Palatessaan Varsovasta huhtikuun alkupäivinä kenraali Polenov toi
mukanaan hyviä uutisia: itse oli hän saanut kunnianosoituksia,
palkankorotuksen, useammaksi kuukaudeksi virkaloman ja Rozluckille,
joka oli ollut kenraalin apulaisena keksinnön teossa, oli myönnetty
ylennys ja loma ulkomaanmatkaa varten. Kenraali aikoi matkustaa
ulkomaille heti tyttärensä ja tämän seuranaisen, neiti Mathilden
kanssa. Heti Varsovasta tultuaan kysyi hän päivällispöydässä Piotrilta,
haluaisiko hän liittyä heihin. Piotr ihastui tähän ehdotukseen.
Jo samalla viikolla lähdettiin matkalle Berliinin kautta Pariisiin.
Berliinin uudenaikainen suurkaupunkilaiskulttuuri teki Piotriin
tavattoman voimakkaan vaikutuksen. Tuhannet seikat todistivat johtavan
tahdon järkkymättömyyttä, kaikilla aloilla tapahtuvaa edistystä,
uussaksalaisen teollisuuden voimaa, joka vetää puoleensa, kytkee
itseensä ja järjestelmällisyytensä vastustamattomalla voimalla liittää
yhteen erilaisia, hyvinkin hajallaan olevia aineksia ja saattaa ne
melkein sotilaalliseen järjestykseen. Berliinissä oltiin kuitenkin vain
hyvin vähän aikaa, sillä tahdottiin viipymättä päästä ystävyyssuhteissa
olevaan tasavaltaan.
Tatjana oli ollut Ranskassa jo kerran ennen, vaikkakin vain hyvin
lyhyen ajan. Piotr ei ollut käynyt siellä ennen ja kenraalikin vain
ohimennen. Mademoiselle Mathilde ja Tatjana ottivat siis opastustoimen
käsiinsä.
Piotr asettui asumaan vaatimattomaan vieraskotiin Seinen vasemmalle
rannalle, kenraali tyttärineen ensiluokkaiseen hotelliin bulevardin
varrelle ja Mathilde sukulaisensa luo Place Clichyn läheisyyteen.
Ensi aluksi Piotria hämmästytti värikäs, syvälle juurtunut katuanarkia,
joka taisteli menestyksellisesti uudenaikaisemman järjestyksen
voimaansaattamista vastaan. Kaikki ihmetytti ja huvitti häntä: vanhat
hevosajoneuvot ja niiden ajomiehet kiiltävine kardinaalinhattuineen
aivan kuin Balzac'in aikana, ajajien huoleton ohjaus, kaupustelu
katukäytävillä ja kojuissa bulevardien komeiden näyteikkunain vieressä,
katujen uskomaton likaisuus, rihkamakaupustelijain huudot ja myyjien
tunkeilevaisuus ja häikäilemättömyys.
Tämän ulkonaisen leimansa ohella tuntui väsymättömän, alati kihisevän
työn kaupunki Piotrista houkuttelevalta. Piotrille tuotti sanomatonta
huvia katsella tätä koko maailmassa ainutlaatuista ihmiskekoa ja sen
vilinää. Hän kierteli katuja päivisin myöhään yöhön saakka, teki
ajelumatkoja, kuunteli keskusteluja, kävi hienoissa ravintoloissa
yökabareteissa, museoissa, kirjastoissa, taulukokoelmissa, kirkoissa,
yliopistossa, teattereissa ja konserteissa, vankiloissa, oikeussaleissa
ja hautausmailla. Ensivaikutelmien kaaos, joka ei suinkaan haihtunut,
alkoi jonkun ajan kuluttua hiukan järjestyä ja löyhästi ryhmittyä, ja
ajatusten sekamelskasta nousi utuinen synteesi.
Tatjanan vaikutelmat olivat aivan toiset; hän näki aivan toisenlaisen
Pariisin.
Kun he tapasivat toisensa, kertoivat he toisilleen näkemästään
ja mietelmistään. Piotrin havainnot eivät herättäneet Tatjanassa
suurtakaan mielenkiintoa mutta Piotr ei suhtautunut välinpitämättömästi
Tatjanan huomioihin, siihen, mikä Tatjanasta oli tärkeintä elämässä,
ainoaa, mikä täällä Pariisissa oli tuntemisen arvoista. Päinvastoin
Tatjanan kuvauksista, tai pikemminkin huudahduksista, hänen sattuvasti
lausumistaan havainnoista hymyili viekoittelevasti tuntematon elämä,
joka huokui pelkkää olemassaolon riemua ja pursuavaa iloa. Hän
kertoi Piotrille satumaisista hatuista, joista huokeimmat maksoivat
monta sataa frangia, tanssiais- ja seurustelupuvuista, viitoista ja
puseroista, joita sanottiin »kreatsioneiksi», Worthin ja Doucet'n
mestariteoksista, šaketeista ja puseroista, silmiä häikäisevistä
koristeista, hajuvesistä, toalettivälineistä ja lukemattomista
pikkuseikoista. Hän vei Piotrin mukaansa Rue de la Paix'lle iltaisin,
kun liike siellä oli vilkkaimmillaan ja kun veturinkokoiset autot
olivat kahdessa rivissä molemmin puolin katua ja myöhästyneet
tunkeutuivat niiden välistä bensiiniä tupruttaen. Hän kuljeskeli
mielellään katsomassa ikkunoihin näytteille pantuja tavaroita, joiden
eteen hän huoaten pysähtyi, ja hän loi usein kaihoisia katseita
kukkasilla koristettuun Paquinin liikepalatsiin ja Doucet'n sala
peräisiin neulomoihin. Kaikki ihastutti häntä tässä kaupungissa,
kauniit naiset, hienot herrat, livreapukuiset palvelijat, jalokivien
monivärinen loisto, sähkövalo, vieläpä hermoja ärsyttävä bensiinin
hajukin.
