Kun Piotr oli heittänyt urkkivan pedagogin alas rappusista, tuli
hänestä Kozdrojn kasvattien epäjumala. Hänelle tehtiin tietä, kun
hän kulki ohi, vieraat pojat tervehtivät häntä kadulla, kaikkialla
seurasivat häntä iloiset, hymyilevät kasvot, jotka ilmaisivat pelkkää
ihailua, ja pelkkää kiitollisuutta säteilevät silmät. Piotria kiusoitti
tämä esikaupunkilaismaine, mutta vain pinnallisesti. Sisimmässään hän
nautti siitä ja tottui omaan suuruuteensa.
Eräänä päivänä huhtikuun alussa, kun hän oli illalla yksin kotona,
koputti joku ovea. Tulija oli eräs »salaliittolaisista», pitkä,
solakka, vaaleaverinen, sinisilmäinen nuorukainen — mikäli erinäisistä
seikoista saattoi päättää, pääsyyllisiä. Kömpelöjä kumarruksia tehden,
vuorotellen punehtuen ja kalveten, änkyttäen ja sammaltaen venäläisiä
sanoja koetti oppilas esittää jotakin pyyntöä. Piotr kutsui hänet
»saliin» tai oikeammin toiseen pikku huoneeseen, pyysi häntä istumaan
tuolille ja tarjosi hänelle savukkeita. Oppilas selitti monisanaisesti,
yhä mutkikkaammin ja konstikkaammin, mitä enemmän hän rauhoittui,
jotakin kirjoja koskevaa. Piotr luuli ymmärtäneensä, että eräällä
lukiolaispiirillä oli »eräänlainen kirjasto» ja että sen jälkeen
kun »tapiiri» oli heitetty portaista alas, oli toimeenpantu oikeita
tarkastusorgioita tuon pienen kirjaston löytämiseksi — eräs »halju»
oli juorunut. Kun koko ryhmä saattoi joutua kiikkiin, jos kirjasto
löydettäisiin, ja kun oli mahdotonta sitä hävittää, niin uskallettiin
kysyä herra luutnantilta, eikö hän tahtoisi suosiollisesti suostua
säilyttämään tuota kirjastoa ruokakonttorissaan.
Tämä ehdotus ei ollut lainkaan mieluisa. »Herra luutnantilla» ei ollut
halua liittoutua nulikkain kanssa. Eihän hän tuntenut heitä laisinkaan,
hän ei käsittänyt eikä tiennyt, mitä he halusivat. Toiselta puolen oli
hänen sääli kirjastoa ja häntä hävetti olla auttamatta poikia niin
pienessä asiassa.
Lyhyen epäröinnän jälkeen antoi hän suostumuksensa seuraavilla
ehdoilla: kirstu oli pantava avoimeen ruokakonttoriin hänen
tietämättään. Hän itse sulkee ruokakonttorin; kirstun tuonnin tietää
vain yksi henkilö, nimittäin juuri anomuksen tekijä itse.
Kun Piotr seuraavana aamuna katsoi ruokakonttoriin, näki hän eräässä
nurkassa kuluneen matkalaukun, joka oli nuoralla sidottu. Saadakseen
nähdä, mitä aarteita tuossa vainotussa kirjastossa säilytettiin,
irroitti hän nuoran, sulkeutui ruokasäiliöön ja tarkasti koko
sisällyksen.
Siinä oli mitä kirjavin ja satunnaisin kokoelma painotuotteita.
Arvokasta on makulatuurin vieressä, uusia filosofisia tutkimuksia
ja historiallisia teoksia vanhojen, kelvottomien, risaisten lehtien
rinnalla, Mickiewiczin, Slowackin ja muiden runoilijain runokokoelmia
eräässä sanomalehdessä ilmestyneiden jatkoromaanien vieressä,
käännöksiä vieraista kielistä vanhojen kellastuneiden valtiollisten
lentokirjasten seuralaisina. Useat näistä kirjoista herättivät huomiota
painoasunsa moninaisuuden vuoksi. Nimilehti ja ensimmäiset sivut olivat
toisesta paikasta kotoisin kuin kirjan jatko. Niinpä oli esimerkiksi
tuntemattoman kirjailijattaren kirjoittaman englantilaisen romaanin
alkulehdillä varustettu Mochnackin marraskuun kapinan historia, ja
vaarattomien, sensuurin hyväksymien perheaikakauslehtien päällykset
olivat kätkemässä katkeria ja surullisia runokokoelmia, jotka oli
useita vuosia sitten painettu tuleville sukupolville Leipzigissä.
