Tammikuun loppupuolella sai Piotr Rozlucki postissa nimettömän kirjeen,
jossa häntä pyydettiin varhain seuraavana aamuna saapumaan määrätylle
paikalle kaupunginpuiston läheisyyteen. Kirje oli kirjoitettu kuivasti,
miltei virkakielen tyyliin, niin lyhyesti ja varmasti, kuin se olisi
ollut jatkoa kauan kestäneeseen tuttavalliseen kirjeenvaihtoon. Kun
Piotr luki kirjelipun, ei hän aavistanut mitään, sillä hänellä ei ollut
mitään johtopäätöksiin oikeuttavaa tukikohtaa, mutta pettämätön tunne
sanoi hänelle, kuka häntä kutsui. Kirjearkista lähti hieno, tuskin
tuntuva tuoksu. Hymyilevät kasvot sukelsivat tuokioksi upseerin silmien
eteen. Hänen oli mahdotonta saada unta. Yhä uudelleen sytytti hän
kynttilän ja luki salaperäisen kirjeen tullakseen vakuutetuksi siitä,
että kirje oli todellisuutta.
Seuraavana päivänä lähti hän kirjeessä ilmoitetulle paikalle. Se
oli avara kivetty aukeama pimeiden, äänettömien rakennusten ja
ikkunattomien sotilasmakasiinien keskessä. Äänetön vahtimies,
ainoa elävä olento tällä paikalla, käveli aution muurin vieressä
edestakaisin. Kävi vinha tuuli, mikä vielä lisäsi Rozluckin
kiihtymystä. Tuontuostakin koetti hän sytyttää savuketta, mutta joka
kerta puhalsi tuuli tulitikun sammuksiin. Näytti kuin hän olisi tullut
tänne yksinomaan sytyttämään tuulessa savukkeita. Alinomaa valtasi
hänet epäilys, pelko tehdä itsensä naurettavaksi tai epäluulo jonkun
toverin punomasta juonesta. Hän kulki pitkin puiston vierustaa, laski,
kertoi, lausui mielessään matemaattisia kaavoja, uneksi ja ivaili
itseään. Kirkon tornin kello löi jossain neljännestunnit.
Äkkiä saapui kivetyn aukean toiseen päähän Tatjana Ivanovna. Tumma
välkkyvä plyyšivaippa yllään, mustat strutsintöyhdöt suuressa
hatussaan, tuli hän hitaasti Rozluckin luo. Kasvojaan suojeli hän,
luultavasti tuulen vuoksi, suurella skunkkipuuhkalla. Hatun reunan ja
puuhkan silkkihaiventen välistä näkyivät hänen silmänsä. Kiireisellä,
hänelle ominaisella liikkeellä käänsi Tatjana päänsä poispäin
välttääkseen upseerin katsetta, mutta pian tuo katse siirtyi taas
entiseen suuntaansa.
Tatjana lähestyi Piotria ja ojensi hänelle kätensä. Kuvaamattoman
viehättävä hymy väreili hänen kasvoillaan. Ei keimailun varjoakaan
ollut huomattavissa. Näkyi vain vilpitöntä onnea, lapsellista onnea,
nuoren tytön onnea, kun hän on tehnyt mielettömän päähänpiston,
rangaistavan teon, mutta kuitenkin toivoo, että tuomio lukuisien
lieventävien asianhaarain johdosta ei tule olemaan erikoisen ankara.
Hänen silmänsä ja hänen punervat huulensa hymyilivät iloisina
päähänpistolle, tuollaisen kirjeen kirjoittamiselle, ja sille, että
tuolla kirjeellä oli ollut niin erinomainen menestys.
Tietämättä missä olivat, minne menivät, mitä tekivät, kulkivat he
nopeasti eteenpäin puistoportin ohi. He näkivät jaloissaan huurteesta
kostean, puulla lasketun kadun, sitten taas paasia ja tuulen
heiluttamia puiden oksia.
— Hämmästyittekö kovasti?
— Ensi hetkessä...
— Olenko tehnyt hyvin?
— Voi, niin hyvin!
Kulkien hienoissa pukimissaan nopeasti eteenpäin Tatjana lähestyi
äkkiä Piotria, sivuuttaen hänet sen verran, että saattoi pelkällä
pienellä ruumiin taivutuksella ulottua häneen, ja nojasi olkansa hänen
olkaansa vasten. Taaskin peitti hän kasvonsa pehmeän hienolla, mustalla
puuhkalla ja päästi sen alta kuuluviin kiehtovan naurunsa. Piotr oli
huumaantunut onnesta. Kirpeä talvi-ilma lauloi riemua. Jähmettynyt
maa tuntui iloitsevan. Miten autuas hän oli, kun Tatjana äkkiä otti
vasemman kätensä puuhkasta esiin ja yhä vielä nauraen veti hänen oikean
kätensä miltei väkisin lämpimään pesään, untuvaparatiisiin, missä hänen
omat lumoavat kätensä uinuivat.
— Onko kylmä, onko yhä vielä kylmä? kysyi Tatjana.
— Ei...
— Onko Piotruš onnellinen?
— On, hyvin onnellinen...
Lehtokuja oli tyhjä. Puolialaston kuvapatsas, joka teki omituisen
vaikutuksen kylmässä ilmassa, mietti unohdettua allegoriaansa, jota
se oli saanut esittää jo vuosisatoja. Suopean hienotunteisena se ei
häirinnyt heitä.
He istuutuivat kivipenkille sanattomina, toistensa silmiin vaipuneina.
