Talvella pääsi upseerielämä oikein villiin vauhtiin. Kiertelevä
teatteriseurue tuli kaupunkiin näyttelijättärineen, jotka loivat
helliä silmäyksiä upseerien palkkaan, ja samalla saapui liuta iloisia
naisia, joiden harrastuksiin kuuluivat puvut ja puvuttomuus, juomingit
yksityishuoneissa ja iloinen hummailu. Venäläisissä seurapiireissä
pantiin toimeen useita tanssiaisia. Huvikauden huippukohtana olivat
tanssiaiset komendanttikenraalin kodissa. Nämä tanssiaiset piirtyivät
pitkiksi ajoiksi nuorien upseerien mieleen. Tatjana Ivanovna sai
esiintyä tässä tilaisuudessa ensi kerran täysikasvuisena nuorena
neitona. Piotr tanssi hänen kanssaan useita kertoja, mutta hän ei
voinut kehuskella sillä, että Tatjana olisi osoittanut häntä kohtaan
pienintäkään huomaavaisuutta. Tatjana suhtautui Rozluckiin aivan kuin
kehen tahansa mieheen, jolla on olkalaput.
Näihin aikoihin sekaantui Piotr erääseen seikkailuun. Vähän aikaa
sitten oli hän huomannut uusia juonia herra Kozdrojn kasvattien
harrastuksissa. Hänen päivällisleponsa aikana kuului usein salaperäisiä
askeleita rappusista, joita hän yksin käytti. Kulkijoita oli useampia,
ja he liikkuivat lisäksi niin hillitysti ja varovaisesti, että se
ehdottomasti herätti huomiota. Aluksi arveli Piotr, että kävelijät
olivat käsityöläisiä tai nuohoojia tai kenties palvelusväkeä, joka
pyykkiä kantaen liikkui hiljakseen ullakolla. Mutta kun nämä äänet
rupesivat aina toistumaan samalla tavoin, päätti hän ottaa asiasta
selon.
Eräänä iltapäivänä sulkeutui hän ullakon nurkkaan lautakonttoriin,
joka oli ruokasäiliönä, istuutui sinne laatikolle, peitti jalkansa
peitteellä ja odotti.
Hyvin pian kuuli hän ääniä portaista ja käytävästä ullakolle
johtavan oven tuttua narinaa. Lautojen välisestä raosta tunsi hän
tulijat alhaalla asuviksi nuorukaisiksi. Edellä kulki kolme herra
Kozdrojn kasvattia, pörrötukkainen pitkä poika, maalaistoljakkeen
näköinen optimisti, jolla oli kasvot aina naurussa, ja tanakka,
rokonarpinen lähinnä ylimmän luokan oppilas, jota leikillä
kutsuttiin suutarinveitseksi. Heidän takanaan hiipi aivan erikoisia
varovaisuustoimenpiteitä noudattaen vielä neljä muuta kimnasistia,
joita Piotr ei tuntenut. Hän odotti hyvin uteliaasti, mitä he aikoivat
täällä tehdä. Hän otaksui, että olisi kysymyksessä ylimääräinen
korttipeli, joukkoryypiskely tai aivan erikoisen orgian toimeenpano.
Ullakkovieraat ryhmittyivät savutorven ympärille, joka huokui
lämpöä, he asettuivat istumaan mattopinkoille, arkuille, lankuille
ja rikkinäisille huonekaluille ja kääriytyivät vanhoihin vaippoihin,
säkkeihin, peitteihin ja oviverhoihin, joita ullakolla räkyili. Näin
pukeutuneina he olivat tavattoman mielenkiintoisen näköisiä. Toiset
tupruuttivat lakkaamatta savukkeita, toiset istuivat kärsivällisinä
kimnasistivaippoihinsa kääriytyneinä jalat koukussa. Vihdoin veti eräs
niistä pojista, joita Piotr ei tuntenut, kirjan povitaskustaan ja
alkoi lukea puoliääneen. Se oli kansantaloudellinen teos, täynnänsä
ammattisanoja. Oppilas luki tätä teosta hartaasti, innokkaasti,
vieläpä niin intohimoisesti, että hänen nenänsä tuli aivan punaiseksi.
