Marraskuun lopulla käytti Rozlucki hyväkseen kaunista syyspäivää ja
ratsasti sotamiespalvelijansa seuraamana setänsä luo tervehtimään tätä.
Hän viipyi siellä yhden päivän ja jatkoi seuraavana päivänä matkaa setä
Michalin luo, johon hän oli kovasti mieltynyt jo ensi käynnillään.
Setä Michal asui aivan yksin maatilallaan. Hänen lapsensa
työskentelivät maailmalla, kuten hänen oli tapana sanoa. Kama oli
opettajattarena jossakin Varsovan ylemmässä tyttökoulussa, ja Viktor,
ylioppilas, oli tällä hetkellä kotiopettajana eräässä perheessä
Suvalkin tienoilla. Yksinäisyyteen tuomittu Michal-setä eli miltei
talonpojan elämää. Hänen kartanonsa huoneet olivat Piotrista sangen
matalia ja pieniä, ruoka tavattoman yksinkertaista, palvelus hyvin
alkeellista.
Vierailun yllättämänä oli setä hämillään, millä hän nuorta upseeria
kestitsisi. Kaikessa kiireessä katkaistiin niskat vanhalta kukolta,
ja Piotrin täytyi maistaa sen antimia liemenä, viilokkina ja
asettiruokana. Tämän juhla-aterian jälkeen ehdotti setä vieraalleen
kävelyä ulkona. Hän puhdisti Viktorin kaksipiippuisen, voiteli ja
latasi sen ja ojensi Piotrille. Hän otti itse olalleen vanhanaikaisen
pyssynsä ja läksi vieraansa kanssa kulkemaan. Kaksi metsästyskoiraa
juoksi iloisesti haukkuen edellä. Molemmat metsästäjät kulkivat patoa
myöten lammen ohi, kiipesivät katajikkokummulle; sitten kulkivat he
riukusiltaa myöten joen yli ja näkivät edessään avaria peltoja, jotka
nekin olivat katajien, koivujen ja kuusien peitossa. Kellastunutta
ruohoa kasvava, pensaiden reunustama karjapolku vei heidät tiheän
viidakon läpi syksyisen metsän äänettömyyteen. Koirat tapasivat
jäniksen jälkiä ja ryntäsivät raikkaasti haukkuen lähellä olevaan
uinailevaan, syysauringossa värikkäänä hohtavaan metsään.
Oli kuiva, lämmin päivä. Aurinko lämmitti vienosti, kuitenkin tuntui
kirkkaassa ilmassa tuulen raikkaus, liikkumattomat katajapensaat
tuoksuivat, punaisia lehtiä liiteli maahan koivuista, joiden viimeisiä
lehtiä näkymätön tuulenhenki keinutti.
Äkkiä toimeenpantu metsästys ei onnistunut erikoisen hyvin.
Metsästäjäin tielle osui vanha kuusi, jonka myrsky oli useita vuosia
sitten juurineen kaatanut, ja he istuutuivat sille poltellakseen
savukkeita. Michal-setä kiersi itselleen savukkeen verrattain
karkeasta, huonosta tupakasta ja kääri sen paperiin, jonka hän
repäisi tavalliselta näyttävästä kirjasesta. Lyhyeen, paksuun,
kuluneeseen, harmaasta verasta tehtyyn takkiin, verkalakkiin ja
paksuihin saappaisiin puettuna soveltui hän tähän ympäristöön,
värikkäisiin sänkipeltoihin ja kuihtuneiden lehtien peittämiin puihin.
Hänen kauniit, valoisat ja rauhalliset kasvonsa säännöllisine, aito
puolalaisine piirteineen olivat kapeat ja luisevat. Hänen harmaat,
kirkkaat, vähän ulkonevat silmänsä katselivat hilpeinä ja rauhallisina,
hänen kasvojensa väri oli raikas ja terve kuin tuo aurinkoinen
syyspäivä.
Piotr tunsi, että hänen myötätuntonsa setää kohtaan oli vielä kasvanut.
