Jalkaväkirykmentin ja tykistöpatterin päällikkönä kaupungissa oli
kenraali Polenov-Tšernovratski. Kenraali Rozlucki holhotteineen läksi
hänen luokseen kaupunkiin tulonsa jälkeisenä päivänä. Kenraali Polenov
oli vanhan Rozluckin vanha rykmenttitoveri, vaikkakin iältään paljon
nuorempi. Myöhemminkin olivat he tavanneet toisensa sotapalveluksessa,
Puolan kapinan aikoina; tärkeisiin tehtäviin määrätty Polenov toimi
armotta kapinan kukistajana ja rankaisi ankarasti kapinallisia.
Kun vanhan Rozluckin ja hänen sukulaisensa tulosta oli ilmoitettu
kenraalille, kaupungin korkeimmalle sotilashenkilölle, täytyi heidän
hiukan odottaa. Polenov piti kiinni järjestyksestä silloinkin, kun
hän osoitti, asianomaisille suosiotaan. Mutta kun hän antoi käskeä
vieraat luoksensa, otti hän heidät sydämellisesti vastaan. Hän oli
itse opintojensa puolesta tykistösotilas, ja hänellä näytti olevan
suuri mielenkiinto nuorta upseeria kohtaan, jota hän oli jo aikaisemmin
lähetetyissä papereissa nähnyt aivan erikoisesti kiitettävän ja jonka
todistukset herättivät suorastaan ihmettelyä. Hän kääntyi nuoren
Rozluckin puoleen sydämellisesti, eikä Nikolain aikaiseen töykeään
ja karskiin tapaan. Vanhan eronsaaneen kenraalin otti hän vastaan
ylemmyydestään laskeutuvan hyväntahtoisuudella, ikäänkuin olisi ollut
kysymys arvottomasta univormutakista, joka vedetään joskus kaapista
esiin ja joka haisee naftalinille.
Kenraali Polenov oli laiha ja pitkä mies. Kaljun kallon peitteenä
oli muutama harva suortuva, jotka hän kampasi huolellisesti päälaen
vasemmalle puolelle. Päätään hän piti pystyssä, vaikkakin sillä oli
taipumus vaipua rinnalle, kun ei kukaan ollut näkemässä. Hänen lyhyt,
harmaa poskipartansa oli Nikolai I:n ajan mallia, hänen viiksensä
olivat sotaisasti pystyyn kierretyt, ja hänen mulkoilevat silmänsä
antoivat hänen kasvoilleen eläimellisen ilmeen. Hänen esikuvanaan oli
Araktšejev, sanoivat hänen alaisensa, jotka tunsivat nämä asiat.
Molemmat Rozluckit saivat kutsun jäädä päivälliselle. Päivälliseen
saakka istuttiin salissa.
Kenraalin talo oli kaupungin ulkopuolella suuressa puutarhassa,
jota ympäröi joka puolelta pahasti vahingoittunut muuri. Tämän
puutarhan laidassa kasvoi jättiläislehmuksia ja tavattoman suuria
Veikselinpoppeleja. Niiden juurien lomitse lirisi pieni joki. Nykyinen
kenraalin asunto, yksikerroksinen, taitekattoinen linnantapainen
rakennus, oli muinoin ollut puolalaisen ylimysperheen hovina. Salista
meni suuri lasiovi lehtokujaan, ja sen päässä oli uusi puhtaasti
venäläistyylinen puutarhamaja, joka räikeässä mauttomuudessa ei sopinut
ollenkaan tähän enempää kuin mihinkään muuhunkaan ympäristöön.
Kenraali oli ollut jo useita vuosia leski. Hän oli asunut jo kauan
tässä kaupungissa ja tunsi olevansa täällä kotonaan. Virallisen
vastaanoton jälkeen puheli hän nuoren Rozluckin kanssa ystävällisesti
aito maaseutulaisena Pietarin uutuuksista, joista Piotr Rozlucki
välinpitämättömänä ja kuivakiskoisesti kertoi hänelle. Noin puoli
tuntia ennen päivällistä meni vanha palvelija hänen käskystään
pyytämään hänen tytärtään Tatjana Ivanovnaa saliin.