Kuulijat tuntuivat kuuntelevan erikoisen tarkkaavasti eräitä
tutkimuksen monimutkaisia lauseita, joita Piotr vain vaivoin ymmärsi.
Kun lukija päätti esitelmänsä, veti toinen tulokkaista esiin vihon
ja luki eräänlaisen historiallisen esityksen Puolan häviöstä. Tästä
sai Piotr jo paremmin selon ja hän kuunteli uteliaana. Esitelmän
jälkeen, jossa selitettiin tunnettuja historiallisia tosiseikkoja ja
joka oli höystetty kajahtavilla voimasanoilla ryssiä, »moskaleja»
ja »kavaltajia» vastaan, seurasi keskustelu, jossa myöskin sinkoili
interjektsioneja »matoja» ja etenkin erästä henkilöä vastaan, joka
paksunahkaisen eläimen mukaan oli saanut »tapiirin» nimen.
Koko tämän istunnon lopuksi lausuttiin puolalainen runo. Solakka,
kaunis, mustatukkainen, sinisilmäinen nuorukainen, joka oli kuin
pojaksi pukeutunut tyttö, esitti ulkoa Slowackin runon »Agamemnonin
hauta». Hän lausui olosuhteiden vuoksi puoliääneen, hiukan
teennäisesti ja sentimentaalisesti, mutta harvinaisen tehoavasti.
Kuulijat palkitsivat häntä vilkkain, vaikkakin aivan hiljaisin
suosionosoituksin. Kun he olivat yhteisesti perätysten virkistäytyneet
yhdellä ainoalla savukkeella, jota jokainen pari kertaa imi, päättyi
salainen istunto.
Piotr oli hyvin mielissään. Hänelle tuotti erikoista huvia se, että
nämä salaopinnot tapahtuivat hänen ullakollaan. Ne antoivat hänelle
sitä paitsi tilaisuuden edistyä puolankielen taidossa. Kun hän entistä
uteliaampana tarkkasi tapahtumia pihalla ensimmäisen kokouksen jälkeen,
huomasi hän, että herra Kozdrojn kasvatit eivät olleet enää ajatuksen
vaihdossa aidanraosta sotamiesten kanssa ja että heidän suhteensa
naapuritonttiin olivat katkenneet. Hän tiesi kokemuksesta, miten
pian mieliala kaksikymmenvuotiailla nuorukaisilla saattaa muuttua,
eikä hän sitä ihmetellyt. Tästä lähtien sulkeutui hän säännöllisesti
ruokakonttoriinsa ja kuunteli uteliaasti niitä tutkimuksia ja teoksia,
joita täällä esitettiin. Yhä uusia henkilöitä kokoontui uunitorven
ääreen, ja kokoontujien joukko kasvoi. Etenkin luettiin paljon runoja,
ja Piotr saattoi tällä tavoin tutustua puolalaiseen kirjallisuuteen.
Useista runoista hän piti heti ensi kuulemalta, ne painautuivat hänen
muistiinsa tunteen elävinä, luomiskykyisinä muotoina. Mutta ennen
kaikkea viehätti häntä näiden tapahtumien salaperäisyys. Ei kukaan
tiennyt tästä mitään. Rakojen läpi tunkeutui hänen piilopaikkaansa
puolan kieli, runous ja herkkäuskoisen ja hätäisesti arvostelevan
nuorison filosofia.
Eräänä päivänä ei Piotr saattanut mennä piilopaikkaansa ullakolle,
kun hänen oli samaan aikaan oltava kasarmilla. Hän tuli kotiin
tavallista myöhemmin, jolloin salaliittolaiset hänen laskujensa mukaan
olivat jo koolla ulkovinnillä. Kun upseeri kiiruhti portaita ylös,
tapasi hän siististi puetun herran, joka juuri näytti olevan tulossa
alas. Herralla oli yllään majavannahkaturkki, päässä muodikas hattu
ja kädessä kävelykeppi. Piotr kysyi vieraalta hämmästynein ilmein
venäjäksi:
— Etsittekö minua?