Hän tahtoi yllättää hänet hauskalla tavalla; hän kumartui äkkiä setänsä
puoleen ja alkoi puhua puolaa. Ensi kertaa eläissään puhui hän ääneen
tätä kieltä, ensi kertaa ilmaisi hän sillä ääneen ajatuksensa, joita
hän jo useita kertoja hiljaa, tavallaan salaa, vain itsekseen oli
pukenut puolalaisten sanojen pukuun. Tämä koe oli hänelle itselleen
niin outoa, että omituinen häpeäntunne saattoi hänet punehtumaan. Setä
Michalin silmät säteilivät kahta iloisempina, kun hän oli kuullut
Piotrin verrattain hyvin ääntämät lauseet. Hän ei sanonut mitään, hän
imi vain syvästi miettivän näköisenä savukettaan.
— Minä vain solkkaan tätä kieltä... mumisi Piotr nolona ja vihoissaan
itselleen siitä, että oli tehnyt niin.
— Ei ollenkaan, sanoi Michal-setä mitä lempeimmällä äänellä.
— Vaikea kieli.
— Kenties — en tiedä. Kun sitä puhuu, on se helppoa. Ennenkuin
huomaatkaan, puhut sinä puolaa niinkuin mekin.
Piotr aikoi sanoa, että se oli niitä vieraita kieliä, jotka hän
tahtoisi oppia, koska hän oleskeli täällä; mutta hän ei sanonut mitään
peläten loukkaavansa setää. Hänen silmänsä vain synkkenivät kuin haukan
katse. Peittääkseen hämilläänoloaan veteli hän sauhuja ja kuunteli,
eikö kuuluisi koirien haukuntaa. Mitä syvin hiljaisuus vallitsi.
Pieni punaisenruskea syyslintu istui yksin haavan oksalla ja piipitti
pelottomana metsälauluaan.
Piotr tunsi itsessään uhman hengen, joka oli hänen luonteelleen
ominaista, halun panna kaikki yhden kortin varaan. Nyt ajoi häntä
siihen tuo epämääräisyys, joka oli tullut hänen puolankielisten
lauseittensa jälkeen hänen ja sedän välille. Poltellen savukettaan
harkitsi hän hetkisen syvästi, mitä sanoisi. Vihdoin virkkoi hän
painokkaasti venäjäksi:
— Setä, tahtoisin kysyä teiltä erästä asiaa suoraan ja vilpittömästi.
— Minä vastaan sinulle avoimesti ja rehellisesti, vastasi Michal-setä.
— Mihin tämä eripuraisuus johtaa? Tämä itsepäisyys, tämä puolalainen
kiihkoilu Cierniessä? Minulle se on aivan käsittämätöntä. Minä olen
täällä vieras enkä parhaalla tahdollanikaan voi tottua siihen.
Isosetähän on venäläinen, venäläinen kasvatukseltaan, hengeltään ja
koko elämänsä toiminnalta. Mutta te, mitä te olette?
— Me olemme puolalaisia, sanoi Michal-setä.
— Miksi tämä kahtiajako ja eripuraisuus? Mihin vie lopulta tuo uhmaava
itsepäisyys koettaa olla sitä, mitä ei voi olla? Se on kaiketi vanhaa
perheriitaa, jossa intoillaan toisiaan vastaan kiusalla.
— Mitä ei voi olla, sanoit?
— Mehän voisimme kaikki seurustella keskenämme paljon sydämellisemmin
ja luonnollisemmin, jos te olisitte yksi ainoa, sopusointuinen
perhe ja jättäisitte kerta kaikkiaan tuon kummallisen puolalaisen
jäykkäniskaisuuden. Mitään Puolaa ei ole olemassa.
— Se on kyllä totta. Kartalla ei ole. Sinä olet tosiaankin oikeassa...
sanoi Michal-setä miettivästi. Hetken kuluttua kohotti hän päänsä ja
loi hyväntahtoiset, viisaat, kirkkaat silmänsä Piotriin.
— Sinä toivoisit, että minä sanoisin sinulle vilpittömästi totuuden,
jatkoi hän. — Hyvä! Siis — mitään perheriitaisuuksia ne eivät ole. Me
täällä Cierniessä, me olemme puolalaisia, vaikkakaan ei mitään Puolaa
ole olemassa. Sillä katsos, rakas ystävä, sanotaan, ettei ole mitään
Puolaa, mutta mitään Venäjää ei täällä myöskään ole koskaan ollut eikä
tule koskaan olemaan.
