Rozlucki alkoi nyt käydä useammin kenraalin kodissa. Hän oli siellä
mieluinen vieras. Aina kun hän astui kynnyksen yli, näytti hänestä
kuin salaperäinen voima avaisi jokaisen oven hänen edessään, ja hän
tunsi kaikkialla tässä talossa ystävällisen ilmakehän ympärillään.
Kaikki hänen toivomuksensa, kaikki hänen unelmansa täytettiin jo miltei
ennenkuin hän oli ne lausunutkaan, jokainen hänen ilmaisemansa ajatus
saavutti ankaran kenraalinkin huomaavaisuuden ja tunnustuksen.
Aluksi teki se hyvyyden runsaus, jota hän sai kenraalin kodissa
nauttia, hänet suorastaan rauhattomaksi. Mutta vähitellen hän tottui
siihen, tottuipa vielä piankin, se imeytyi häneen, se alkoi kuulua
hänen olemukseensa, ja hän tunsi, ettei hän enää olisi voinut elää
ilman sitä. Hänen oli luotava erittäin mutkikas diplomaattinen
järjestelmä löytääkseen alinomaa tekosyitä tiheihin käynteihin
»hovissa», hänen oli punottava verukkeiden, salaisuuksien, juonien,
viattomien valheiden ja harvinaisen uskottavasti tekaistujen
päähänpistojen verkko. Tahtomattaan antoi kenraali hänelle siinä
apuaan, sillä hän tarjosi hänelle puolivirallista kansliatyötä, joka
kuitenkin meni tykistöupseerin säännöllisten velvollisuuksien rajojen
yli.
Rozluckin työskentely yhdessä kenraalin kanssa tarkoitti parannuksia
maanalaisten miinakäytävien komeroissa ja ristisokkeloissa. Kenraali
Polenov-Tšernovratski oli tehnyt eräitä huomioita, jotka koskivat
pyroksiliniarkkujen sijoitusta maanalaisten käytävien haarautumissa,
ja ehdottanut näiden huomioiden mukaisia vähäpätöisiä teknillisiä
muutoksia. Nämä n.s. »keksinnöt» olivat kenraalin ylpeys, ne olivat
luoneet hänen maineensa ja olleet aiheena moniin raportteihin ja
kunnianosoituksiin. Nuori tykistöupseeri mittasi, laski, piirusti,
laati vesiväreillä suuria taulukkoja, jotka esittivät noita
kaksoislaatikoita kaikkine heloineen, juotteineen, saumoineen,
uurteineen ja kosteuden torjumista tarkoittavine suojalaitteineen.
Mitä täsmällisintä tarkkuutta noudattaen esitti hän kenraalin antamien
ohjeiden mukaan, miten oli kosteata pyroksilinia kuljetettava
varastoista ja pantava näihin parannettuihin laatikkoihin, miten
laatikkojen tiivistäminen soraa käyttämällä oli tapahtuva, miten
keskisytytin oli järjestettävä, miten johdot vedettävä kannen läpi
j.n.e. Työn päätyttyä kutsuttiin hänet tavallisesti päivälliselle tai
illalliselle, joten hänellä oli tilaisuutta tavata Tatjanaa. Vähitellen
tuli hänestä jokapäiväinen vieras esimiehensä kodissa, aivan kuin
perheeseen kuuluva henkilö.
Kenraali ei näyttänyt huomaavankaan, että hänellä oli täysikasvuinen
tytär talossa. Usein hän oli kokonaisia päiviä poissa, sillä
hänellä ei ollut ainoastaan virkatehtäviä kaupungilla, hänen
täytyi myös olla pitkillä matkoilla suorittaakseen kuvernementissa
tarkastuksia, katselmuksia, paradeja ja harjoituksia. Sellaisina
päivinä saattoi Piotr, jos hän halusi, työskennellä yksin komendantin
työhuoneen vieressä olevassa huoneessa. Hänellä oli siellä pöytä,
piirustuslautoja, mittaus- ja laskuvälineitä sekä kenraalin luonnoksia
ja muistiinpanoja, jotka koskivat noita verrattain epäilyttäviä
»keksintöjä».
