Luutnantti Rozlucki rupesi työskentelemään erittäin uutterasti
kenraalin kansliassa. Hän saapui sinne aivan säännöllisesti ja
teki työtä luonnottoman kiihkoisasti, mikä oli turmiollista hänen
terveydelleen. Kunkin yksityisseikan piirsi ja maalasi hän usein
kymmeneen kertaan ja vielä entistäkin huolellisemmin. Hyvin pian
perehtyi hän talon tapoihin, aikamääriin, kaikkiin ääniin ja
askeleihin, eri kellojen tikutukseen, ovien ja rappusten narinaan ja
talon kunkin asukkaan tapoihin. Kaikkia näitä tietoja käytti hän vain
voidakseen löytää hetken, jolloin saattoi kiiruhtaa kierreportaita
yläkertaan. Siinä oli hänen ainoa päämääränsä, hänen sielunsa ja
ruumiinsa onni. Hänen silmänsä ikävöivät Tatjanan silmien luo, kahden
mustan enkelin, joita hienot varjot arkojen siipien tavoin suojustivat,
hänen kätensä ikävöivät Tatjanan käsien hurmaavaa pehmeyttä, hänen
sieraimensa hänen hajuvesiensä tuoksua, hänen jalkansa Tatjanan huoneen
mattoa. Tatjana lisäsi hänen kaihoaan omalla kaihollaan. Piotr tiesi,
että Tatjana odotti häntä ovensa himmeän lasiruudun takana.
Tatjana kertoi itkeneensä monesti yöllä kauan, kun oli kulunut
päivä, jona hän ei ollut nähnyt Piotria. Hän ei voinut selittää
Piotrille, miksi hän oli itkenyt; tämä ei ollut nainen eikä
olisi voinut häntä ymmärtää. Monesti Tatjana oli umpimielinen,
epäluuloinen ja olemattomalle mustasukkainen. Hän kyseli Piotrilta
kaikkia hänen aikaisempia tuttavuuksiaan Venäjällä ja oli levoton
kuullessaan sanankaan naisesta, jonka Piotr oli kaupungilla nähnyt.
Tatjana kiusasi Piotria usein tahallaan kertomalla henkilöistä,
joihin hän muka oli mieltynyt, tuttavuuksistaan ja voitoistaan sekä
aikaisemmista ihailijoistaan, joille hän ei todellisuudessa antanut
mitään arvoa tai joita ei ollenkaan ollut olemassakaan. Usein sattui,
että hänen silmänsä tulivat kesken kiusoittelevaa naurua täyteen
hillittömiä kyyneleitä ja hänen huulensa puristautuivat tuskaisesti
kokoon. Teennäinen kylmyys hävisi äkkiä, välinpitämättömät kädet
tulivat vielä entistä hellemmiksi, silmät etsivät yhä uudelleen
Piotrin silmiä. Onnen, luottamuksen ja rajattoman, uskon tunne
muuttui molemmissa pienimmänkin ulkonaisen muutoksen sattuessa niin
kiduttavaksi ja itsepintaiseksi ikävöinniksi, että sen painon alla
tunnit tuntuivat vuosikausilta ja päivät sumenivat pahaenteisiksi,
levottomiksi, alakuloisiksi. Kun päivä, jolloin he olivat tavanneet
ja heidän sielunsa olivat runsaimmassa luottamuksessa ja rajattomassa
vilpittömyydessä auenneet toisilleen, oli mennyt ohi, seurasi
raatelevien kärsimysten päivä, joka tunkeutui mustana kuiluna heidän
välilleen ja jonka syvyyksistä irvisteli epäluulon pirullinen
nauru. Salaisia kirjelippuja kulki edestakaisin, niiden muste oli
haalistunut ja kirjaimet töhriytyneet äänettömistä, raivoisassa
tuskassa painetuista suudelmista. Luettavaksi valittu kirja, joka oli
pieluksen alla ja jota painettiin niin usein sydäntä vasten, että se
lopulta hajosi, muuttui rakkauden kirjaksi, rakkauden tekstiksi ja
selitykseksi. Pitkän yön täytti uni, jossa ei ilmennyt ruumiillinen
henkilö, vaan ruumiiton hymy, silmäparin taivaallinen katse, musta kuin
yö, omaa valoaan sädehtivä, loistava kuin aurinko. Kaiho heräsi äkkiä
ja aiheettomasti, kohosi äärimmäiseen huippuunsa, imeytyi kaikkeen
olevaiseen, kätki sisäänsä taivaan ja maan, hävitti elämän ilon — ja
katosi taas jäljettömiin ensimmäisestä hymyilystä.