He tapasivat toisensa joka päivä, milloin missäkin ja mihinkin aikaan
vuorokautta. Tatjana oli nimellisesti Mathilden valvonnan alaisena,
mutta hänen suojeluksensa oli hyvinkin muodollista. Mathilde myöhästyi
aina taikka poistui aikaisin käydäkseen katsomassa jotain »sukulaista»,
»serkkua» tahi »tätiä». Kenraali kävi katsomassa sotilaallisia ja
yhteiskunnallisia laitoksia ja teki suosiolliseen henkeen käyviä
muistiinpanoja erittäin diplomaattisella ja ihmeteltävän varovaisella
tavalla, mikä vaati paljon aikaa, Tatjanan, joka suuressa Pariisissa
täten jäi aivan yksikseen, täytyi siis hakea jotakin muuta turvaa,
ja Piotr tunsi velvollisuudekseen olla hänen tukenaan. He tapasivat
toisiaan sovittuun aikaan määräpaikalla ja hävisivät lumoavan kaupungin
helmaan kuin kaksi vähäistä vesipisaraa isoon valtamereen. Verrattoman
suosiollisia ja hyväntahtoisia olivat heille syrjäkadut, torit,
bulevardit ja vieras ihmisjoukko, jossa he liikkuivat. Miten paljon
saivatkaan kuulla heidän onnestaan ikivanhat, kapeat pikku kadut Beaux
Arts'in, Odeonin tahi Montparnasse'in hautausmaan ympäristössä!
Väliin virnisti heille yön pimeydestä jalustaltaan Voltaire'in
kallellaan oleva ivallinen pää, väliin osui heidän lemmenhuumeiselle
tielleen Danton huutaen titaanisia julistuksiaan meluisain katujen
kuultaviksi.
Nämä historialliset hahmot johtivat heidän ajatuksensa uuteen uomaan.
He vaipuivat muistelemaan, miksi nämä henkilöt oli niin koroitettu, ja
he ihmettelivät, minkätähden valkea Musset aina oli niin surullinen
ja mitä tulpaanien keskellä istuva, sateen kostuttama rouva Sand niin
syvästi mietti... Sitten he kulkivat eteenpäin pysähtyäkseen säälivästi
hymyilemään kenraali Neylle, urhoollisista urhoollisimmalle, joka
kaatui omien maanmiestensä luodista, ranskalaisten sotilaiden ampumana
siinä kaupungissa, jonka maineen hän oli kuljettanut kaukaisiin maihin
ja suojannut sadoissa taisteluissa vihollista vastaan... He nauttivat
nähdessään vuosisatoja vanhoja kauniita rakennuksia, menneisyyden
ja nykyisyyden esineitä ja ilmiöitä, jotka kätkivät koomillisen
vähäpätöisyytensä suuriin, jylhiin eleisiin, mutta oikeastaan he
kuitenkin puhuivat vain sydämensä asiasta, joka oli suuri kuin Pariisi,
— ei, totta puhuen suuri kuin koko maailma.
Kun he näin omassa maailmassaan eläen harhailivat kaupungilla,
joutuivat he syrjäiselle kadulle, Rue Gracieuse'ille, ja näkivät
äkkiä uskomattomia, kauhistuttavia näkyjä: mustia eteisiä, joista
löyhkäsi saastainen ilma, rautaristikkoikkunoiden takana kurjia ja
inhoittavan likaisia tupia, miehiä, joiden katse oli vihainen ja
uhkaava, puolialastomia naisia ja peloittavan laihoja lapsia. Sieltä
he lähtivät iloisempiin kaupunginosiin, jotka sointuivat paremmin
heidän aurinkoiseen onneensa. Tatjana tarttui Piotrin käteen ja painoi
sitä sydämelleen karkoittaakseen pikemmin ystävästään epämiellyttävän
vaikutelman.
Usein tuli Piotr myöhästyneenä sen hotellin edustalle, jossa Tatjana
odotti. Hän näki Tatjanan kaukaa ikkunan takaa, kuin saavuttamattoman
varjon, ja hän tunsi melkein tuskallista riemua. Tatjana tuli nopeasti
alas portaita. Painautuen toisiinsa kiinni kiiruhtivat he umpimähkään
meluisille bulevardeille ja oudoille kaduille keskustellen sydämensä
asioista. Mitä onnellisimmassa sielujen sopusoinnussa, täydellisesti
toisiinsa sulautuneina ja toisilleen ripittäytyen tulivat he isolle
aukeamalle. Seinen kivinen kaide osui heidän eteensä. Siihen
nojautuneina katselivat he mustaa vettä, johon kuvastui satoja
punaisia, vihreitä, kultaisia, keltaisia ja kirjavia valoja pitkinä
väräjöivinä juovina. Välkkyvän, tumman veden ääreltä kohosi ihanana
Louvre'in muhkea hahmo. Sen yli kaareutui keskikaupungin tiilenpunainen
valomeri, ja kaupungin mahtava, työnraivoa möyryävä lakkaamaton kohina
ja pauhina kierteli kuin miljoonien äänien luoma jättiläispyörä
kammottavassa liekkien valossa. Tumma pursi liukui aavemaisen
äänettömänä mustilla aalloilla. Maan sisustassa jyrisivät raivoisasti
sähköjunat. Silloin tällöin kuului sieltä niiden jyminä. Piotr ja
Tatjana vaipuivat yhdessä katselemaan tätä ihmeiden ihmettä, tätä
suurenmoista, pelottavaa ja kaameata kauneutta, jonka jättiläismäisen,
uuden aikaisen maailmankaupungin joukkoelämä luo. Katseelle avautuvan
näyn mahtavuuden he ilmaisivat toisilleen puolella sanalla tai
viittauksella. He ajattelivat laivoissa, proomuissa, rautatiellä,
tehtaissa, työpajoissa ja puodeissa lepäämättä ahertavia ihmisiä.
Satumainen yö, jonka helmassa kiehuu pelottava työ, vaivutti heidät
tenhollaan äänettömyyteen. He istuutuivat yksinäiselle penkille
plataanien varjoon ja katselivat valomerta, kaupungin jättiläismäisen
elämän kuvastinta.