Kun hän näin eräänä päivänä työskenteli pöydän ääreen kumartuneena,
tunsi hän taas itsessään tuota vanhaa vetovoimaa vaarallisille teille.
Hänelle ei enää riittänyt onni olla samassa talossa kuin Tatjana, toivo
saada nähdä häntä ruokapöydässä ja puhella hänen kanssaan salissa.
Hänen sydämensä sykki kiivaasti, ja tämä nopea tahti oli kuin sisäisen
voiman antama käsky.
Piotr kuunteli kauan tätä sydämensä jyskytystä ja tuli vakuutetuksi
siitä, ettei se ollut tukahutettavissa. Hän pani piirustustarpeensa
kokoon, harjasi ja suoristi univormuaan ja meni hiljaa ulos ovesta,
jonka kynnyksen yli hän ei vielä koskaan ollut kulkenut. Hän huomasi
olevansa pienellä marmoripohjaisella sisäpihalla, kulki sen poikki
ja saapui eteiseen. Täällä hän näki korkeasta seinäpeilistä kuvansa.
Hän tiesi nyt olevansa oikealla tiellä. Vasemmalla olivat kapeat
kierreportaat, jotka veivät ensimmäiseen kerrokseen. Hän kulki portaita
ylös ja näki lasiruutuisen oven vieressä vanhanaikaisen, jalustimen
muotoisen pronssisen ovikellonrivan. Hän veti siitä. Metallinen sointu
tuntui kuuluvan pikemmin hänen rinnastaan kuin sen ulkopuolelta. Ovi
avautui. Mademoiselle Mathilde, joka oli yht'aikaa Tatjanan toveri,
kasvattaja, uskottu ja kamarineiti, seisoi hänen edessään. Sievä
ranskatar katseli häntä syvillä, viisailla silmillään ja hymyili
ystävällisesti.
— Tatjana on tänään hiukan huonovointinen... hän pysyy sisällä.
— Ah, Tatjana Ivanovna on huonovointinen? — sanoi Piotr vilpittömästi
pahoitellen.
— Hän on juuri noussut makuulta. Kenties tahdotte mennä hänen luokseen
ja olla hänelle hiukan virkistykseksi? Ehkäpä hän pääsee päänsärystään.
Viimeinen ovi.
Piotr kumarsi kiitollisena tälle portinvartiattarelle, joka raivasi
hänelle tien vapaaksi, ja astui pimeään ahtaaseen koridoriin. Hän
kosketti kyynärpäillään seiniä ja koetti astumalla hiljaa tukahduttaa
kannustensa kilinän. Kun hän oli mennyt yhden oven ohi, pysähtyi hän
seuraavan oven ääreen ja koputti. Kuului hiljaista kahinaa, sitten
ovi avautui — ovi paratiisiin. Huone oli pieni kuin nukkekaappi, kuin
korulipas, ja sen uudenaikaiset seinäpaperit ja kauniit uutimet eivät
voineet peittää näkymättömiin kahdeksannentoista vuosisadan tyyliä.
Huone oli ranskalaiseen tapaan jokseenkin matala, lattialla oli matto,
ikkunan edessä raskaat uutimet. Huonekaluja siinä ei ollut paljon,
mutta jokainen huonekalu oli hyvällä maulla valikoitu: pieni kapea
sohva nurkassa, kampauspöytä ikkunan ääressä, peilikaappi ja suuri
peili marmorikaminin yläpuolella. Toisessa nurkassa oli vuode, jossa
atlassikankaisen peitteen päällä oli pitsiverho. Tatjanalla oli pitkä,
väljä puku.
— Vihdoinkin te suvaitsette tulla luokseni... sanoi Tatjana tarjotessaan
hänelle paikkaa sohvalla.
— En ole uskaltanut tulla tänne.
— Uskaltanut?
— Olen pelännyt kenties häiritseväni teitä.
— Tosiaanko?
— Tietysti!
— Kukaan ei saa siitä kuulla, joten teidän ei tarvitse pelätä. Mathilde
on luotettava, hän ei hiiskahda sanaakaan kenellekään.