— Suokaa anteeksi... sanoi vieras. — Minä olen kimnaasin opettaja ja
etsin opettaja Kozdrojn oppilaskotia.
— Opettaja Kozdrojn oppilaskoti on alhaalla. Täällä ei asu muita kuin
minä.
Vieras herra otti lakin päästänsä ja meni rappuja alas. Vasta nyt
selvisi Piotrille, että ylhäinen herra vakoili salaliittolaisia, jotka
harrastivat Puolan runoutta ja historiaa. Hän otaksui, että kaupungilla
asuvat entiset kozdrojlaiset olivat johtaneet asianomaiset jäljille, ja
päätti varoittaa tuntemattomia opettajiaan. Mutta miten? Pitikö hänen
ilmoittaa heille, että hän oli jo kauan tiennyt heidän kokouksistaan,
ilmaista heille, että hän tunsi heidän salaisuutensa? Siihen ei hänellä
juuri ollut halua, ja hän häpesi osallisuuttaan näiden nulikkain
asioihin. Hän päättikin sen sijaan pitää nuuskijaa silmällä. Piotr
viipyi hetken kotonaan ja lähti sitten pois. Hän oli huomannut, että
majavannahkaturkkinen herra oli herra Kozdrojn asunnossa todennut
kolmen vanhemman oppilaan poissaolon ja sitten mennyt kadulle, missä
hän jonkun matkan päässä kulki edestakaisin ja aivan kuin muun
työn puutteessa teki kävelykepillään merkkejä lumeen. Piotr otti
tehtäväkseen ajaa hänet kadulta pois. Hän meni kadun yli käytävälle,
missä pedagogi herrasteli edestakaisin, ja seurasi häntä hätäilemättä
jonkun matkan päässä. Opettaja, joka tunsi, että joku liikkui aivan
hänen kintereillään, lähti epäröiden pois ja kulki hitaasti kaupungille
päin.
Salaliittolaisten suojelija oli menetelmäänsä tyytyväinen. Mutta kun
hän paria päivää myöhemmin istui piilopaikassaan »oppitunnilla», kuuli
hän portaiden narinaa ja aavisti pedagogin tulevan. Ruokakonttorin
ovenraosta näki hän hänet hetken kuluttua. Opettaja oli salaa ja
suurinta varovaisuutta noudattaen hiljaa kuin kissa noussut rappusia
ylös saakka, heristi korviaan kaikkiin suuntiin ja katsoi tutkivasti
ympärilleen. Hän oletti nähtävästi, että lukiolaisten kokouksia
pidettiin tykistöupseerin huoneistossa, sillä hän suuntasi äänettömät
askeleensa upseerin ovelle ja pani korvansa avaimen reikään. Mutta
samassa tuokiossa syöksähti Piotr piilopaikkansa ovesta hämmästyneen
nuuskijan eteen.
— Mitä tämä on! — huusi hän. — Te näyttelette pedagogia ja hiivitte
kuuntelemaan vieraille oville! Kyllä minä näytän sinulle, senkin
majavannahkainen lurjus!
Hän kahmaisi kiinni majavannahkaturkkiin, kunnes äänetön suu peittyi
kauluksen alle ja pedagogi tuli kauhusta siniseksi. Sitten hän antoi
vieraan tehdä sotilaallisen täsmällisesti käännöksen ja auttoi häntä
polventöytäisyillä rappusista alas.
Nuoret kirjallisuudenharrastelijat avasivat kolinasta ja huudosta
säikähtyneinä hiljaa ullakon oven ja katsoivat kuin rotat reiästä
porraskäytävään. Kuvaamattoman ihastuksen vallassa ja silmät
selkiselällään he totesivat tapahtuman, ja heidän sydämensä
säilyttivät nauttien tämän kohtauksen koko elämäksi. Piotr oli juuri
lähtemäisillään takaisin, kun hän näki heidät seisomassa rivissä. Hän
silmäsi heidän rintamaansa ankarin katsein ja komensi heitä käskevin
elein kuin sotilaskomppaniaa:
— Korjatkaa luunne! Ja katsokaa perhanassa, ettette toista kertaa...