Piotr rupesi aluksi uteliaisuudesta, mutta sitten luettavaan yhä
enemmän innostuen tutkimaan näitä nidoksia ja koko tuota kirjavarastoa,
voimattomia, hauraita runoja ja räikeitä, kuin karkeista nauloista
ja piikkilangasta lyötyjä yhteiskunnallisia lentolehtiä. Näiden
vainottujen painotuotteiden parissa hän etsi lohtua ja lievitystä
rakkaudenkivulleen, tuskan ja intohimon väliselle taistelulle, joka
ajoi hänet usein kuilun partaalle asti. Hänen rakkaudentultaan
lietsoivat vanhojen runoilijani laulujen liekit; niissä liekehtivät
tähän saakka tuntemattomat sanat, ja ihmeelliset vanhat runosoinnut
helskyivät kuin elävä musiikki. Töin tuskin ymmärtämänsä kielen
omituisissa sanoissa hän tapasi ilmaistuna oman sielunsa salaisen
nyyhkytyksen ja vaikeroinnan, huokaukset ja ilonkyyneleet. Piotr
huomasi usein myöhään yön yksinäisyydessä tai venäläisessä seurassa
lausuvansa sydäntään rauhoittaakseen hänelle tuntemattoman runoilijan
säkeitä alkukielellä, kaikkine ajatuksineen, tunteineen, sieluineen
kuunteli hän poljentoa, joka tuntui ilmaisevan olevaisen syvintä
salaisuutta. Kirjailijat, joista hän ei tiennyt mitään, olivat
vähitellen muuttuneet häntä myötätunnolla seuraaviksi ystäviksi,
veljiksi, jotka aivan kuin kuorossa vastasivat huokauksin hänen
huokauksiinsa.
Se, mikä oli kielessä epäselvää, viehätti kaksinkertaisesti, se uurtui
rakkauden hehkuttamaan sydämeen, takertui sinne ja takoutui kiinni
iäksi.
Toisaalta myös ne puolalaisen hengen elämän moninaiset alat, jotka
olivat katkelmina edustettuina lukiolaislaukussa, tapasivat Rozluckissa
hartaan ja tiedonhaluisen oppilaan, Piotr alkoi öisin raivata itselleen
tietä yhdeksännentoista vuosisadan Puolan aate-elämän viidakkoihin,
— ihmeellisiin muodostumiin ja kasvettumiin, tunteisiin, jotka ovat
imeytyneet heimon veriin, itsepetoksen taikaan, joka on ollut ilmeisenä
lääkkeenä ja pelastanut hengen kuolemasta. Hän syventyi tutkimaan
Puolan Raivoisan Rolandin harhailuja kuilujen partaalla, enkelimäisten
henkien sankaruutta ja ikävöintiä, ja hän tutki myös sitä Puolaa, joka
on vain sielutonta ainesta ja jolla ei ole muuta päämäärää kuin ruoka
ja rauha, — hän tutki kahden kaikkea muuta syvemmän voiman vaikutusta,
rahan ja katolisuuden.
Jonkun ajan kuluttua oli lukeminen saanut aikaan Piotrin käsitteissä
omituisen hämmennyksen ja tunteissa levottomuuden. Päästäkseen
lujemmalle pohjalle ja voidakseen löytää hengelleen suuntaviivoja
luki hän yhä järjestelmällisemmin ja tarkkaavaisemmin teoksen
toisensa perästä. Hän osti itselleen laajan, perinpohjaisen
puolalaisvenäläisen sanakirjan ja tutkiskeli useita kirjoja rautaisen
ahkerasti. Venäläisessä ympäristössä saatu kasvatus, varhaisimmasta
lapsuudesta saakka häneen juurtunut kurin ja opetuksen suoraviivaisuus,
matemaattinen kouluutus, venäläinen »periaatteellinen» suhtautuminen
niin ulkonaisen kuin sisäisen elämän ilmiöihin — kaikki tämä sai hänet
oudoksumaan puolalaisen hengen omituista joustavuutta, joka elohopean
tavoin häilyi hurmion ja toivottomuuden napojen välillä ja tuntui
ohjaamattomalta, kompassittomalta hengeltä. Miten usein Piotr iskikään
nyrkeillään kirjaa ja kiroili mitä karkeimmin venäläisin voimasanoin,
kun hän huomasi, miten noiden ajatusten suuntaviiva lakkaamatta heilui
ja väistyi ja eksyi, miten sen voima murtui ja kaikkosi, hitto ties,
minne!...
Nämä kirjat kertoivat myös semmoisesta, mitä hänen oli pakko ruveta
rakastamaan, unhoon joutuneesta puolalaisesta sotajoukosta, niissä
oli taruja päälliköistä, jotka menivät ikuisuuteen, epätoivo
sydämessä, »väännellen käsiään panssarilla», voimatta toteuttaa
sotapäällikönsuunnitelmiaan, saavuttamatta päämääräänsä. Hän oppi
rakastamaan katkenneiden puolalaisten miekkojen kalsketta ja
ruostuneita huotria, Ostrolenkan rikkiammuttujen tykkien pauketta ja
jyrinää ja Grochowista pakenevan ratsuväen töminää. Hän alkoi syventyä
ammoin kärsittyihin tappioihin tuntien syvää kunnioitusta ja — kaihoa.