siihen, että he
matkustaisivat loppuajaksi meren rannalle ja sitten Sveitsiin ja
Tyroliin. Viimeiset päivät kuluivat kuin lentäen. Heidän oli erottava.
Se oli niin luonnollista ja kuitenkin uskomatonta...
Viime aikoina oli Tatjana pelkästä oikusta ja naisellisesta
mairittelunhimosta joutunut likeisempään ystävyyteen taidemaalarin
kanssa, joka aina vaan »viimeisteli» hänen muotokuvaansa,
sanomalehtimiehen ja vielä eräiden muiden kanssa. Piotr sai sattumalta
lukea kirjeen, jonka maalari oli kirjoittanut Tatjanalle ja joka oli
tyhjänpäiväinen ja sävyltään nuhteeton, mutta alkoi sanoilla »Chère
Amie». Millaista tuskaa tuottivat nämä sanat Piotrille! Tatjana
vakuutti ja vannoi, ettei hän ollut antanut maalarille minkäänlaista
aihetta tällaiseen puhutteluun. Hän itki niin vilpittömästi ja
katkerasti, että sai Piotrin viimein vakuutetuksi. Piotr uskoi nyt,
että ranskalainen tapa salli kutsua hyviä ystäviä kirjeissä niin
tuttavallisesti. Mutta pian sai Piotr käsiinsä toisen kirjeen,
jossa Tatjanaa pyydettiin saapumaan muotokuvan maalaukseen ja
jossa allekirjoituksena olleen nimen edessä oli sana »Votre». Uusi
mustasukkaisuuden puuska ja uusi viattomien kyynelten vuo.
Muutamia päiviä myöhemmin tuli Tatjana kiihtyneenä kaupungilta ja
kertoi Piotrille itse, että hän oli sattumalta tavannut maalarin
kadulla ja kulkenut vähän matkaa hänen kanssaan ja että »se aasi» oli
ehdottanut hänelle, että he söisivät yhdessä päivällistä, vieläpä
lisäksi Saint-Cloud'ssa. Hän vannoi tästä rikoksesta antaneensa
matkapassin »sille aasille liiankin äkäisesti».
Piotr ei enää uskonut. Hän raivosi ja oli vimmoissaan. Samana päivänä
saapui maalarilta kirje, jossa tämä pyysi tahdittomuuttaan anteeksi,
mutta sanoi lopuksi, ettei hän kaikesta tahdittomuudestaan huolimatta
»voi tottua siihen ajatukseen, ettei Tatjana pitäisi hänestä edes
hiukkasen». Rozlucki vaati Tatjanaa kirjoittamaan tuolle maalarille
kirjeen, jossa miehelle selitettäisiin, että Tatjana oli kihloissa
ja rakasti ainoastaan ja yksinomaan sulhastaan ja että hän äkillisen
poislähtönsä vuoksi sanoi jäähyväiset muotokuvamaalarilleen ja samalla,
koska ei enää saisi nähdä häntä, kiitti häntä kauniista kuvasta.
Tatjana kirjoitti tämän kirjeen ilomielin ja empimättä. He veivät sen
nauraen yhdessä postiin, ja asia oli selvä.
Mutta kun he viimeisenä päivänä vähää ennen lähtöään Pariisista menivät
lempikahvilaansa viettääkseen kenties viimeisen kerran iloisen hetken
ja nauttiakseen siitä, tuli vanhanpuoleinen tarjoilija Tatjanan luo ja
ilmoitti hänelle moneen kertaan kumartaen ja anteeksi pyytäen, että hän
on tullut Monsieur de l'Aiglen pyynnöstä sanomaan, että hän on täällä
kahvilassa.
Piotr tiesi, että se oli sanomalehtimiehen nimi, mutta personallisesti
hän ei tuntenut tätä miestä. Hän tunsi herpautuvansa epätoivosta ja
aikoi lähteä pois. Mutta Tatjana tarttui kenenkään huomaamatta hänen
käteensä ja vastasi vahtimestarille, ettei hän tästä hetkestä lähtien
enää tunne Monsieur de l'Aiglea.
Synkät aavistukset riehuivat Piotrin sielussa. Hän kärsi tuskia ja
alentui suorastaan seuraamaan rakastettunsa askeleita ja penkomaan
hänen kirjelippaansa. Tällöin löysi hän maalarin viimeisen kirjeen,
vastauksen Tatjanan selitykseen, että hänellä oli sulhanen,
jota hän rakasti. Maalari kirjoitti hassunkurisen juhlallisesti
latinalaisesta sielustaan, joka oli muka niin toisenlainen kuin
slaavilainen, ei myöntänyt ansainneensa niin ankaraa arvostelua ja
ravisti »latinalaisena» varastostaan Tatjanalle kokonaisen korillisen
tyhjänpäiväisiä kohteliaisuussanoja.
Kesken näitä mustasukkaisuuden tuottamia tuskia ja rakkauden
uhritodisteita, jotka hävittivät jäljettömiin kaiken mustasukkaisuuden
palaakseen hetken kuluttua itse olemattomiin uuden epäluulon liekeissä,
tuli äkkiä ja odottamatta lähtöpäivä.