Tuskin oli tytär astunut huoneeseen, kun Piotr Rozlucki tunsi, miten
sydän hänen rinnassaan puristui omituisesti kokoon, ja hän pidätti
henkeään. Tatjana Ivanovna oli täydellinen kaunotar. Äidiltään,
joka polveutui gruusialaisesta aatelissuvusta, oli hän perinyt
kaukasialaista tyyppiä muistuttavat piirteet, etenkin päänmuodon,
silmien, kulmakarvojen ja suun juonteet ja hurmaavan, kiiltävän tumman,
sysimustan tukan. Tuo tukka oli niin pitkä, että raskas hiussykkyrä
saattoi töin tuskin pysyä päälaella. Lumoavinta hänen kasvoissaan
olivat kuitenkin silmät, joiden sametinpehmeä syvä tummuus sai joskus
safirinsinisen loisteen. Salaperäisesti ja arvoituksellisesti kuin
nokturnon sävel ne häipyivät katsojaa pakoon, mutta elivät oman
kauneutensa yltäkylläisyydessä. Jo pelkästään ihastuttavien huulien
väri, kasvojen yleisestä kauneudesta puhumatta, saattoi hurmata ja
samalla kertaa herättää omituista haikeutta. Tatjana Ivanovna oli
solakka ja pitkä, mutta sitä kauniiden ja terveiden tyttöjen tyyppiä,
joka aikaa myöten kehittyy lihavaksi rouvaksi.
Kun isä oli esittänyt Tatjanan vieraille upseereille, istuutui tytär
luontevasti, osoittamatta pienintäkään ujoutta, ja näytti olevan
tahallaan kiinnittämättä huomiota vieraihin. Piotr Rozlucki huomasi
hänen kätensä vihreällä pöytäliinalla ja tunsi taas ihastusta, joka
sai hänen rintansa pusertumaan ja joka imeytyi hänen olemuksensa
kaikkiin kudoksiin. Käsi oli kaunis kuin veistos, kuin käden perusmalli
niissä kuvapatsaissa, joita kreikkalaiset mestarit olivat vuosisatoja
sitten hakanneet valkeasta marmorista. Hän oli äskettäin Pietarissa
sotilasopiston päätettyään käynyt ensi kertaa Eremitagen galleriassa.
Kreikkalaista tanssijatarta esittävän patsaan edessä, joka oli
erinomainen jäljennös vatikaanin Sala delle Mascheressa säilytettävästä
mestariteoksesta, oli hän vaipunut onnen haaveisiin. Nyt oli hänen
edessään elävä valkea käsi alabasterisormineen, jotka olivat pyöreät
ja kapenivat vaaleanpunervia kynsiä kohti, ja toisen kerran tunsi
hän samaa mykkää ihmetystä, nuorekasta epäilystä sellaisen kauneuden
olemassaolon mahdollisuudesta.
Tatjana Ivanovna oli vaatimattomasti puettu. Olematta ujo näytti
hän uneksivalta ja haaveelliselta, mutta tuon unelmahunnun takaa
väikkyi sisäistä hilpeyttä, ylvästä ja armotonta ironiaa. Aurinko,
joka paistoi suuresta lasiovesta, kultasi hänen poskensa ja kimalteli
hiuskiehkuroissa häikäisevän valkean otsan yllä.
Piotr seurasi tuota valon väikettä ja unohtui katselemaan häntä.
Tatjanan silmät kimmelsivät auringonsäteiden niihin sattuessa omituisin
safirinsinisin hohtein. Mutta vain hetken; sitten tulivat ne taas
mustiksi ja läpitunkemattoman tummiksi. Poskien väri oli kuin vasta
satanut lumi, johon aurinko loihtii kirjavia värivivahteita: tahratonta
valkeaa, vienoa sineä ja iltapilven ruusuista hohdetta. Silmäluomien
ympärillä väikkyi hentoja varjoja, joita pitkät silmäripset
loivat. Noihin varjoihin kätkeytyi nuoruuden heräävää aavistelua.
Perehtymättömän, aavistelevan, tiedonjanoisen sielun unet hiipivät
huomaamatta esiin ja katosivat kuin taivaalliset enkelit ulkomaailman
töykeyden, julmuuden ja matalan arkisuuden karkoittamina.
Tässä nuoressa tytössä ei ollut mitään keinotekoista
sentimentalisuutta, ei mitään pyrkimystä soveltautua kaavamaisuuteen ja
muotiin, ei mitään keikailevaa. Hän oli aina oma itsensä. Hän katseli
vieraitaan välinpitämättömästi ja hän puhui, nauroi ja piti seuraa
heille samalla tavalla. Koko hänen esiintymisessään oli jonkinmoista
ylenkatseellista, ylpeää ja kohteliaisuuden verhoamaa ikävystymistä,
hänen sielunsa ja kauneutensa kun olivat niin harvinaisen erikoista
ja niin poissaolevaa. Piotr ei tuntenut olevansa »lasiruudun takana»,
kuten oli ollut laita puolattarien seurassa, joita hän oli tavannut.
