KAHDEKSAS LUKU.

Talvella pääsi upseerielämä oikein villiin vauhtiin. Kiertelevä

teatteriseurue tuli kaupunkiin näyttelijättärineen, jotka loivat

helliä silmäyksiä upseerien palkkaan, ja samalla saapui liuta iloisia

naisia, joiden harrastuksiin kuuluivat puvut ja puvuttomuus, juomingit

yksityishuoneissa ja iloinen hummailu. Venäläisissä seurapiireissä

pantiin toimeen useita tanssiaisia. Huvikauden huippukohtana olivat

tanssiaiset komendanttikenraalin kodissa. Nämä tanssiaiset piirtyivät

pitkiksi ajoiksi nuorien upseerien mieleen. Tatjana Ivanovna sai

esiintyä tässä tilaisuudessa ensi kerran täysikasvuisena nuorena

neitona. Piotr tanssi hänen kanssaan useita kertoja, mutta hän ei

voinut kehuskella sillä, että Tatjana olisi osoittanut häntä kohtaan

pienintäkään huomaavaisuutta. Tatjana suhtautui Rozluckiin aivan kuin

kehen tahansa mieheen, jolla on olkalaput.

Näihin aikoihin sekaantui Piotr erääseen seikkailuun. Vähän aikaa

sitten oli hän huomannut uusia juonia herra Kozdrojn kasvattien

harrastuksissa. Hänen päivällisleponsa aikana kuului usein salaperäisiä

askeleita rappusista, joita hän yksin käytti. Kulkijoita oli useampia,

ja he liikkuivat lisäksi niin hillitysti ja varovaisesti, että se

ehdottomasti herätti huomiota. Aluksi arveli Piotr, että kävelijät

olivat käsityöläisiä tai nuohoojia tai kenties palvelusväkeä, joka

pyykkiä kantaen liikkui hiljakseen ullakolla. Mutta kun nämä äänet

rupesivat aina toistumaan samalla tavoin, päätti hän ottaa asiasta

selon.

Eräänä iltapäivänä sulkeutui hän ullakon nurkkaan lautakonttoriin,

joka oli ruokasäiliönä, istuutui sinne laatikolle, peitti jalkansa

peitteellä ja odotti.

Hyvin pian kuuli hän ääniä portaista ja käytävästä ullakolle

johtavan oven tuttua narinaa. Lautojen välisestä raosta tunsi hän

tulijat alhaalla asuviksi nuorukaisiksi. Edellä kulki kolme herra

Kozdrojn kasvattia, pörrötukkainen pitkä poika, maalaistoljakkeen

näköinen optimisti, jolla oli kasvot aina naurussa, ja tanakka,

rokonarpinen lähinnä ylimmän luokan oppilas, jota leikillä

kutsuttiin suutarinveitseksi. Heidän takanaan hiipi aivan erikoisia

varovaisuustoimenpiteitä noudattaen vielä neljä muuta kimnasistia,

joita Piotr ei tuntenut. Hän odotti hyvin uteliaasti, mitä he aikoivat

täällä tehdä. Hän otaksui, että olisi kysymyksessä ylimääräinen

korttipeli, joukkoryypiskely tai aivan erikoisen orgian toimeenpano.

Ullakkovieraat ryhmittyivät savutorven ympärille, joka huokui

lämpöä, he asettuivat istumaan mattopinkoille, arkuille, lankuille

ja rikkinäisille huonekaluille ja kääriytyivät vanhoihin vaippoihin,

säkkeihin, peitteihin ja oviverhoihin, joita ullakolla räkyili. Näin

pukeutuneina he olivat tavattoman mielenkiintoisen näköisiä. Toiset

tupruuttivat lakkaamatta savukkeita, toiset istuivat kärsivällisinä

kimnasistivaippoihinsa kääriytyneinä jalat koukussa. Vihdoin veti eräs

niistä pojista, joita Piotr ei tuntenut, kirjan povitaskustaan ja

alkoi lukea puoliääneen. Se oli kansantaloudellinen teos, täynnänsä

ammattisanoja. Oppilas luki tätä teosta hartaasti, innokkaasti,

vieläpä niin intohimoisesti, että hänen nenänsä tuli aivan punaiseksi.