Piotr katseli autuaallisen läheltä Tatjanan poskia, joissa terveyden
punerva kauneus uhkui, hänen vienosti kaartuvia kulmakarvojaan,
hänen silmiään, jotka olivat kauniit kuin öinen kevättaivas, ja
hänen suutansa, joka tosiaan oli kauniimpi kuin aamurusko. Tatjana
antoi hänen katsella estelemättä, kauan, loppumattomiin, ilo
sädehtien silmissä ja puoliavoimen suun ympärillä. Hänen molemmat
kätensä hivelivät Piotrin kättä puuhkan sisällä. Mitä kauemmin ja
intohimoisemmin Piotr katseli häntä, sitä hivelevämmäksi tuli käsien
hellyys. Sydän kouristui onnen huumasta. Tatjana punehtui, hymyili
vielä hellemmin, loi nopean katseen tyhjään puistoon ja antoi poskensa
vaipua Piotrin suulle. Piotr painoi siveän, puhtaan, viattoman
suudelman sille.
— No, olenko tehnyt hyvin? — kysyi Tatjana antaen pikimustien,
taivaallisten silmiensä mitä veitikkamaisimmin vaipua Piotrin silmiin.
— Oikein hyvin... — vastasi Piotr nöyränä.
Taaskin loi Tatjana katseensa yli koko puiston ja sanoi hiljaa,
puristaen lujasti molemmilla käsillään Piotrin käsiä.
— Tahdotko, että olen sinun, kokonaan sinun omasi?
Piotr istui suorana, huumaantuneena ja tunsi rinnassaan rajattoman
ihmettelyn kylmiä väreitä tai hurmaavan onnen hehkua. Hänen olkapäänsä
olivat pystyssä, silmät kätkeytyivät luomien alle. Onnellinen hymyily
jähmettyi hänen huulilleen.
— Tatjana! kuiskasi hän.
— Minä olen vain sinun... — sanoi Piotrille vilpittömän päättäväisesti
ja peruuttamattomasti tämä maailman kaunein suu. Sanoja vahvisti
luotettava katse ja kädenpuristus, joka oli vahva kuin kuolema.
Piotr katsoi ihastuneena häneen. Hän ei ajatellut mitään, ei edes
miten ihmeellistä oli, että niin suuri onni oli odottamatta tullut
hänen osakseen. Kun kaikkein tärkein nyt oli ratkaistu, alkoi Tatjana
pyytää, että Piotr tulisi nyt usein heille. Yläkerrassa oli, sanoi
hän, käytävä, joka vei hänen huoneeseensa. Tässä käytävässä oli ensin
kaksi muuta ovea, sitten tuli kolmas ovi, joka vei hänen huoneeseensa.
Siellä hän oli yksin. Sellainen ja sellainen oli tämä käytävä. Tatjanan
huoneen ikkunat olivat pimeälle pihalle; vieressä asui ranskalainen
kotiopettajatar mademoiselle Mathilde. Kaikki nämä selitykset päätti
hän kysymyksellä, jossa hän jäljitteli povaavan mustalaisnaisen ääntä:
— Ymmärrättekö?
Hän sanoi sen niin herttaisesti ja hauskasti, että Piotr alkoi nauraa
ääneensä. Tatjana kysyi:
— Kenties hän ei välitä tulla luokseni?
— Kuka?
— Hän, tämä Piotr Ivanytš.
— Hän tulee! Hän tulee, vaikka hänen pitäisi heittää siinä käytävässä
henkensä.
— Alhaalla on peili, peilin luota kulkevat kierreportaat ylös...
Oletteko ymmärtänyt minut?
He nousivat tältä onnen penkiltä ja kulkivat pitkin leveää lehtokujaa
jälleen nopeasti puistoon. Tatjana oli ääneti. Vinha tuuli pörrötti
strutsinhöyheniä hänen hatussaan, paljasti hänen plyyšivaippansa
valkoisen atlassivuorin, kietoi hameen hänen jalkojensa ympärille ja
toi viehkeät muodot selvemmin näkyviin. Hänen kenkänsä koskettivat
kevyesti lehtokujan soraa.
Eräässä kohdassa tätä puistoa, kohdassa, joka tuli yhtäkkiä
elottomaksi, tuskaaherättäväksi ja ilmeettömäksi, sanoi Tatjana
hänelle jäähyväiset kädenpuristuksella ja poistui kiireesti, taakseen
katsomatta. Piotr jäi yksin ja meni puiston läpi surullisena, kuin
mitään huomaamatta, todellisuudesta kaukana. Hänen silmänsä olivat
vielä Tatjanan silmiin uponneina ja viipyivät hänen punaisissa
huulissaan; hänen korvansa kuulivat vielä Tatjanan puvun kahinaa,
hänen sieraimensa etsivät Tatjanan hajuveden tuoksua. Mutta yhtäkkiä
hän nosti onnensa helmasta päänsä ja tuskallinen kysymys kohosi hänen
rinnastaan:
— Onko Tatjana turmeltunut? Puhuukohan turmelus näitä vilpittömän
rakkauden puhtaita sanoja?
Hänen sydämensä nousi kapinaan sitä vastaan. Mutta jos hänen täytyisi
huomata, että nuo punervat huulet valehtelivat, ei häntä pelastaisi muu
kuin kuolema. Hän tunsi, miten suuri muutos hänessä oli tapahtunut tänä
aamuna, ja välttäen ihmisiä hän meni kaupungin ulkopuolella oleville
kentille kävelemään.