Piotr Rozlucki sai asunnokseen pienen huoneiston eräässä esikaupungin
talossa, aivan lähellä tykistöpatterin kasarmia ja harjoituskenttää.
Talo oli sitä rakennustyyppiä, jota tapaa ainoastaan kaukana
rautateistä olevissa kuvernementinkaupungeissa. Sen julkisivu teki
kadulta nähtynä vanhanaikaisen maalaiskartanon vaikutuksen. Se olikin
aito puolalainen talo, jonka muurit olivat kosteat, rappaus halkeillut
ja särkynyt, portaat ränstyneet ja kauas ulkoneva pärekatto vanhuudesta
mustunut. Pihalta näytti se somalta kaksikerroksiselta kivipalatsilta,
jommoiset usein reunustavat pikkukaupungin isoa toria.
Rakennuksen yläkerrassa oli nuoren luutnantin asunto. Sinne pääsi
ulkoportaita myöten, jotka oli kyhätty kuluneista, lahonneista
laudoista ja joita erikoinen katto suojasi. Tämä käytävä muistutti
jonkin matkan päästä rumaa vihreää matoa, joka ryömi liejuiselta
pihalta ryhmyisen muurin yli ränstyneelle katolle. Itse huoneisto
vastasi erinomaisesti sen asukkaan makua. Siinä oli kaksi kamaria,
jotka oli kalustettu sikäläisen tavan mukaan. Sisään pääsi
uskomattoman ahdasta käytävää myöten, jonka vieressä olivat hyvin
suuret ullakkohuoneet. Siellä oli ruokasäiliö ja erinäisiä muita
varastohuoneita, jotka oli tehty harvakseen lyödyistä laudoista.
Ikkunat olivat suurelle kasarmin pihalle päin, missä oli tykkivajoja
ja talleja, joissa patterin hevoset hirnuivat, ja inhottavia
vihreäkattoisia parakkeja, joissa sotamiehet nukkuivat.
Piotr oli järjestänyt asuntonsa erittäin huolellisesti. Hän ei
tahtonut pitää ketään luonaan ja voidakseen rajattomasti nauttia
vapaudesta, jonka hän nyt ensi kertaa elämässään oli saanut, antoi
hän sotamiespalvelijansa nukkua kasarmissa ja saapua vain määrättyinä
tunteina järjestämään huoneistoa.
Tämän talon koko alakerta oli erään herra Kozdrojn hallussa, joka
piti koululaishoitolaa ja jolle — hän kun oli ammatiltaan pedagogi
— uskottiin järkkymättömimmät laiskurit ja korttipelitieteessä
edistyneimmät lukiolaiset tapojansa parantamaan ja
velvollisuudentuntoaan kartuttamaan.
Rozlucki, jonka aika meni lähinnä omissa tehtävissä, ei aluksi
kiinnittänyt alapuolella asuviin naapureihinsa ollenkaan mitään
huomiota. Hän ei muistanut lainkaan heidän olemassaoloaan, vaikka
hän näki heitä joka päivä. Ajan oloon oli hänen kuitenkin pakko
ruveta seuraamaan heidän toimiaan. Herra Kozdrojn hoidokit olivat
kaikkialla; he mölisivät pihalla, kiipesivät likaisien lauta-aitojen
yli, livahtivat vastenmielisten sotamieskäymäläin ohi kokouspaikkaansa
suorittamaan salaisia savukekauppojaan, pelasivat kiellettyjä
uhkapelejä, nostivat korvia vihlovan kirkunan, olivat ainaisena kiusana
kaikille, jotka onnettomuudekseen asuivat tässä kaupunginosassa,
tuhosivat kaiken, mitä heidän käsiinsä osui, huvittelivat tekemällä
pilkkaa kaikesta, nauttivat heikompien kiusaamisesta, toimeenpanivat
pieksäjäisiä, harjoittivat armotonta oikeutta keskenään ja olivat
julmureita väärämielisten tuomioiden toteuttajina — sanalla sanoen, he
saastuttivat tämän pahanhajuisen idyllin rauhallisuuden.
Tahtomattaan huomasi luutnantti, että herra Kozdrojn vanhemmat kasvatit
harjoittivat ränstyneen aidan takana olevien tykkimiesten kanssa
salaista peliä, että he ottivat sotilailta valtionleipää, tupakkaa ja
viinaa. Eräs sotamies toimitti tilatut tuotteet joka päivä sovittuun
paikkaan aidan viereen, johon hän ne laski. Yksi oppilaista veti
salakauppaan kuuluvan tupakkapakan ja vanhaan sanomalehtipaperiin
käärityt pullot huomaamatta aidanraosta toiselle puolelle ja pani
samaan paikkaan samoin sanomalehtipalaseen käärityn rahan.