Tämän venäläisen kaunottaren kanssa hän saattoi keskustella, olla yhtä
mieltä, väitellä, mutta samalla hän tunsi, että se oli vain ulkonaista
seurustelua ja väkinäistä ajatuksen vaihdon näyttelemistä.
— Hän rakastaa jo! sanoi Rozlucki itselleen.
Tämä päätelmä, jonka hän teki määrittelemättömistä, mutta ehdottoman
varmoista merkeistä, antoi hänelle synkkää ja epätoivoista tyydytystä.
Mutta hän päätti olla ilmaisematta mitään sielunsa värähdyksistä. Hän
ei totisesti aikonut kerjätä armoa ja pyytää toista alentumaan hänen
tasolleen. Hän päätti päinvastoin nauraa häikäilemättömästi kaikelle.
Tatjana Ivanovna ei näyttänyt huomaavan mitään näistä hänen niin
älyllisistä ja odottamattomista sisäisistä taisteluistaan. Tuntui kuin
Rozluckin ruumiillinenkin läsnäolo olisi jäänyt häneltä huomaamatta,
vaikka hän puheli kohteliaasti hänen kanssaan. Hän kertoi vieraalleen
kaupungista, tämän syrjäisen kolkan huvituksista ja ikävistä puolista,
kuvernöörin, varakuvernöörin, pormestarin, kaupungin viskaalin ja
everstin perheistä. Kaiken tämän esitti hän hauskasti ja sukkeluuksin
höystettynä, mutta se kuului kaavamaiselta ja läksymäiseltä kuin
oppaan selitys tai ulkoa opittu kuvaus. Hän oli itse alusta saakka
ikävystynyt. Piotr oli heti selvillä siitä, että nämä seikat olivat
sopivin keskusteluaihe, kun nyt kerran oli vieras talossa. Hän tiesi,
että kun hän poistuisi huoneesta, tyttö hengittäisi helpotuksesta,
istuutuisi mukavasti nojatuoliin ja palaisi omiin ajatuksiinsa. Hän
nauttisi saadessaan haukotella tämän näennäisesti niin iloisesti ja
sujuvasti luistaneen keskustelun jälkeen.
Taaskin tunsi Rozlucki puristusta rinnassaan.
Kenraali kääntyi tyttärensä puoleen:
— Tatjana, etkö tahtoisi näyttää puutarhaamme Piotr Ivanovitšille?
Onhan hänelle täällä kaikki aivan outoa.
— Haluatteko nähdä puutarhaa? kysyi Tatjana Ivanovna velton
kohteliaasti.
— Mielelläni, jollei teistä ole ikävä... vastasi Rozlucki
tuntien salaista tyytyväisyyttä, joka verhoutui näennäiseen
välinpitämättömyyteen.
Tatjana avasi suuren oven ja meni korokkeelle, joka oli tehty
graniittipaasista. Molemmat menivät puutarhaan vieviä portaita alas.
Puistokuja ei ollut pitkä. Katse sattui heti muuriin ja räikeään
puutarhamajaan. Heidän kulkiessaan puiden varjossa kääntyi Tatjana
taloon päin, osoitti sitä kädellään ja kysyi:
— Ihmeellisen näköinen talo, eikö niin?
Niin oli todellakin laita. Talo oli aika eriskummallinen. Rakennus
oli kahdeksannentoista vuosisadan lopulta, ja sen vanha, aikoinaan
vaaleanpunerva poimutiilikatto oli ajan mustuttama. Suuri-ikkunaisesta
pohjakerroksesta kohosi puutarhan puolella kerros, jossa oli
matalat pieniruutuiset ikkunat. Parveke oli komea, ja kaikessa oli
vanhanaikaisuuden viehätys.
— Oletteko puolalainen? kysyi Tatjana Ivanovna odottamatta, kuin jotain
sanoakseen.
— Olen puolalaista syntyperää, sanoi Rozlucki hitaasti, — mutta olen
oikeauskoinen ja venäläinen.
— No niin... — sanoi Tatjana, — te ette tule täällä viihtymään.
Täällähän vilisee puolalaisia. Minun täytyy tunnustaa, minä en siedä
heitä.
— Onko teillä ollut ikävyyksiä heistä?
— Ei minulla persoonallisesti. Mutta se on kummallista rotua. Meitä
venäläisiä he vihaavat ja pelkäävät samalla. Useat heistä matelevat
meidän edessämme. Minä olen tuntenut eräitä, jotka ovat olleet niin
alhaisia. Toiset, jotka eivät voi kostaa, katsovat meitä pelosta aina
vihaisin silmin. He nauravat, jos meille sattuu jokin onnettomuus, he
väijyvät jokaista askeltamme. Huh, minä en siedä heitä!