Kerran lähtivät Piotr ja Tatjana pitemmälle kävelyretkelle
Pére-Lachaise'in kirkkomaalle. He kiertelivät kauan tätä kalmiston
rinnettä, kuuntelivat puiden huminaa ja koettivat löytää hautakivistä
Ranskan suuria nimiä. Vainajien suuren kaupungin ahtaita, kiemurtelevia
katuja harhailtuaan tulivat he Chopinin haudalle. Turhaan puhui
Piotr tästä Puolan ylpeydestä, tästä ainutlaatuisesta airuesta, joka
oli tuonut maailmalle unohtumattoman viestin maansa kauneudesta ja
onnettomuudesta. Tatjana kuunteli häntä hartaasti, koska hänelle
puhui Piotr, hän oli samaa mieltä, koska Piotr niin tahtoi. He
kiipesivät korkeimmalle kukkulalle. Yksinäiselle huipulle, missä ei
ollut ainoatakaan elävää olentoa, mutta missä lukemattomat sammuneet
sydämet uinuivat heidän ympärillään ja — ihmeellistä! — tuntuivat
unessaan hymyilevän heidän rakkaudelleen, jäivät he seisomaan toisiaan
syleillen, puhuivat puiden autuaassa huminassa kuiskaten ihmeellisestä
olemassaolon onnesta ja toistaiseksi olemattomasta lapsesta, joka oli
heille kalleinta kaikesta. Hävinneen suuruuden ja maineen, tomuksi
muuttuneen rikkauden valtakunnan läpi kuljettivat he hymyilevää,
ajattelematonta onneaan ja kauneuden iloa huipulle saakka, josta he
näkivät savun ja usvan verhoaman Pariisin. Siihen he istuutuivat ja
katselivat kuolleiden ja elävien äärettömiä kekoja. Tuossa näkyi
Bastiljin pylväs jonkinlaisena symbolina ja kauempana kukkulalla
Panthéon. Heidän hymynsä kiiti symbolista symboliin kyyhkysen tavoin,
joka toi öljypuun oksan kaikkeen, mihin silmä kantoi ja minkä ajatus
tavoitti.
He pakenivat kuitenkin mieluimmin kaupungista pienellä laivalla
pitkin jokea Charentoniin taikka hiljaista Seine'iä myötävirtaa
Saint-Cloud'hun. Laiva kulki pitkien rakennusrivien välitse, sukelsi
siltojen alitse, ja siitä oli mainion mukava katsella mielinmäärin
ihmisaherrusta. Toistensa vieressä istuen katselivat he mustaa
ihmisvilinää, joka tarumaisessa karkelossa hyöri nostokurkien
ympärillä, tynnyripinoja, tavaravarastoja, jotka muodostivat uusia
rantoja. Kun he pölystä ja huonosta ilmasta pääsivät niityille
ja kuljeskelivat metsiköissä, unohtivat he mielellään kaupungin.
Käsi kädessä, sydän sydämessä astuivat he kukkasten, vihreyden ja
nurmikkojen valtakuntaan. Heidät ottivat vastaan salaperäiset,
kiemurtelevat lehtokujat, joiden nuoret puut kaartuivat holvina
suojaamaan heitä. Täällä saattoivat he suudella loppumattomiin
toistensa huulia ja silmiä.
Vincenne'in metsässä oli sateen jälkeen vehmas tuoksu. Kivien lomitse
lirisi keinotekoinen puro, ja hyväntahtoinen lehtokuja johti yhä
kauemmas maailmasta ja ihmisistä, autojen toitotuksesta ja polkupyörien
kilinästä. Saint-Cloud'ssakin oli tällaisia viekoittelevia lehtokujia.
Ikivanhat hymyilevät puut ympäröivät liikkumattomina ruohorantaisia
vedenpintoja, rungot tummaan veteen kuvastuen. Iltarusko kultasi
pilvenhattarat, jotka viehättävien kenttien yltä leijailivat savuista
kaupunkia kohti. He löysivät penkin, jonka muut nähtävästi olivat
unhottaneet. Se tuntui kaitselmuksen lahjoittamalta, joka tiesi heidän
suuren onnensa ja oli aavistanut tämän hetken heidän rakkautensa
historiassa. Kahden kulkivat he äänettömässä puistossa ylös vuorta,
joka muuttui heille rakkauden vuoreksi, ja harhailivat hämärtyvän
metsän läpi, josta tuli heidän pyhä metsänsä. Bulevardilla he keksivät
pienen kahvilan, jossa sai herkullista neapelilaista jäätelöä ja
jossa näki kirjallisia kuuluisuuksia ja aistikkaimmat kokotit. Kun
iloinen, huvittelunhaluinen ihmisjoukko ei enää liikkunut yksinomaan
kaduilla, vaan kahvilamusiikin soidessa vaelsi myös läpi kahvilan
salien, tuli Tatjana kauniiksi ja arvoitukselliseksi kuin uni. Hänen
kasvonsa saivat ihmeellisen, aistillisen ilmeen, ikäänkuin heijastuksen
hienostuneista ilotytöistä, joilla oli karmininpunaamat huulet. Hänen
silmiinsä tuli polttava loiste, hänen liikkeensä tulivat kuumeisiksi,
muulloin siveellinen suu lausui uskomattomia sanoja, hillittömiä
mielikuvia syntyi käsittämättömällä tavalla hänen päässään, murtaen
kuin taikaiskusta ajatusten tyynen uoman. Tällaisina hetkinä hän
mielellään loi häikäilemättömiä katseita ympärilleen kiinnittääkseen
kaikkien huomion itseensä, myöskin soittajien. Saavutetun menestyksen
hän laski kuin saaliina hermostuneesti nauraen Piotrin jalkain juureen.
Samalla hän tarttui huomaamatta Piotrin käteen ja käytti ensimmäistä
sopivaa tilaisuutta pusertaakseen huulensa sitä vasten ja suuteli sitä
silmät ummessa ikäänkuin sammumattomasti janoten ja haltioituneesti
huumautuneena.