— Tämä maa on Venäjää! Ja jää siksi! Venäjä on suunnaton mahti, sen
tiedän parhaiten kokemuksesta ja opinnoistani. Se, mikä kerran oli
Puolaa, on tänään ehdottoman voimattomuutensa vuoksi olematonta.
Rauhallisen varmasti sanoi Michal-setä: — On kyllä totta, että nykyinen
Puola on olematon. Onpa myös mahdollista, että se, mikä ennen on ollut
Puolaa, ei enää koskaan tule tuoksi entiseksi Puolaksi. Kaikki haaveet,
joille me tässä suhteessa annamme valtaa, hävittää raaka voima niin
täydellisesti, että on vaikea antautua harhaluulon valtaan. Mutta minä
toistan: täällä, missä sinä nyt olet, ei ole lainkaan mitään Venäjää.
Ja usko minua, ei ikinä, ei maailman loppuun saakka tule täällä olemaan
mitään Venäjää!
— Kuinka? kuohahti Piotr, — eikö ole mitään viranomaisia, mitään
sotaväkeä, mitään hallintoa, mitään sosialisia laitoksia, jotka on
pantu täällä voimaan vuosikymmeniä sitten ja jotka ovat sulautuneet
yhteen maan kanssa, jotka ovat tulleet tämän kansan monille
sukupolville kirjoittamattomaksi laiksi?
— Tietenkin! Kaikki tuo on olemassa, mutta vain sillä tavoin kuin tämä
takki, joka minulla on ylläni. Minä pidän sitä pakosta, siksi, että
olen köyhä, ja olen jo tässä harmaassa arkielämässä siihen tottunutkin.
Mitä sinä sanoisit, jos joku sinun läsnäollessasi väittäisi takkia
minuksi, eläväksi ihmiseksi? Kuten minä voin heittää tämän takin
hartioiltani...
— Setä! Nuo ovat sanakuvia, vertauksia, jotka kenties ovat vaikuttavia,
mutta eivät osu asian ytimeen. Venäjä Puolassa ei ole mikään takki
elävän ihmisen hartioilla.
— Minä en ole täällä vasta ensi päiviä. Minä olen syntynyt ja saanut
kasvatukseni puolivenäläisessä kodissa. Olen nähnyt seikkoja, joista
sinulla ei ole mitään aavistusta. Minä en ole herkkäuskoinen, kuten
Kama, enkä intoilija, kuten Viktor. Ota huomioon, ihmiset, jotka asuvat
tässä maassa ja jotka ikuisiksi ajoiksi jäävät tänne, kun ei mikään
voi heitä häätää, paitsi kenties jokin luonnonvoima, talonpojat ovat
pysyneet tähän päivään saakka samoina kuin Puolan kuninkaiden aikana,
joista ei kukaan enää tiedä mitään.
— Kuninkaitten! Voi teitä puolalaisia! Te pysytte aina samoina!
— Älä naura, niin on tosiaankin laita. Mitä minä sanon, ei ole
kerskailua eikä korulauseita, vaan silkkaa totuutta. Hävinneiden
puolalaisten kuninkaiden mahti on sama kuin vuosisatoja sitten.
Järkkymättömänä ja tuhoamattomana se elää puolalaisessa
talonpoikaisväestössä.
— Oletetaan, että niin tosiaankin on, mihin tuo kuollut, passiivinen
mahti kelpaa? Parempi olisi saattaa tuo väestö kulttuurin vaikutukselle
alttiiksi. Minä puolestani luulen, että kun hallitus ryhtyy
tarmokkaasti levittämään tänne venäläistä kulttuuria koulujen,
yhdistysten, kokousten ja esitelmien avulla...
— Hallitus ei ryhdy milloinkaan levittämään tänne minkäänlaista
kulttuuria... Esitelmät, kokoukset? — toisti Michal-setä hymyillen.