Kun Piotr yöllä myöhään tuli kotiin, oli vasemmalla puolella taloa,
etevän pedagogin asunnossa, pimeätä ja mallikelpoisen hiljaista, kun
taas oikealla puolella, kasvattien asunnossa, joiden moraalia täällä
valvottiin, vielä paloi kynttilänpätkä pullonsuussa ja nuorukaiset
salassa ja varovaisesti, mutta sikäli kuin taito ja varat sallivat,
viljelivät uhkapeliä.
Toisen, kauempana olevan aidan takana, joka erotti kasarmin tontin
sivilirakennuksista, oli aivan eristetyllä pienellä pihalla viheliäinen
pitkähkö rakennuspahanen, joka näytti joka puolelta vastenmieliseltä.
Siinä oli eräänlainen kaupunginlaitos, jonka taloudellinen puoli
perustui sotilaiden vanhanpojanelämään ja jossain määrin myös
herra Kozdrojn oppilaiden voimakkaasti herääviin vietteihin. Tämän
laitoksen ikkunan edessä oleva punainen uudin antoi hiukan eloa
paikan yksitoikkoisuudelle, missä oli vain lanta- ja rikkatunkioita,
murenneita muureja ja lahonneita aitoja.
Kaikki tämä tuntui Rozluckista erinomaisen mielenkiintoiselta. Hän
alkoi tutkia lukionuorison kolkkoa elämää. Täysikasvuisten poikien
rinnalla, joilla oli hyvin selvä viiksenalku, oli, hullunkurista kyllä,
myös pieniä poikasia, jotka tarvitsivat siveellistä hoitoa. Kaikki nämä
hoidokit ikäeroon katsomatta olivat lakkaamattomassa panssaroidussa
taistelussa pedagogi Kozdrojta vastaan. Kun heitä pidettiin tässä
hoitolassa miltei lukkojen ja salpain takana ja kun heidän annettiin
mennä pihalle ainoastaan tarvettaan toimittamaan ja kun heitä
kohdeltiin vankien tavoin eikä sallittu koskaan käydä kaupungilla, niin
taistelivat he myöskin raa'asti ja katkerasti kuin vangit.
Ravinto oli hyvin yksinkertaista. Eräänä iltapäivänä huomasi Piotr
talonportin ulkoseinään naulattuna omituisen esineen. Hän kysyi eräältä
nuorista naapureistaan mitä tämä merkitsi, ja hänelle selitettiin
venäjäksi, että siihen oli naulattu näytteeksi ruoasta »prazucha»
(kokkare); se oli huonosti valmistettua, ei maistunut kenellekään ja
sitä oli niin usein pöydässä, että asia oli päätetty tällä tavoin
mielenosoituksellisesti saattaa laajemman kansalaispiirin tietoon.
Tuhansia todistuksia näiden naskalien kostonhimosta sai Piotr huomata
joka askeleella. Useat heistä, jotka nähtävästi olivat rikkaista
tilanomistajaperheistä, tekivät kasvattajalle uppiniskaisesti
vastarintaa, ja Kozdroj kohteli heitä kuin pahantekijöitä.
Syntyi skandaleja, jotka kuuluivat kaikkiin pihoihin ja tulivat koko
etukaupungin korviin.
Piotr alkoi vähitellen tehdä erotuksen Kozdrojn eri oppilaiden suhteen
ruveten eräistä pitämään, mutta toisia kohtaan tuntemaan antipatiaa,
vaikkakaan hän ei tuntenut henkilökohtaisesti ketään. Hän seurasi
heidän elämäänsä ja kaikkia heidän toimiansa, mikä tuotti hänelle
itselleen mitä suurinta huvia.
Laitoksessa kävi joka päivä tarkastuksen vuoksi kimnaasintarkastajia,
mutta poikien varovaisuustoimenpiteet, varoitusmerkit,
salavihellykset, hälyytyslaitteet ja pylväisiin kirjoitetut
liituviittaukset tekivät tyhjiksi kaikki yritykset heidän
syyllisyytensä todistamiseksi.
Piotr saattoi tyytyväisenä todeta voineensa järjestää oman elämänsä
Kozdrojn oppilaiden elämää mukavammaksi ja hän nautti siitä
tietoisesti, mutta sitä haittasi kuitenkin yksitoikkoisuus. Aamulla
meni hän harjoitukseen ja toimeensa kasarmiin tai patterille, sitten
hän söi päivällistä, nukahti hetkiseksi, meni virkeänä kaupungille
kahvilaan tai teki kävelyretken. Hän eli toverien parissa, jotka jo
kauan aikaa olivat viettäneet tällaista pysyvään muotoon kiteytynyttä
upseerin elämää. Joka toinen tai kolmas päivä oli jonkun vanhemman
upseerin luona juomingit, joissa nautittiin kaikenlaisia juomia.