Tällaisina hetkinä ei Piotr voinut vastustaa häntä. Hän suostui
kaikkeen, mitä Tatjana toivoi, vieläpä hän johti Tatjanan mieleen
kahvilan ja houkutteli häntä Mathilden ja kenraalin huomaamatta
hiipimään kotoa ja rientämään heidän lempipaikkaansa.
Eräänä iltapäivänä menivät he Colonne'in konserttiin. Kenraali istui
Tatjanan kanssa aition etupaikoilla, Piotr takana. Orkesteri soitti
Beethovenin »Eroicaa». Vanha kenraali tunsi velvollisuudekseen
kuunnella hartaasti, koska hän tahtoi osoittaa huomaavaisuutta
Bonapartea, sotilasta, kohtaan, jonka urotyöt olivat innoittaneet tämän
kuolemattoman sävellyksen luomiseen. Tatjana oli hajamielinen, ja hänen
katseensa harhaili lakkaamatta ympäri suurta Châtelet'n salia, joka
oli täynnä hartaaseen tunnelmaan vaipuneita kuulijoita. Ensimmäisen
osan jälkeen, joka tuntui kertovan ihmistyön hurjasta melskeestä, alkoi
äänettömässä hiljaisuudessa toinen osa, Jumalan tekoja esittävä, jossa
aineelliset soittimet puhuvat kuolemasta ihmissielun aineettomalla
äänellä.
Alati uudistuvassa sävelessä saattoi kuulla askeleita, jotka riensivät
ikuisuuden porttia kohti. Portti avautui, näkyi kuoleman olemus —
kuoleman hävitystyö. Sävel horjui kuin kauhun valtaama ihminen,
vaipui voimansa jalustalta ja alkoi lepyttämättömällä kynnyksellä
vaikeroida tuskasta. Tässä sävelessä kuuli, miten epätoivo repi
hiuksia, valitushuuto raukeni ja murtuva sydän väräjöi. Silloin kajahti
etäältä uusia askeleita, jotka tulivat yhä lähemmäksi, polkivat armotta
jalkoihinsa ihmisen tuskan ja kulkivat ihmisen yli.
Tatjana alkoi vähitellen seurata soittoa. Hänen päänsä vaipui sivulle
kuin kuuntelevan eläimen pää, hänen silmänsä verhoutuivat. Outo hymy
väikkyi hänen huulillaan. Posket kalpenivat yhtä valkeiksi kuin otsa.
Sieraimet avartuivat, ja hän näytti tuskin voivan hengittää. Hän
ojensi kätensä Piotrille, ja heidän sormensa olivat lujasti toisiinsa
punoutuneina tämän sankarisinfonian majesteettisen draaman toisen osan
aikana. Kun tämä musiikki vaikeni, sanoi Tatjana kohottamatta silmiään
ja sama hymy huulillaan hiljaa Piotrille:
— Sanonko sinulle jotain?
— Sano.
— Mutta jollet sitten enää rakasta minua...
— Onko se sellaista?
— On varmasti.
— Sano vaan! Koetetaan.
— Voisi olla vaarallista koettaa.
— Mitä se sitten on?
— Älä naura!
— Tällaisen musiikin jälkeen ei voi nauraa.
— Kamalaa musiikkia! Aivankuin joku kuristaisi kurkusta.
— Tania, eihän toki? Minä haaveilen saavani kuulla vielä kerran tämän
viulujen kuoron ja sitä seuraavan marssin. On kuin kaikki maailman
sotajoukot kantaisivat hartioillaan sankarin ruumista...
— Sitä en minä siinä kuullut. Minusta oli kuin inhottava pyöveli olisi
riistänyt vaatteet yltäni ja tarrautunut verisellä kourallaan tukkaani.
Täällä pyöveli, ja tuolla rautaisen oven takana istui tsaari Iivana
julma. Ovi saattoi minä hetkenä tahansa avautua... Ja nyt äkkiä tämä
hiljaisuus. Sitten nuo kuvaamattomat viulujen äänet... Ja taas syvä
hiljaisuus. Oi, Jumalani!
— Nyt on kai tuo epämiellyttävä vaikutus jo ohi?
— Voi, enhän minä siitä. Sinä et tiedä. Et ymmärrä mitä minä tarkoitan.
Voitko kuvitella tsaari Iivana julmaa istumassa kultaisella tuolilla
rautaoven takana?...
— Kerro!
— En vielä... kuiskasi Tatjana.
Konsertin jälkeen tyrkittiin heitä joka puolelta Rivolikadun
ihmistungoksessa. Piotr oli Tatjanan vieressä ja kysyi:
— Kerrotko minulle nyt?
Sama arvoituksellinen hymy ilmestyi jälleen Tatjanan huulille ja hänen
poskensa kalpenivat. Hän kohotti katseensa ja näytti miettivän, mitä
sanoisi. Mutta äkkiä hän sanoikin kiivaasti ja tylysti:
— Ei! Järjetöntä. Ei kannata puhua siitä. Ei se ollut mitään.
— Etkö tahdo sitä sanoa?
— En. En sano. Se ei ole tärkeätä. Se on ollutta ja mennyttä.
— Oletko ollut rakastunut?
Tatjana nauroi ilkeästi ja katseli Piotria ylpeästi, melkein
halveksien. Piotr vaikeni loukkaantuneena.
Välistä Tatjana pakotti ystävänsä kertomaan menneisyydestään,
varsinkin naisiin kohdistuneista haaveistaan, ja kuvaamaan
suhdettaan heihin. Kuunneltuaan näennäisesti levollisena, vieläpä
veitikkamaisesti hymyillen, purskahti hän äkkiä itkuun ja nyyhkytti
kauan ja lohduttomana. Hän oli mustasukkainen jokaisesta syleilystä,
joka suudelmasta, jonka Piotr oli antanut noille »otuksille».
Kyyneleitä seurasi murhaava halveksinta, viha ja raivo. Hän työnsi
Piotrin inhoten luotaan, lausui ääneen epäilyksiään ja sanoi häntä
tahallaan epämiellyttäväksi, raa'aksi, alhaiseksi ja vastenmieliseksi.