Koettakaahan vain tulla pitämään venäläisiä esitelmiänne... Venäjä on
nyhtänyt juurineen kaiken, mitä Puolan kansa kautta vuosikymmenien
on koettanut tehdä hyväkseen. Yli puolen vuosisataa on se painanut
Puolaamme kuolleena taakkana. Näetkö tuossa koivun edessäsi? Kuvittele,
että se taivutetaan syvään maahan asti ja sen latvalle tahallaan
mätetään satoja kuormia savea! Niin on Venäjä tehnyt meille. Se ei
ole antanut meille täällä mitään, kaikkein vähimmin kulttuuria, jota
se ei ole voinut antaa, kun ei sillä itsellään ole pennin edestäkään
kulttuuria. Pahempi on, että se on kaikin voimin ja kaikin keinoin
polkenut maahan ja tukahuttanut meidän oman kotimaisen — en sano
kulttuurin, sillä täälläkin on raakalaisuuden löyhkää — vaan elävän
kansallisen pyrkimyksemme eurooppalaiseen elämään. Siitä johtuu, että
kaikki nyt on samanlaista kuin vuosisatoja sitten, maa muokkaamatta,
talonpoika tietämätön, taikauskoinen, epäluuloinen, umpimielinen,
mutta tuohon umpimielisyyteen, sanon sen sinulle, kätkeytyy ikuinen
puolalainen voima. Sinusta tuntuu kummalliselta, mitä minä sanon:
minä en ollenkaan toivo teidän valistustanne näille tietämättömille
poloisille. Eläkööt ihmiset täällä yhä edelleen niinkuin ovat tähänkin
saakka eläneet! Ainakin pysyvät he sinä, mitä he ovat. Meidän täytyy
odottaa.
— Onko siinä sitten ihanne, pysyä sinä, mitä on? Odottaa? Eikö ole
korkeampi ihanne taipua, suostua sen ainoan kulttuurin vaikutuksen
alle, joka tänne voi päästä, koska sitä tukee Venäjän valtakunnan
jättiläisvoima? On vain välttämätöntä, että tämä valtakunta ryhtyy
toimeen, että johtavat henkilöt ovat selvillä —
— Aivan niin, johtavat henkilöt... ! Minä tunnen tuon virren! Kunhan
olet vähän aikaa täällä, niin näet.
— Onko setä minuun suuttunut?
— Luoja varjelkoon! Minä tahdon vain sanoa sinulle, että tämä kansa,
niin hajalle lyöty, niin tuhottu, köyhdytetty, kaikki oikeutensa
menettänyt, miltei perikatoon tuomittu kuin se onkin, että tämä
todellinen kerjäläiskansa sittenkin on ansainnut sen, että se saa
itse itseään hallita. Jollei Venäjää olisi, niin olisi tämä kansa
Euroopan oivallisimpia kansakuntia, jaloimpia kulttuurikansoja. Kun
minä ajattelen, miltä tässä maassa näyttäisi, jollei Venäjää olisi!
Kuinka paljon työtä täällä, yksistään tässä seudussa, jossa minä asun,
olisi kiireimmiten pantava vireille ja suoritettava, jotta kaikki se
saataisiin korvatuksi, mikä on vuosikymmeninä laiminlyöty! Yötä päivää
pitäisi tehdä työtä. Mutta mitä hyödyttää puhuminen! Minä olen asunut
täällä jo monet pitkät vuodet, miltei kokonaisen ihmisiän, enkä ole
havainnut hitustakaan muutosta parempaan. Ei mitään. Kaikki oli jäänyt
yhtä kurjalle kannalle kuin on ollutkin. Huonoa edistetään ja huonon
vuoksi tyhmyyttä. Niin tulee aina olemaan. Siihen suuntaan tähtäävät
kaikki voimat.
— Miksi ette sitten itse vaihda huonoa hyvään?
Michal-setä hymyili suopeasti.
— Kun sinä olit kesällä täällä, kuulit kenties, kuinka isäni varoitti
poikaani Viktoria, koska poliisikomisaarilla on paha silmä häntä
kohtaan. Voisi luulla, että Viktor on kulkuri tai hevosvaras.
Minun lapseni eivät tee mitään pahaa. He opettavat kesäloman
aikana, valistavat hiukan talonpoikia, elävät heidän kanssaan
ystävyydessä, neuvovat heitä, hankkivat, mitä voivat, auttavat pienen
puodin, liikeyrityksen, koulun perustamisessa se kaikki on hyvää,
välttämätöntä, tervettä ja yhtä tarpeellista kuin ilma, leipä, vesi
ja saippua. Mutta katsopas, sellaisesta ei täällä silitellä päätä.