Tatjana piti ylellisyydestä. Hän oli itse tavallaan loiston olemuksen
ilmaus, tuhlaukseen sisältyvän viehätyksen symbooli. Hänen pukunsa
olivat elegantit, aina hyvin taidokkaasti valitut ja sopusoinnussa
hänen ruumiillisen kauneutensa kanssa. Vaaleanvihreät tai hopeanharmaat
silkkisukat, kiiltonahkakengät, erilaiset vaihtelevat tukkalaitteet,
jotka antoivat hänen päälleen aina uuden ulkonäön, hansikkaat ja
hajuvedet, mutta ennen kaikkea tuoksuvien röyhelöjen salainen
kauneus, jotka kätkivät hänet sisäänsä kuin pilveen ja joita Piotr
huumaantuneena katseli kuin mielikuvituksen loihtimaa satua onnellisina
hetkinään — tämä aivan tuntematon maailma tempasi Piotrin väkevästi
valtaansa. Hänen sielussaan orasti itsepintaisesti yhä vain kasvava
hienouden ja sirouden ihailu, sirouden, joka tihkuu ylellisyydestä kuin
tuoksu kauniisti koristellusta kristallipullosta. Hän ei olisi voinut
kuvitella Tatjanaa kuulematta silkin kahinaa, tuntematta hajuvesien
tuoksua, näkemättä jalokivien välkettä ja puvun harsomaisuutta. Hän sai
nähdä Tatjanan puolipukeissa, aamuruskon tavoin verhottuna vain utuihin
ja harsoihin, lumivalkeilla patjoilla uinuvana — ja sellaisena hän
väikkyi Piotrin salaisessa unessa kuin puhtaan, vienon soiton laineilla
kulkien.
Eräänä päivänä maaliskuun lopulla avasi Tatjana itse Piotrille oven.
Heti kun Piotr oli astunut sisään, sanoi Tatjana hymyillen:
— Mathilde ei ole kotona.
— Onko hän mennyt pois?
— On. Koko iltapäiväksi.
Tatjanan viehättävä käsi tarttui Piotrin käteen, ja hän vei hänet
pimeää käytävää pitkin. Äkkiä pusersi hän polttavat huulensa Piotrin
kättä vasten ja esti häntä kaikin voimin riistämästä sitä irti. Kun he
olivat jo huoneessa, nousi hän varpailleen, otti Piotrin pään käsiensä
väliin ja kietoi käsivartensa hänen kaulaansa. Hänen silmäluomensa
olivat painuneet kiinni, huulet olivat punaiset ja kuumat. Hän kuiskasi:
— Älä pelkää.
— Entä sinä?
— Minä tahdon...
— Miten sitten käy?
— Tahdon saada pienen tytön, suloisen, mustasilmäisen. Minä ruokin
sitä, kasvatan sen isoksi...
— Tatjana!
Mutta täydellisen paljastumisen pelko sai Tatjanan torjumaan luotaan
rohkeat kädet. Hän puristi käsillään Piotrin päätä kuin hehkuvin
liekein.
Sade lorisi vesiränneissä ja valui leveinä viiruina suuria ruutuja
alas, tuuli ulvoi ja valitti puutarhan poppeleissa. Ilta pimeni, mutta
hämärä ei voinut peittää kasvojen kalpeutta, joille oli jähmettynyt
elottomalta näyttävä onnen hymy. Tatjanan kasvot olivat kääntyneet
seinään päin. Hänen kangistuneet silmänsä pysyivät liikkumattomina.
Piotr hiipi ulos, ennenkuin Mathilde ehti palata. Hän juoksi portaita
alas ja kiiruhti kotiin tyhjiä katuja, sydän kaksiteräisen miekan
lävistämänä, onnen ja epätoivon miekan. Hän oli saavuttanut kaiken. Hän
tunsi joutuneensa kaltevalle tielle. Yhdentekeviltä näyttävät talot,
muurit, aidat, vieraat ihmiset, joita hän näki ensi kertaa ja jotka
olivat matkalla työhönsä — kaikki tuntuivat katsovan häntä ja kysyvän:
»Entä nyt?» Hän koetti karkoittaa sen kaiken luotaan antautumalla uuden
hämmästyttävän ja peloittavan muiston valtaan. Ja se onnistuikin. Mutta
hetken kuluttua ahdisti häntä omituinen hyytävä kylmän ja tyhjyyden
tunne, joka oli tunkeutunut hänen sydämeensä.