— Voi niin olla. Mutta minä en ole uskaltanut tulla tänne teidän
huoneeseenne.
— Miksi sitten ette?
— Ei saa astua onnen rajojen yli eikä sitä kovin paljon tavoitella,
muuten se kääntyy ympäri ja ajaa takaa ahdistelijaansa.
— Katsokaapas, minkälainen filosofi te olette!
— Niin vaan on. Minä olen monesti sitä asiaa miettinyt.
— Ja noin puhuu tykistöupseeri, soturi, valloittaja!
Piotr oli istuutunut sohvalle ja ahmi silmillään huonetta. Kaikki
huolet, kaikki ulkonaista maailmaa koskevat ajatukset haihtuivat
hänestä, ja onni otti tuoksun tavoin valtoihinsa koko hänen
olemuksensa. Molempien silmät, huulet ja kasvot sulivat yhdeksi
ainoaksi hymyilyksi.
Tatjana istui jonkun matkan päässä kampauspöydän ääressä. Haluten
muka nähdä kampauspöydän pikku esineitä lähestyi Piotr Tatjanaa.
Mutta Tatjana karkoitti hänet päättävällä kädenliikkeellä, jolloin
väljä hiha liukui saattaen Tatjanan paljaan käden näkyviin. Näin jäi
Piotr tarkastelemaan kauniita hajuvesipulloja, rasioita, joissa oli
tuoksuavia kauneusvälineitä, korulippaita, kaikenlaisia voiteita ja
kynsitahnaa, viiloja ja erilaisia harjoja. Tatjana riisti kaikki
nämä esineet toisen toisen perästä Piotrin kädestä ja pakotti hänen
palaamaan entiselle paikalleen. Jotta hänen olisi pakko jäädä sinne,
istuutui Tatjana hänen viereensä sohvalle. Piotr veti hänet rajusti
kiinni itseensä. Pehmeän silkin ja ohuen batistin läpi tunsi hän
hänen neitseellisesti värisevän ruumiinsa, hänen pelkonsa joka kerta,
kun Piotrin kädet häntä koskettivat ja hänen huulensa painuivat
suutelemaan. Mutta suudelmat tulivat kuin itsestään. He suutelivat
toisiaan siksi, että se oli torjumaton välttämättömyys. Toisin ei
voinut olla. Hellyys heidän huuliensa välillä tuli yhä syvemmäksi,
äänettömämmäksi ja herkemmäksi, kunnes se muuttui koko ympäristön
unohtavaksi riemuksi, kaikelle kuuroksi iloksi ja onnelliseksi
hurmioksi.
Mutta vanha levottomuus leijaili pahaenteisen yölepakon tavoin näiden
puhtaiden suudelmien yllä. Se pakotti Piotrin kysymään:
— Onko kukaan suudellut tätä suuta?
Tatjana katsoi häntä ihmeissään. Viimein hän nousi ja katsoi Piotria
uhkaavasti silmiin, hurmaavana hehkuvassa raivossaan. Mutta hän ei
sanonut sanaakaan. Piotr toisti kysymyksensä.
— Etkö usko? kysyi Tatjana.
— Minä uskon, kun sinä niin sanot. Mutta minun oli vaikea uskoa
sellaista onnea.
— Mitä pitää minun tehdä, jotta sinä uskoisit?
Piotr katseli häntä alhaalta ylöspäin epäluuloisena.
Viimein mumisi hän hiljaa:
— Vanno!
— Kenen nimeen?
— Jonkin, joka on sinulle pyhää!
Tatjana vannoi äitivainajansa, sisarensa muiston kautta, isänsä
rakkauden ja Jumalan nimeen. Hän mietti tuokion, minkä nimessä
hän vielä voisi vannoa. Hän oli jumalaisen kaunis noin vaipuneena
miettimään, mikä pyhä voima voisi vakuuttaa hänen viattomuutensa
todeksi. Piotr uskoi häntä ja puolusti itse hänen kunniaansa omaa
epäluuloaan vastaan. Taas veti Piotr hänet puoleensa, painoi hänet
enemmän sieluaan kuin ruumistaan vasten ja uneksi hänestä syleillessään.