Kuulijat tuntuivat kuuntelevan erikoisen tarkkaavasti eräitä

tutkimuksen monimutkaisia lauseita, joita Piotr vain vaivoin ymmärsi.

Kun lukija päätti esitelmänsä, veti toinen tulokkaista esiin vihon

ja luki eräänlaisen historiallisen esityksen Puolan häviöstä. Tästä

sai Piotr jo paremmin selon ja hän kuunteli uteliaana. Esitelmän

jälkeen, jossa selitettiin tunnettuja historiallisia tosiseikkoja ja

joka oli höystetty kajahtavilla voimasanoilla ryssiä, »moskaleja»

ja »kavaltajia» vastaan, seurasi keskustelu, jossa myöskin sinkoili

interjektsioneja »matoja» ja etenkin erästä henkilöä vastaan, joka

paksunahkaisen eläimen mukaan oli saanut »tapiirin» nimen.

Koko tämän istunnon lopuksi lausuttiin puolalainen runo. Solakka,

kaunis, mustatukkainen, sinisilmäinen nuorukainen, joka oli kuin

pojaksi pukeutunut tyttö, esitti ulkoa Slowackin runon »Agamemnonin

hauta». Hän lausui olosuhteiden vuoksi puoliääneen, hiukan

teennäisesti ja sentimentaalisesti, mutta harvinaisen tehoavasti.

Kuulijat palkitsivat häntä vilkkain, vaikkakin aivan hiljaisin

suosionosoituksin. Kun he olivat yhteisesti perätysten virkistäytyneet

yhdellä ainoalla savukkeella, jota jokainen pari kertaa imi, päättyi

salainen istunto.

Piotr oli hyvin mielissään. Hänelle tuotti erikoista huvia se, että

nämä salaopinnot tapahtuivat hänen ullakollaan. Ne antoivat hänelle

sitä paitsi tilaisuuden edistyä puolankielen taidossa. Kun hän entistä

uteliaampana tarkkasi tapahtumia pihalla ensimmäisen kokouksen jälkeen,

huomasi hän, että herra Kozdrojn kasvatit eivät olleet enää ajatuksen

vaihdossa aidanraosta sotamiesten kanssa ja että heidän suhteensa

naapuritonttiin olivat katkenneet. Hän tiesi kokemuksesta, miten

pian mieliala kaksikymmenvuotiailla nuorukaisilla saattaa muuttua,

eikä hän sitä ihmetellyt. Tästä lähtien sulkeutui hän säännöllisesti

ruokakonttoriinsa ja kuunteli uteliaasti niitä tutkimuksia ja teoksia,

joita täällä esitettiin. Yhä uusia henkilöitä kokoontui uunitorven

ääreen, ja kokoontujien joukko kasvoi. Etenkin luettiin paljon runoja,

ja Piotr saattoi tällä tavoin tutustua puolalaiseen kirjallisuuteen.

Useista runoista hän piti heti ensi kuulemalta, ne painautuivat hänen

muistiinsa tunteen elävinä, luomiskykyisinä muotoina. Mutta ennen

kaikkea viehätti häntä näiden tapahtumien salaperäisyys. Ei kukaan

tiennyt tästä mitään. Rakojen läpi tunkeutui hänen piilopaikkaansa

puolan kieli, runous ja herkkäuskoisen ja hätäisesti arvostelevan

nuorison filosofia.

Eräänä päivänä ei Piotr saattanut mennä piilopaikkaansa ullakolle,

kun hänen oli samaan aikaan oltava kasarmilla. Hän tuli kotiin

tavallista myöhemmin, jolloin salaliittolaiset hänen laskujensa mukaan

olivat jo koolla ulkovinnillä. Kun upseeri kiiruhti portaita ylös,

tapasi hän siististi puetun herran, joka juuri näytti olevan tulossa

alas. Herralla oli yllään majavannahkaturkki, päässä muodikas hattu

ja kädessä kävelykeppi. Piotr kysyi vieraalta hämmästynein ilmein

venäjäksi:

— Etsittekö minua?