Kesti tuntikausia ennenkuin hän rauhoittui, ennenkuin hänen
sielussaan riehuvat hyrskyt asettuivat. Mutta myöskin Piotr tunsi
mustasukkaisuutta. Hän kulki usein edestakaisin kadulla Tatjanan
ikkunan alla ja väijyi kuviteltua kilpailijaa, vaikka hän sielunsa
sisimmässä oli vakuutettu, ettei sellaista ollut olemassakaan. Usein
kaipauksen hetkinä, jolloin hän kuvitteli mielessään rakastettunsa
kasvoja, huulia ja helliä sanoja, kidutti häntä mitä tuskallisin
mustasukkaisuus. Käsittämättömät, salaperäiset vaihtelut kuvastuivat
Tatjanan mielialoina ja Piotrin tuskaisana kaihona. He tarkastivat
mielellään näitä sisäisiä vaihtelujaan ja syventyivät niihin.
Usein, kun Piotr tuli Tatjanan luo tuskaisan yön jälkeen, jolloin
mustasukkaisuuden vampyyri oli häntä kalvanut ja kaipaus raadellut ja
ikäänkuin sisäinen kyy imenyt sydämestä kaiken veren, tapasi hän myös
Tatjanan miltei sairaana kaipauksesta ja kaukonäkijän tavoin tietoisena
siitä, mitä Piotr oli kärsinyt. Joskus taas, kun Piotr tunsi olevansa
tyyni, kohtasi häntä Tatjanan synkkä viha, ikäänkuin rangaistukseksi
tuokion kestäneestä mielenrauhasta. Heidän tunteensa olivat niin
kaikkivaltiaat, että ne löivät selvästi leimansa kasvoihin tehden ne
milloin kuulakkaiksi, valoisiksi, rauhallisiksi, milloin synkiksi,
kellertävän kelmeiksi, kaameiksi, tuntemattoman tragedian aaveiden
kasvoiksi. Mutta kaikissa näissä tunteiden vaiheissa ei Piotrilla
ollut ainoastaan vaikutelma, vaan raudanluja tietoisuus siitä, että
hänen rinnallaan oli olento, joka oli kukistumattoman voimakkaana
ja terveenä pursunut elämän omasta olemuksesta esiin, voima, joka
oli omaa itseään ja oli olemassa oman itsensä vuoksi. Tuntui siltä
kuin luja, väkevä tarkoitus olisi taukoamatta koettanut päästä
toteutumaan Tatjanan sielussa, älyssä, hänen toimintatavassaan, hänen
omituisen vaihtelevassa luonteessaan, hänen tahdossaan, haluissaan ja
unelmissaan. Kaikki hänessä pyrki itsestään varmana, päämäärästään
tietoisena jotakin kohti, joka oli saavutettava, oli mikä oli, kaikki
hänessä oli hänen vallassaan, hänen omaansa, hän tunsi sen itse ja
tiesi, minne se veisi. Piotr ihmetteli kohtalon teitä, kun juuri
hän oli tämän naisen valitsema, naisen, joka samalla edusti mitä
häikäilemättömintä voimaa ja elämän utuisinta kauneutta. Siinä, mihin
Tatjana kiintyi, kuvastui aina ilmiölle ominaisin seikka, se, mitä
ilmiö oli arvoltaan tai hyödyltään, mikä oli tosiasiallisinta ja aitoa,
voimaa ja suloa. Kun hän katseli jotakin taideteosta tai esinettä,
olipa se mitä laatua tahansa, osasi hän arvioida sen aina koruttoman
sattuvalla sanalla.
Mutta hän ei välittänyt taideteoksista, tahi oikeammin, hän ei antanut
niille kyllin suurta arvoa. Louvre'issa häntä miellytti Tizianin
nuorukainen hansikkaineen; se miellytti häntä niin erikoisesti, että
Piotr tunsi mustasukkaisuutta. Hän rakasti myös etruskilaisten peilien
etsauksia, Fragonardia ja Bernardino Luinin Salomea.
Mutta mitkään taideluomat, kuuluisat nähtävyydet, vuosisatojen työn
tulokset eivät tehneet häneen valtavaa vaikutusta. Kenties hän ei
suhtautunut täysin välinpitämättömästi siihen, mitä tuli nähneeksi,
muistomerkkeihin, elämän muotoihin, pyhinä kunnioitettuihin esineihin,
mutta hän antoi niille arvoa vain sikäli kuin ne herättivät hänessä
itsessään vaikutelmia. Pariisi, sen menneisyys, sen suurenmoiset
rakennukset, museot, sen tieteen tyyssijat, edistys ja taide olivat
vain hänen ajatustensa leikkikaluna, joskus suopeina hetkinä mietteen
aiheena. Hän itse pysyi olemuksineen syrjässä näistä ihmistyön
tuotteista. Ainoan todellisen haltioitumisen, jota hän tunsi,
herättivät muodin viimeiset »uutuudet». Hän ihaili elämän pyörrettä.
Hän nautti eniten joutuessaan iltaisin bulevardien kiehuvaan kattilaan.
Piotrin mietteet, havainnot ja päätelmät ikävystyttivät häntä, tunsipa
hän suorastaan vastenmielisyyttäkin niitä kohtaan. Hän ei ymmärtänyt
Piotrin sieluntilaa, sisäisiä taisteluja ja ristiriitoja. Ponnistamalla
tahtoaan hän kurottautui Piotrin sisäiseen maailmaan, silmäili ja
kuunteli sitä, mutta hän ei voinut saattaa sitä omakseen. Joskus hän
kyseli jotakin, tahi, mikä oli pahempaa, lausui mielipiteitä, jotka
tuottivat Piotrille katkeraa mieltä.
Kun heidän välillään sattui erimielisyyksiä, saattoi Tatjana olla
järkkymättömän kova, leppymätön ja taipumaton. Hän puristi huulensa
yhteen ja loi Piotriin uhkaavia katseita. Piotr tiesi varmasti, ettei
hän voinut Tatjanasta saada nyhdetyksi eräitä taipumuksia, vaikka olisi
uhrannut henkensä hänelle, huolimatta siitä, että Tatjana rajattomasta
rakkaudesta teki kaiken, mitä Piotr halusi, ja koetti tuntea, mitä tämä
toivoi hänen tuntevan. Hän ei kyennyt kukistamaan Tatjanan vastarintaa.