Hallitus ei pane kortta ristiin siinä suhteessa eikä anna kenenkään
muunkaan tehdä mitään.
Piotria ärsytti se, mitä hän nyt kuuli. Hän ei kyennyt väittämään
vastaan, mutta hän ei tahtonut myöntääkään. Parasta oli olla vaiti.
Sedän todistelussa oli eräs merkillinen kohta, huomautus siitä, mitä
Puolan kansa voisi olla, jos se saisi itse hallita itseään. Se tuntui
hänestä oikealta. Hän virkkoi siksi sedälle:
— Siinä minä olen yhtä mieltä, että nykyiset puolalaiset kenties
olisivat aivan toisenlaisia kuin ne, jotka epäjärjestyksellään
hankkivat maalle vieraan ikeen.
— Miten nyt lienee sen »epäjärjestyksen» laita! — murahti Michal
kättään heilauttaen. — »Epäjärjestys!» — Kun Puola kukistui, oli
paraikaa koolla valtiopäivät, jotka hyväksyivät toukokuun kolmannen
päivän kuuluisan perustuslain. Jos se perustuslaki olisi astunut
voimaan, jos sitä olisi kuluneen vuosisadan ajan paranneltu ja
laajennettu, niin olisiko tämä maa sen näköinen kuin se nyt on! Ei ole
niinkään selvää, missä vallitsi pahin »epäjärjestys» silloin, kun Puola
kukistui...
— No, no, torjui Piotr, — setä rupeaa kiihkoilemaan, ja silloin me emme
pääse keskustelussa mihinkään tulokseen.
— Tuo »kiihkoilu» — sitä nähdään vain Puolassa. Totuus pysyy
totuutena, ja sitä peittävässä rääsyssä on niin paljon reikiä, että
sen näkevät helposti... ulkomaalaisten silmät. Samantekevää muuten.
En ole mikään historioitsija, eikä ole kysymys menneisyydestä, vaan
juuri tulevaisuudesta. Esi-isien isäin väärintekojen tai oikeammin
horjahdusten, erheiden takia ei anneta lastenlasten lasten parantaa
kohtaloaan ja tehdä työtä oman kansaparkansa hyväksi. Sellainen on
voimakas ja lempeä »slaavilainen» historiallinen menettelytapa.
Setä Michal kiersi uuden savukkeen ja pisti sen tummuneeseen
imukkeeseen. Keskustelu katkesi. Molemmat olivat ääneti tuntien
jonkinmoista noloutta. He olivat kuuntelevinaan haukuntaa, mutta
taaskin kuului vain metsälintusen rauhallinen viserrys syvästä
hiljaisuudesta.
— Kuulepas, sanoi Michal-setä, — ei viitsitä enää keskustella
valtiollisista kysymyksistä, sillä me emme kenties ymmärtäisi toisiamme.
Hän hymyili hyvin ystävällisesti ja jatkoi hyväntahtoisesti:
— Meidän välillämme ei voi olla ymmärtämystä ja yksimielisyyttä. Sinä
katselet asioita omalla laillasi, minä ja me kaikki täällä omalla
laillamme. Eikö ole niin?
He vaikenivat taas. Auringon lempeä loiste kirkasti etäisen näköpiirin.
Kumpikin oli vaipunut äänettömyyteen ja omiin ajatuksiinsa. Tätä
kesti pitemmän aikaa. Lännessä punersi taivas. Piotr havahtui ensin
mietteistään ja ilmoitti, että hänen oli lähdettävä. Hän tahtoi palata
kaupunkiin. Michal-setä koetti turhaan saada häntä jäämään yöksi. He
lähtivät siis takaisin kotiin odottamatta koirien paluuta.
Heti ulkoportailla antoi Piotr sotamiespalvelijalleen käskyn tuoda
hevoset, jotka olivat kunnollisesti syöneet ja levänneet. Hän syleili
setäänsä, hyppäsi satulaan ja ratsasti nopeata ravia pois.
Tie vei samaan seutuun, missä hän oli samoillut kenraali Rozluckin
kanssa. Täyttä laukkaa ajaen saavutti hän vielä päivän valossa metsän.