Laulettiin ja soitettiin ja seurusteltiin vapaasti toista sukupuolta
olevien henkilöiden kanssa. Seuraavana päivänä taaskin harjoitukset,
päivällinen, päivällislepo, ilta kotona tai juomaorgioissa jonkun
toverin luona. Silloin tällöin pidettiin alkoholin laatuun ja määrään
nähden komeampia kemuja ravintolassa, jossa orkesteri ja runsaasti
edustettu kaunis sukupuoli lisäsi juhlatunnelmaa. Huvitteluun kuului
tyhjien pullojen rikkominen, jotka ovela isäntä pani tarjoilupöydälle
näytteeksi kellarinsa parhaista viini- ja liköörilajeista.
Joskus tehtiin virallinen käynti, oltiin syntymäpäiväonnittelulla tahi
oli jonkun kaupungin korkean henkilön vastaanottopäivä. Mieluisinta
oli vierailu kenraalin luona. Kaikki upseerit olivat rakastuneita
Tatjana Ivanovnaan, mutta he eivät, omituista kyllä, puhuneet hänestä
mielellään. He väittivät Tatjanan aina tuijottavan muuanne tai
katselevan ikkunasta.
Piotrkin tunsi Tatjanan omituisen vieroittavan käytöksen, mutta samalla
veti häntä myös puoleensa Tatjana Ivanovvnan olemuksen erikoisuus.
Piotr puolustautui mielessään sillä, että tämä viehtymys johtui vain
yksitoikkoisesta elämästä ikävässä, hiljaisessa maaseutukaupungissa.
Täällä ei ollut mitään mielenkiintoista. Kaikki päivät olivat aivan
toistensa kaltaisia.
Kiusallisimmalta tuntui hänestä se, ettei hän osannut väestön kieltä.
Mutta Piotr oppi puolankielen pian tietämättään ja näkemättä mitään
vaivaa. Tämän kielen erikoista opiskelemista olisi hän pitänyt
arvolleen sopimattomana, alhaisena työskentelynä, jota olisi pidetty
loukkaavana hänen esimiestensä ja toveriensa hyvässä valioseurassa.
Mutta tuo kieli tunkeutui kaikkien huokosten kautta hänen muistiinsa ja
takertui kiinni hänen aivoihinsa joka puolelta. Tahtomattaan, pelkästä
vaihtelun puutteesta hengitti hän sitä sisäänsä kuin kukkien tuoksua.
Se tunkeutui joka suunnalta häneen, katukilvistä, ohikulkevien puheista
ja öisistä huudoista. Hien höyryssä nousi se työstä, se kumpusi
majesteettisena, valtavaa, tavoittamatonta viehätystä uhkuvana, se
soi ylpeyttä ja ylevyyttä kuin tuntematon laulu goottilaisen kirkon
salaperäisistä laivoista, syöksyi kuin lähdevesi kadulla kulkevien
koulupoikien sulavista puheista ja leikeistä; tuntemattomien asiain
iloisena symbolina sukelsi se ilotytön suusta ja painautui ainiaaksi
muistiin.
Rozlucki ei ollut itse selvillä, miten hän oli tutustunut puolan
kieleen. Lopulta kiusoitti häntä, jollei hän ymmärtänyt jotakin sanaa
tai jollei hän voinut kahvilassa seurata kuulemaansa keskustelua. Mutta
erikoisesti ärsyttivät häntä nuo vivahteet, viittailut, kuvannolliset
ilmaisutavat, nuo siivekkäät kuvat ja sanonnat, jotka kauniiden
perhosten tavoin liitivät viehkeään keskusteluun, tai nuo hipaisevat
vihjailut, jotka naisen suu singahutti.
Hänen parhaita opettajiaan olivat ehdottomasti herra Kozdrojn
kasvatit. Täällä jokainen kielellinen ilmaisukeino havainnollistettiin
elämään kuuluvalla esimerkillä, ja pulmallisinkin sanaleikki selittyi
itsestään, kun hän tunsi tarkoin edellytykset, joihin se perustui.
Takapiha tarjosi näin ollen Piotrille pysyvän ahjon sen kielen
opiskeluun, joka oli rikkatunkiolle työnnetty. Seuratessaan aikansa
kuluksi ikkunastaan herra Kozdrojn kasvattien toimia ja puuhia kuunteli
hän samalla myöskin kieltä, tarkoin ymmärtääkseen kaikki tapahtumat, ja
tunkeutui yhä syvemmälle sen salaisuuksiin.