Viereisessä huoneessa siirsi Mathilde suljetun oven takana edestakaisin
raskaita esineitä.
— Meidän täytyy puhua ääneen, koska hiiri muuten tulee levottomaksi,
sanoi Tatjana nauraen Piotrille. — Sinä alat olla vaarallinen, minun
suurinkvisiittorini! Vastikään olit arka filosofi, joka pakeni onnea
pelosta, että se rupeaisi sinun vainoojaksesi, ja nyt on sinusta tullut
liiankin rohkea. Kylläpäs sinä olet vaihteleva... Ja tuommoinen käskee
minun vannoa, aivan kuin oikeudesssa... Entäs sinä itse?
— Mitä? Minä?
— Entäs sinä? Sano...
Tatjana puhui puoleksi venäjää, puoleksi ranskaa, luultavasti
siksi, ettei hiiri kuulisi ainoastaan keskustelun ääniä, vaan myös
sisältöä. Mutta puhe keskeytyi alinomaa, kun sen oli väistyttävä mykän
katselemisen tieltä, eivätkä sanat voineet sujuvasti juosta huulilta,
jotka tuontuostakin sulkeutuivat suutelemaan. Kun Piotr sattumalta
loi silmäyksen peiliin, huomasi hän kasvonsa Tatjanan lumoavan pään
vieressä. Piotr kysyi Tatjanalta:
— Miksi minä olen ensimmäinen, jonka sinä olet sallinut suudella
huuliasi?
Tatjana vastasi arvokkaan vakavasti ja syvästi vilpittömänä:
— Kuules, sitä minä en tiedä. Olin jo kauan sitten päättänyt sen.
Jo kun sinä olit ensi käynnilläsi täällä. Muistatko, puutarhassa?
Ajattelin sitä tanssiaisissa, mutta minun ei onnistunut. Olen odottanut
sellaista tilaisuutta. Turhaan. Viimein oli minun pakko kirjoittaa
sinulle... Mitä muuta olisin voinut tehdä?
Hän lausui nämä sanat sellaisen ihmisen tavoin, joka on kärsinyt syvää
surua ja vihdoinkin voittanut sen. Piotr muisti, miten usein hän
tuon päivän jälkeen, jolloin hän oli ollut Tatjanan puutarhassa ja
nähnyt hänet ensi kerran, oli ollut siveettömässä yhteydessä rahalla
ostettavien julkisten naisten kanssa, ja tunsi kipeästi Tatjanalle
tekemänsä suuren vääryyden. Hänen omat kasvonsa olivat hänestä
vastenmieliset, tahraiset ja halveksittavat. Hän sanoi sen Tatjanalle.
Mutta tämä kielsi sen mitä suloisimmilla kiehtovilla hyväilyillä ja
katsoi häntä syvälle silmiin, aina sydämen salaisiin sopukkoihin saakka.
— Tämä sohva on hirveän epämukava, — sanoi Tatjana äkkiä...
— Ei?... Tahi on kyllä, hirveän epämukava.
— Minulla ei ole mitään muuta täällä. Olisihan myös varomatonta hankkia
tänne nyt toinen sohva. Se voitaisiin tulkita kummallisesti, vieläpä
aivan väärin. Eikö niin?
— Tosiaan. Mitä siis on tehtävä?
— Minä en tiedä.
— Miksi sitten olette filosofi?
— Entä tuolla? — kysyi Piotr hämillään katsomatta mihinkään määrättyyn
suuntaan, aivan kuin olisi tahtonut siten lieventää päähänpistonsa
kauheaa häikäilemättömyyttä. Tatjana avasi huulensa kuin olisi häntä
solvaistu ja syvästi loukattu, mutta hän sanoi odottamatta:
— Entä mitä Mathilde sanoo siitä, se pikku hiiri?... Luuletko, ettei
hän tiedä, missä minun sänkyni on, ettei hän ole selvillä? Hän tietää
kaikki...