Hän muisti tien aivan tarkoin. Vinon virstanpatsaan luona kääntyi hän
vasemmalle, ratsasti vuoren yli ja saapui metsään, kun jo hämärsi. Hän
ratsasti käymäjalkaa. Hevoset kompastelivat juuriin, joita risteili
tien yli, pärskyivät ja astelivat arastellen. Sotamies, joka seurasi
Piotria, rohkeni arkaillen ilmaista pelkonsa, että he kenties olivat
väärällä tiellä. Upseeri käski asianmukaisella tylyllä äänellä häntä
olemaan huoleti. Rohkaistakseen itseään ja toista veti hän revolverinsa
esille ja latasi sen.
Yö yllätti heidät metsässä, hiljainen, vieno yö, kuin kauniin päivän
lauha kaiku. Kuuta ei näkynyt taivaalla, mutta loistavat tähdet
osoittivat tietä pimeään tottuneille silmille. He koettivat kumpikin
katsoa, etteivät joutuisi pois tieltä ja eksyisi upottavilla niityillä.
Heidän tienviittoinaan olivat kääpiömäiset pensaikot ja vanhat
ruohottuneet ja vesoittuneet ojat. Näin harhailivat he kauan eteenpäin
yön hiljaisuudessa. Viimein Piotr ei enää ollut suunnasta aivan varma,
mutta hän ei katunut, että oli valinnut tämän tien. Hän harkitsi
kaikkea, mitä Michal-setä oli niin koruttomasti sanonut, syventyi
hänen väitteisiinsä, teki mielessään niihin vastaväitteitä, punnitsi
todisteita, hylkäsi ne ehdottomasti ja teki erinomaisia päätelmiä
vanhan miehen sofismin kumoamiseksi.
Yhtäkkiä huomasi hän taivaan himmeässä valossa edessään yksinäisen
koivun. Hän tunsi sen heti ja silmäiltyään vielä hiukan ympärilleen oli
hän varma siitä, ettei ollut erehtynyt. Koivu seisoi liikkumattomana,
latva lehdetönnä, syvään maata kohti kumartuen. Hevoset astelivat
hitaasti sen ohi, satula ja suitset kilahdellen. Piotr katseli
kiinteästi puuhun ja otti lakin päästänsä.
Kun hän jo oli ratsastanut ohi, kääntyi hän satulassaan ja katseli
kuin salaperäisen voiman pakottamana yhä vielä sinne. Puu oli nyt
saanut toisen hahmon. Yön ruskealla taustalla kasvoi laaka musta täplä
pörrötukkaiseksi jättiläispääksi. Se riippui elottomana hartioilta ja
tähysteli mustaa maata. Jäinen väristys tärisytti nuoren ratsastajan
selkää. Herpaiseva tuska ahdisti hänen rintaansa ja pakotti hänet
pysähtymään. Tahtomattaan vetivät kädet kouristuksenomaisesti
suitsista. Hevonen nousi takajaloilleen. Piotr ei voinut irroittaa
katsettaan. Hänen sydämensä seisahtui, hengitys salpautui, hänen
ajatuksensa kiertelivät kangistuneessa päässä hurjina, kauhun
ruoskimina. Äkillinen tuska, niin ankara tuska, että koko hänen
sisäinen maailmansa luhistui kokoon, sattui hänen sydämeensä kuin
tikari. Saadakseen mielensä tasapainoon, todistaakseen itselleen
oman tahdonvoimansa ja tukahuttaakseen tuon epämiehekkään, ulkoapäin
tulleen kauhun ja tuskan nousi Piotr hevosen selästä, heitti suitset
sotamiehelle ja kulki pitkin askelin puuta kohti.
Hän nousi matalalle, tasoittuneelle hautakummulle, haparoi käsillään
vanhaa lahonnutta ristiä ja koetti miehekkäin käsin tarttua aaveeseen
ja kuristaa sen. Hänen kätensä tulivat täyteen mureaa, karkeaa jauhoa.
Hetken seisoi hän siinä liikkumattomana, kädet nojaten oksien varassa
riippuvaan ristiin, sielu tomun tyhjyyden lamauttamana. Viimein hän
tyyntyi, huokasi, poistui, nousi hevosen selkään. Kiivaasti kannustaen
hevostaan hän ajaa karahutti pimeään yöhön.