Piotr ymmärsi varsin hyvin, ettei Tatjanassa ollut sitä, mitä hän
toivoi, ja että se, mitä oli, oli hänen luomaansa. Tunteensa voimalla
saattoi hän mitata sen kallion vahvuuden, joka oli Tatjanan olemuksen
maaperänä.
Eräänä päivänä, kun Piotr ei saanut tavata Tatjanaa, meni hän
yksin Notre-Dame'iin ja viipyi siellä tuntikausia. Kaupungin
suojelijatarpyhimyksen vieressä oli tällöin Jeanne d'Arcin kuvapatsas.
Se oli tavallinen valkeasta marmorista hakattu, epätaiteellinen kuva.
Piotr syventyi katsomaan tätä patsasta ja muisteli Jeanne d'Arcin
elämää, ja äkkiä puhkesi hänen sydämestään rukous sankarittarelle,
että hänen henkensä syttyisi Tatjanan sielussa. Hän ei tiennyt, mitä
hän tahtoi, hän ei edes luullut rukoilevansa. Hän ei myöskään ollut
selvillä, mihin tekoihin hän tahtoi saattaa Tatjanan taikka mihin
hän pyrki. Hän oli kuin kuuromykkä, joka koettaa saada lausutuksi
kokonaisen lauseen, tai idiootti, joka tahtoo tehdä johdonmukaisen
päätelmän. Palavin silmin katseli hän panssaripukuista neitsyttä
ja rukoili hartaasti, että Tatjanan sielu muuttuisi Jeanne d'Arcin
sieluksi. Ketään muuta ei ollut tässä valtavassa kirkossa. Täällä
vallitsi hämärä, pyöreistä ikkunoista siivilöityi sinipunervaa valoa.
Piotrista tuntui kuin olisi hän kasvanut kiinni kiviseen lattiaan, ja
kuitenkin olisi hän tahtonut nousta, kohota pystyyn. Tänä hartauden
hetkenä painoi hän poissaolevaa Tatjanaa rintaansa vasten ja syleili
häntä sielussaan. Kauan hehkui hän turhaan kivisen patsaan edessä.
Tämä tuokio häipyi muuten jäljettömiin salamannopeiden ilon ja onnen
hetkien ja kaihon pitkän pimeyden sarjassa.
Heidän oli tapana tavata toisiaan neiti Mathilden etäällä olevassa
asunnossa. Kun Piotr eräänä päivänä tuli sinne sovittuun aikaan, oli
huone tyhjä. Hän odotti... Tuli jo pimeä. Kynttilä paloi pöydällä,
jolla oli kirjoja ja kaikenlaisia pikkuesineitä. Lepattava liekki
kuvastui kamiinissa ja kaapin peilissä ikäänkuin näkyvästi ilmaisten
sydämessä riehuvaa voimatonta, väräjöivää kaipuuta. Suurkaupunki
kohisi. Sama melske tuntui olevan levottomuuden kiduttamassa sydämessä.
Piotr kosketteli lempiesineitä, jotka kertoivat heidän salaisesta
rakkaudestaan. Joka kerran kun ovi narisi taikka askeleita kuului
portaissa, lisääntyi odotuksen tuska. Kului tunti, kului toinen.
Vihdoin kuului avautuvan oven narinaa ja rakkaita askeleita.
Tatjana oli tullut. Kuin jousesta ammuttu nuoli kiiti kaipaus Tatjanaa
vastaan. Valitusta, ivaa, epäluuloa, äkillisiä lujia päätöksiä ja
odottamattomia rakkaudentunnustuksia Tatjanalle. Tatjana vaikeni
eikä tahtonut vastata Piotrin suudelmiin, hän ivaili ja singahutteli
kiivaita sanoja. Kauan rukoiltuaan polvillaan sai Piotr tietää, että
Tatjana oli ollut ostoksilla. Piotr ei sitä uskonut. Epäluulon tikari
tunkeutui syvälle hänen sydämeensä. Salaperäisesti hymyillen, puoleksi
poiskääntyneenä ja kiusoitellen tunnusti Tatjana lopulta olleensa
Saint-Germain-des-Prés'n kirkossa. Hän oli ostanut kynttilän ja vienyt
sen jumalanäidin kuvan eteen ja rukoillut Piotrin puolesta, rukoillut
hänelle terveyttä ja kaikkea hyvää — ja heidän rakkautensa ja kaiken
sen puolesta, mitä hänen sielunsa kaipasi. Polvistuen Tatjanan jalkojen
juureen Piotr näki sielussaan mustuneen pienen kuvapatsaan ja sen
edessä palavan kynttilärivin. Tatjana oli oikeauskoinen, Piotr ei
ollut mitään, hän oli uskontoa vailla. Mutta heidän nyt istuessaan
otsa otsaa vasten he tunsivat kumpikin edessään voiman, joka tuntui
kaikkitietävältä mitä tulee siihen hämärään, käsittämättömään,
monimutkaiseen ilmiöön, jota sanotaan rakkaudeksi. Oli siis olemassa
joku, joka saattoi lieventää sielun kidutuksen, auttaa, ohjata tielle,
vaikka tie ei edes häämöttänyt läpitunkemattomassa rakkauden yössä.