Hänen näin puhuessaan synkistyivät hänen kasvonsa ja hänen silmänsä
hehkuivat silmäripsien varjossa. Mutta näiden muutamien vilpittömästi
lausuttujen sanojen jälkeen tuli hän heti taas umpimieliseksi.
He olivat saapuneet puutarhamajalle. Piotr Rozlucki meni sisään.
Majan keskellä oli pyöreä pöytä ja puupenkkejä, joilla oli punaisia
samettityynyjä. Pöydällä oli kirja. Upseeri kosketti sitä kädellään,
mutta hän tunsi äkkiä kuvaamatonta pelkoa. Tämä paikka tuntui aivan
erikoisen epämiellyttävältä ja kaamealta. Piotr joutui äkkiä tuohon
uhman tilaan, joka oli hänen luonteelleen ominaista, kuten hän oli
joutunut tutkinnossa, kun hän tahtoi »kiusata» suuriruhtinasta. Hän
kääntyi Tatjana Ivanovnaan päin ja sanoi:
— Eikö niin, te olette ollut onnettomasti rakastunut kauniiseen
puolalaiseen?
Tatjana kuunteli välinpitämättömänä. Sitten hän vastasi hymyillen:
— Puolalaiseen!... Ei, Luoja varjelkoon!
— Heidän joukossaan on kauniitakin miehiä. Minä olen nähnyt Varsovassa.
— Minä en voi kuvitella, kuinka heidän sihisevällä, sähisevällä ja
kilisevällä kielellään voi puhua kauniista ja hienoista asioista.
— Se ei kuulu aina siltä. Minä olen kuullut runon, joka kuului hyvin
kauniilta.
— Ymmärrättekö te kaikki?
— En, tuskin ainoatakaan sanaa.
— Täällä te opitte varmaankin pian, sillä täällä ei ole ainoastaan
kauniita miehiä, vaan myöskin kauniita naisia. Minä olen nähnyt oikeita
kaunottaria täkäläisissä tanssiaisissa. Muistan erään tilanomistajan
tyttären, aivan nuoren tytön. Minä pyysin häneltä hetkeksi viuhkaa, kun
olin tanssiessa kadottanut oman viuhkani. Hän katseli minua silloin
niin raivostunein silmin kuin me olisimme verivihollisia. Emmekä me
kuitenkaan olleet koskaan ennen nähneet toisiamme.
— Oh, te vihaatte häntä. Se ei ole hyvä.
— Miksi se ei ole hyvä? He osaavat vihata, mutta minä osaan myöskin.
Aina kun kuljen tämän puiston läpi, aina kun olen ajelemassa, tunnen
joka puolellani raivoisia katseita ja näen inhoa kaikissa silmissä.
Täällä on kuin eläisi vihan ilmakehässä.
— Voivatko he todella vihata teitä? kysyi Piotr miltei huomaamattaan,
tehden kysymyksen pikemmin itselleen kuin Tatjanalle.
Tatjana hymyili, ja hänen hymyssään ei nyt ollut mitään sovinnaista. Se
oli aivan toisenlainen kuin tähän saakka, se oli keimaileva, kiehtova,
miltei julkea.
— Kuten näette on se mahdollista... minua vihataan, sanoi hän hiljaa.
— Jos jään tänne, voin minä tutkia, onko ihmisillä todella teitä
kohtaan niin epäystävälliset tunteet. Ehkä se on vain epäoikeutettua
ennakkoluuloa. Sanokaa minulle, oletteko ylimalkaan oikeudenmukainen?
— En ollenkaan!
— Epäoikeudenmukainen?
— Niin.
— Aina?
— Aina.
— Se on siis teidän periaatteenne ja menettelytapanne?
— Niin on. Oikeamielinen tulee olla rauhantuomarin tai piirituomarin,
hän saa siitä palkkaa, lahjapalkkioita, rahoja vuokraan ja lasten
kasvatukseen. Mutta miksi minä olisin oikeudenmukainen? Minä olen
riippumaton, minä elän mieleni mukaan ja ajattelen mitä haluan.
— Mielenne mukaan? Mitä se merkitsee?
— Se on salaisuus, josta ei puhuta.
— Sekin on periaatetta ja menettelytapaa, kuten huomaan.
— Nyt meidän on aika mennä päivälliselle, sanoi Tatjana välttäen ja
läksi taloa kohti.
Piotr seurasi häntä ja katseli ihmetellen ja tutkivasti puutarhaa.