Piotr oli Gare du Nord-asemalla, ja Tatjana ja Mathilde olivat
saattamassa häntä. Suuri halli oli täynnä savua. Se näytti silmissä
kaamealta sadulta siitä, mitä oli tuleva. Tatjana nyyhkytti ääneen.
Mistään välittämättä syleili hän Piotria ja puristautui kiinni häneen
kuin kuolettavassa, pelokkaassa aavistelussa. Suuren kellon viisarit
liikkuivat säälimättöminä, armottomina eteenpäin... Tatjana tarttui
vielä kerran Piotrin käsiin, painoi tuskaisia suudelmia niille ja pyysi
anteeksi kaikkea, mitä Piotr oli hänen tähtensä kärsinyt.
Juna vavahti, läksi liikkeelle ja Tatjana katosi näkyvistä.
Rozlucki sulki silmänsä. Sietämätön kipu kouristi hänen sydäntään.
Hän kuristi kädellä kaulaansa tukahuttaakseen äänekkään nyyhkytyksen.
Hetken kuluttua sai hän hillityksi itsensä.
Matkan Pariisista Varsovaan suoritti hän mieli rautaiseen tyyneyteen
pakotettuna. Äärimmäisin tahdon ponnistuksin oli hän hävittänyt kaikki
muistot ja sysännyt luotaan kaiken, mikä saattoi kertoa Tatjanasta.
Hän astui vapaaehtoisesti maailmaan, missä ei ollut mitään aineksia
hänen omasta sielustaan, ja saarsi itsensä kuolleilla esineillä ja
mielikuvilla.
Heti perille tultuaan ryhtyi hän työhön. Kuinka paljon lujuutta häneltä
vaadittiin itsensä voittamisessa, kun hänen täytyi astua kenraalin
asuntoon ja työskennellä tyhjissä huoneissa! Tahto surmasi kaiken, mikä
suinkin saattoi merkitä heikkoutta, mutta itse rakkautta se ei kyennyt
surmaamaan. Vieraiden henkilöiden keskustelusta kaikui hänen korviinsa
äkkiä Tatjanan nauru tai hänen äänensä helähti ja katosi heti jälleen.
Turhaan herkisti Piotr kuuloaan kuullakseen tuon äänen vielä kerran...
Se oli kadonnut eikä tullut enää mitenkään kuuluviin, se oli kuin
syvyyteen uponnut. Joskus saattoivat jonkun vieraan naisen kasvot tuoda
mieleen Tatjanan ulkonäön; mutta se kaikki oli kuin pilantekoa, sillä
ei mikään maailmassa voinut kuvata hänen kasvojensa muotoa tai väriä.
Useinkaan ei Piotr voinut tuntikausiin palauttaa selvästi muistiinsa
viehättävän otsan muotoa tai väriä tahi edes ääriviivojakaan, niin
lukemattomat kerrat kuin hän olikin painanut sille huulensa. Tuntui
siltä kuin silmät olisivat kadottaneet kaiken näkövoimansa, kuin ne
eivät olisi enää voineet maan päällä nähdä mitään siitä, mitä sydän
vaali ja rakasti.
Herätessään öisin Piotr tuijotti pimeään, sillä sieltä katselivat häntä
Tatjanan ihmeelliset silmät. Lyhyt harhanäön hetki häipyi kuitenkin
pian ja vain pimeys jäi jäljelle. Sydämestä kohosi tuskanhuuto, jota
tahto ei voinut hillitä. Väliin kuului hänen takaansa kuiskaus, joka
lausui hyväilevästi hänen nimensä, hellyyttä uhkuva huudahdus, joka
saattoi kuulua vain yhdestä ainoasta suusta. Usein näki hän silmäinsä
edessä aivan arkipäiväisessä seurustelussa toveripiirissä Tatjanan
ruusuisen pikku suun. Ollessaan kerran Tatjanan kanssa yhdessä oli hän
nähnyt tämän suun äkkiä uutena kuin ilmestys, joka paljasti Tatjanan
erikoisen kauneuden. Nyt kaikkosi tuo suu katseilta pimeyteen ikäänkuin
rangaistukseksi jostain, pakeni ajatusta ja jätti auttamattomasti
jälkeensä pohjattoman tyhjyyden.
Jokainen erossaolon päivä lisäsi Piotrin kaipuuta. Tuska tuli
yhä äänettömämmäksi, sulkeutuneemmaksi ja syvemmäksi. Kaikki
vastakohtaisuudet ja koko heidän kohtalonsa ristiaallokko tuli taas
Tatjanan kuvan rinnalla esiin. Ei elämää eikä kuolemaa! Piotr tiesi,
että hänen oli ratkaistava, oikealleko vai vasemmalle, kun Tatjana
tulee. Hänen oli joko luovuttava Tatjanasta tai omasta itsestään. Hän
tuijotti onnettomuuteensa ja kuilunsyvään rakkauteensa. Hän ei voinut
valita toista eikä toista. Tällaisina hetkinä, hänen seistessään
huojuvalla partaalla, hiipivät lumoavimmat muistot...