Piotr kohotti katseensa etäällä väikkyvää kuvaa kohti ja toivoi
saavansa itse viittauksen, saavansa kokea sitä, mikä niin monelle oli
ollut pettämätön apu. Samalla hän ihmetteli moista harhakuvitelmaa,
että voisi olla voima, joka ei ainoastaan tiedä, miten on — pienet
monimutkaiset sisäiset pistot, ihanasti riuduttavan onnen, jotka eivät
ole järjen ja vapaan tahdon alaisia, tuskan ja autuuden, olivatpa ne
sitten hurmaavat tai julmat ja kuolettavat — vaan myöskin kuinka tulee
olla... Tatjana virkkoi hiljaa:
— Kuule minua... Olen polvillani rukoillut häneltä armoa, jota en ole
ansainnut, että elämä, vapaus ja olemassaolon onni vihdoinkin tulisivat
sinulle rakkaiksi, että silmäsi vihdoinkin avautuisivat näkemään sitä,
mikä on valoisaa, hyväilevää ja kaunista. Rukoilin häntä, että näkisit
meille luodun, riemua uhkuvan maailman, että hän vapauttaisi sielusi
kauhistuttavista kidutusraudoista, joihin olet sen kytkenyt.
— Tania, — kuiskasi Piotr muistaen oman rukouksensa. Hän sulki Tatjanan
syliinsä ja koetti suutelemalla vetää hänet sydämeensä, olemukseensa,
kukistaa hänet henkensä voimalla ja sulkea hänet rintaansa.
— Rukoilin, että sinun puolalainen raskasmielisyytesi sulaisi, että
oppisit hymyilemään, että kevään tuulahdus saisi vihdoinkin koskettaa
sinua ja aurinko valaisisi sieluasi...
Eräänä päivänä tuli Piotr rajusti kuin myrskypilvi eikä niinkuin
elävä ihminen hotellin portaita ylös. Hän soitti kelloa. Kun hänet
oli päästetty sisään, meni hän käytävää pitkin Tatjanan ovelle.
Hänen jokainen hermonsa värisi. Seinä, joka erotti Tatjanan huoneen
koridorista, oli hyvin ohut, vaalean sinisellä seinäpaperilla verhottu,
sitten jatkui viereisen huoneen muuri. Piotr rakasti tätä pientä
huonetta, pyhättöä, jossa jumalatar asusti. Jokainen sen esine oli
hänelle rakas: vaatekaappi, pöytä, tuolit ja ennen kaikkea iso peili
kamiinin yläpuolella, äänetön peili, jonka kirkas pinta oli kuvastanut
ihmeellisiä muotoja ja taivaallista ihanuutta ja hukuttanut ne jälleen
salaperäiseen, hymyilevään syvyyteensä. Luonnon tavoin torjui se
luotaan muistot, säälin ja unelmat — tutkimattoman luonnon tavoin oli
se valmis milloin tahansa loihtimaan esiin onnen yltäkylläisyyden tai
unohtamaan sen, paljastamatta sitä milloinkaan ja ilmaisematta sen
olemassaoloa aina maailman loppuun asti...
Kun Piotr oli hiipinyt Tatjanan huoneeseen, ei Tatjana rientänyt häntä
vastaan kuten tavallisesti suutelemaan ja syleilemään. Avuttomana,
kalpeana ja raskasmielisenä seisoi hän keskellä huonetta. Kun Piotr
säikähtyneenä lähestyi häntä, sanoi Tatjana kuiskaten, ettei hän
ollut nukkunut koko yönä; vasta seitsemältä aamulla oli hän vähäksi
aikaa nukahtanut. Tuhansiin eri kysymyksiin, mikä siihen oli syynä,
ei hän vastannut mitään taikka virkkoi vain jonkun lyhyen sanan, joka
ei mitään selittänyt. Vihdoin, kun Piotr oli kiihkeästi polvillaan
pyytänyt, tunnusti hän keskiyön aikana pelästyneensä ja vavisseensa
koko yön kauhusta.
— Mitä sinä sitten pelästyit, Tania? kysyi Piotr jo tuhannennen kerran.
— Joku koputti oveani.
— Täälläkö? Keskellä yötä? Vieressähän nukkuu kenraali...
— Niin nukkuu. Mutta mitä siitä?
— Ehkä joku erehdyksestä...?
— Ei. Se, joka tänne pyrki, ei erehtynyt, hän tiesi, mistä minut
löytäisi, sanoi Tatjana hymyillen niin kärsivän näköisenä, että Piotr
tunsi verensä hyytyvän.
— Kuka se sitten oli?
— En tiedä.
— Mistä sitten tiedät, että koputtaja ei erehtynyt?
— Tiedän vaan.
— Siis tiedät etkä tiedä.
— Niin, tiedän enkä tiedä.
Kumarassa, kyyristyneenä istui hän vuoteellaan peittäen kasvonsa
käsillään, hiukset epäjärjestyksessä, paksu liina hartioilla. Hänen
liikkumaton asentonsa ilmaisi säälittävää, kuvaamatonta tuskaa. Piotr
ei saattanut häntä herättää tästä kivettymistilasta, hän ei saanut
häntä siirtymään tuolille istumaan, Tatjana palasi aina uudelleen
ihmeelliseen asentoonsa. Kun Piotr nosti hänen päätään ja katsoi
häntä silmiin, näki hän kalpeat, ilmeettömät kasvot, joiden katse oli
kylmä ja kuollut. Tatjana oli vaiti, silloin tällöin hän sanoi jonkun
merkityksettömän tai joutavanpäiväisen sanan.
Äkkiä hän sanoi kasvoja peittävien hiusten takaa järkevällä äänellä,
joka ilmaisi syvää harkintaa:
— Jos annat minulle lapsen, en pelkää enää.
— Oletko sitten ennenkin ollut peloissasi?
— Olen.
— Ketä sitten pelkäät, ketä?
— Erästä.
— Tunnusta minulle!
— En voi.
— Vannon sinulle, että saan sinusta lähtemään tämän pelon!
— Et saa.
— Enkö todellakaan?
— Anna minulle lapsi...
— En ymmärrä sinua...
Piotr tarttui hänen käsiinsä, syleili häntä kuin aarretta, jonka oli
saanut omakseen, ja pyysi:
— Sano, ketä pelkäät!
Tatjana oli jälleen vaiti, hän oli ääneti kauan, kammottavasti. Se
tuntui kaamealta ja heille molemmille pahaa ennustavalta. Vihdoin hän
pyytämättä sanoi:
— Eräs tulee tänne luokseni.
— Kuka? kuiskasi Piotr.