— Suokaa anteeksi... sanoi vieras. — Minä olen kimnaasin opettaja ja

etsin opettaja Kozdrojn oppilaskotia.

— Opettaja Kozdrojn oppilaskoti on alhaalla. Täällä ei asu muita kuin

minä.

Vieras herra otti lakin päästänsä ja meni rappuja alas. Vasta nyt

selvisi Piotrille, että ylhäinen herra vakoili salaliittolaisia, jotka

harrastivat Puolan runoutta ja historiaa. Hän otaksui, että kaupungilla

asuvat entiset kozdrojlaiset olivat johtaneet asianomaiset jäljille, ja

päätti varoittaa tuntemattomia opettajiaan. Mutta miten? Pitikö hänen

ilmoittaa heille, että hän oli jo kauan tiennyt heidän kokouksistaan,

ilmaista heille, että hän tunsi heidän salaisuutensa? Siihen ei hänellä

juuri ollut halua, ja hän häpesi osallisuuttaan näiden nulikkain

asioihin. Hän päättikin sen sijaan pitää nuuskijaa silmällä. Piotr

viipyi hetken kotonaan ja lähti sitten pois. Hän oli huomannut, että

majavannahkaturkkinen herra oli herra Kozdrojn asunnossa todennut

kolmen vanhemman oppilaan poissaolon ja sitten mennyt kadulle, missä

hän jonkun matkan päässä kulki edestakaisin ja aivan kuin muun

työn puutteessa teki kävelykepillään merkkejä lumeen. Piotr otti

tehtäväkseen ajaa hänet kadulta pois. Hän meni kadun yli käytävälle,

missä pedagogi herrasteli edestakaisin, ja seurasi häntä hätäilemättä

jonkun matkan päässä. Opettaja, joka tunsi, että joku liikkui aivan

hänen kintereillään, lähti epäröiden pois ja kulki hitaasti kaupungille

päin.

Salaliittolaisten suojelija oli menetelmäänsä tyytyväinen. Mutta kun

hän paria päivää myöhemmin istui piilopaikassaan »oppitunnilla», kuuli

hän portaiden narinaa ja aavisti pedagogin tulevan. Ruokakonttorin

ovenraosta näki hän hänet hetken kuluttua. Opettaja oli salaa ja

suurinta varovaisuutta noudattaen hiljaa kuin kissa noussut rappusia

ylös saakka, heristi korviaan kaikkiin suuntiin ja katsoi tutkivasti

ympärilleen. Hän oletti nähtävästi, että lukiolaisten kokouksia

pidettiin tykistöupseerin huoneistossa, sillä hän suuntasi äänettömät

askeleensa upseerin ovelle ja pani korvansa avaimen reikään. Mutta

samassa tuokiossa syöksähti Piotr piilopaikkansa ovesta hämmästyneen

nuuskijan eteen.

— Mitä tämä on! — huusi hän. — Te näyttelette pedagogia ja hiivitte

kuuntelemaan vieraille oville! Kyllä minä näytän sinulle, senkin

majavannahkainen lurjus!

Hän kahmaisi kiinni majavannahkaturkkiin, kunnes äänetön suu peittyi

kauluksen alle ja pedagogi tuli kauhusta siniseksi. Sitten hän antoi

vieraan tehdä sotilaallisen täsmällisesti käännöksen ja auttoi häntä

polventöytäisyillä rappusista alas.

Nuoret kirjallisuudenharrastelijat avasivat kolinasta ja huudosta

säikähtyneinä hiljaa ullakon oven ja katsoivat kuin rotat reiästä

porraskäytävään. Kuvaamattoman ihastuksen vallassa ja silmät

selkiselällään he totesivat tapahtuman, ja heidän sydämensä

säilyttivät nauttien tämän kohtauksen koko elämäksi. Piotr oli juuri

lähtemäisillään takaisin, kun hän näki heidät seisomassa rivissä. Hän

silmäsi heidän rintamaansa ankarin katsein ja komensi heitä käskevin

elein kuin sotilaskomppaniaa:

— Korjatkaa luunne! Ja katsokaa perhanassa, ettette toista kertaa...

Elämän hurma · 第 11 / 32 题