— Eräs.
— Mistä sitten tiedät, että hän aikoo tulla?
Tatjana nosti äkkiä päätään ja sanoi näyttäen ovea:
— Eilen hän ravisti ovea ainakin kymmenen kertaa. Koko seinä tärisi,
kun hän ravisti. Hyvä Jumala! vaikeroi hän tuskassaan, katsoi
ympärilleen sammuvin katsein ja kaatui hitaasti, voimattomana
vuoteelleen.
— Luultavasti on tuuli jyskyttänyt ovea.
Tatjana vaikeni.
— Sano toki jotain, Tania!
— Mitä tahdot?
— Mistä tulit ajatelleeksi, että joku pyrki luoksesi? Miksi?
— Hän tietää miksi, ja minä myös.
— Kuka se sitten on? Hyvä Jumala, kuka se on? Sano!
— Sitä en sano koskaan, en kenellekään ihmiselle, en kenellekään!
— Etkö minullekaan?
Hitaasti, raskaasti ja hellästi nosti Tatjana kätensä, pani ne Piotrin
kaulaan ja painoi hänen päätään rakastavaa rintaansa vasten, jossa
kiihtynyt sydän löi kiivaasti. Hän pyysi rukoilevasti:
— Älä vaadi sitä tunnustusta minulta. Älä puhu minulle siitä. Pyydän
sitä sinulta rakkautemme tähden.
— Hyvä, en sano enää sanaakaan. Mutta kun sama pelko jälleen valtaa
sinut enkä minä ole luonasi, painaudu silloin minua vasten, kuten nyt,
painaudu sieluani vasten. Purista minua sydäntäsi vasten, kuten nytkin.
Olen aina luonasi, kuolemaani asti. Minä suojelen sinua. Olen voimakas,
voin kuolla sinun tähtesi ja nujerran jokaisen vihollisen.
— Tätä vihollista et voi nujertaa, sanoi Tatjana tuskaisen varmasti ja
pudisti raskasta päätään.
— Etkö voisi sanoa minulle edes mitä hän tahtoo?
Tatjana vapisi kuin nuori koivu, jonka juureen terävä kirves sattuu.
Hänen hampaansa kalisivat, hänen sormensa olivat kuin jääpuikot.
Silmistä tulvi vuolaita kyyneleitä, jotka kuitenkin pian tyrehtyivät.
Taaskin tuijotti silmistä kuiva, lasimainen pelko. Hän puhui
hiljaisella äänellä, joka ilmaisi todellista uupumusta:
— En tiedä, mitä hän tahtoo. Tiedän vain, että hän ravisti ovea niin
kiivaasti, että lukko antoi perään ja tämä ohut seinä... kynnyksen ja
oven välillä oli jo rako. Rappaus karisi seinäpaperin takana, suuria
kokkareita oli vuoteen vieressä...
Tatjana kyyristyi kokoon ja painautui koko ruumiillaan Piotria vasten
niin pohjattoman kauhun vallassa ja niin sydäntäsärkevästi valittaen,
että Piotr tunsi, miten Tatjanan sydämestä vähitellen virtasi
värisyttävää kylmyyttä hänen omaan sydämeensä. Hän kärsi Tatjanan
kärsimyksiä. Tatjana kohotti päätään ja kysyi hiljaa:
— Rakastatko sinä niitä puolalaisia?
— Miksi sitä kysyt? Minkätähden tahdot siihen vastausta, Tania?
— Minä... Tahdoin vain kysyä...
Hän vaikeni ja näytti nukahtaneen Piotrin syliin.
Mutta hänen huokauksensa ilmaisivat, että tuska hänessä valvoi ja teki
työtään.
— Ehkäpä se on joku vainaja, joka tulee luoksesi? sanoi Piotr
ajattelemattoman ivallisesti.
Tatjana ei vastannut, huokasi vain.
— Selitä minulle ainakin...
Mutta Tatjana vastasi käskevästi:
— Älä puhu!
Pitkän ajan kuluttua nosti hän jälleen päätään ja uskoi Piotrille
intohimoisesti, hämmentynein kuiskauksin sisimmän salaisuutensa,
rukoili sydämensä syvimmästä:
— Anna minulle pieni lapsi... Anna minulle pieni mustatukkainen,
mustasilmäinen tytär... Anna minulle pieni lapsi. Pidän häntä öisin
rintaani vasten, tuuditan häntä sydäntäni vasten. Silloin sydän
rauhoittuu... Minä kuulen jo hänen itkunsa... Anna minulle lapsi.
Yleensä oli Tatjana itsepäinen ja sulkeutunut. Ellei hän ymmärtänyt
Piotrin sielun ristiriitoja ja sanoja, joita Piotr huomaamattaan tuli
lausuneeksi, oli hän epäluuloinen, kärsi, kantoi kaunaa ja kun ei
voinut vapautua tunteestaan, kosti syylliselle. Hän epäsi kauan sitten
lupaamansa rakkauden osoituksen, hän peruutti lupauksia, joista he
olivat molemmat jo kauan onnellisina nauttineet. Vasta äärimmäisen
haltioitumisen hetkinä väistyi pilvi. Hellyys palasi. Nyt hän oli
valmis selittelemään ja pohtimaan epäsuosion syitä. Totuus paljastui
taas, ja sielun sisäisen olemuksen loiste välkkyi helmeilevässä ilossa.
Hän tuli jälleen hyväksi ja korvasi Piotrille aiheuttamansa tuskan
jalomielisen anteliaasti. Kumpaisenkin onni tuli yhä hiljaisemmaksi,
sanattomammaksi ja kiteytyi yhteen ainoaan suudelmaan, nerokkaasti
keksittyyn hyväilynimeen, hymyilyyn. He kasvoivat toisiaan kohti ja
tulivat henkisesti lähemmäksi toisiaan. Tatjana syventyi katsomaan
Piotrin silmiin, luki niistä hänen ajatuksensa, kuin olisivat ne olleet
piirretyt kirjaimin ja sanoin, ja huomasi niiden kauneuden ja ylevyyden.