Muutamia päiviä myöhemmin Piotr lähti linnoitukseen, johon hänet
oli määrätty palvelemaan. Kenraali-setä matkusti hänen kanssaan
järjestämään yksityisasioitaan, mutta samalla hän tahtoi esittää nuoren
sukulaisensa tämän päällikölle, jonka hän ennestään tunsi.
Kun he tulivat syrjäteitä isolle maantielle, käski kenraali kyytimiehen
kääntyä metsään ja ajaa lyhempää tietä vuorien yli. Kyytimies oli aika
lailla ihmeissään tästä omituisesta päähänpistosta ja mutisi kuuluvasti
itsekseen, että sillä tarpeettomasti kiusattaisiin hevosia ja että
vanhat vaunut, joiden vietereistä ei ollut takeita, joutuisivat liiaksi
koetukselle. Mutta kenraali käski häntä olemaan vaiti ja vaati, että
käsky oli täytettävä. Palvelija totteli.
Kun vuoret ja sankat metsät olivat jääneet heidän taakseen,
aukeni heidän eteensä metsättömiä ja viljelemättömiä taipaleita
karjalaitumineen ja kasvullisuudesta köyhine soineen. Hiekkatie
ristiin rastiin kasvettuneine puunjuurineen, joiden rungoista ei enää
ollut tietoa, kulki tämän korven läpi. Eräässä kohdassa käski vanhus
pysäyttämään. Hän nousi vaunuista ja antoi Piotrille äänettömän merkin
tehdä samoin. Palvelijalle hän antoi määräyksen ajaa käyden eteenpäin
kylän päähän saakka. Kyytimies ihmetteli taas hiljaa itsekseen.
Mutta kun hän kokemuksesta tiesi, ettei vanha herra suvainnut mitään
vastaväitteitä, ajoi hän eteenpäin ja vaipui miettimään, mitä herrat
mahtoivat etsiä näiltä laidunmailta. Sillä se, että he etsivät jotain,
oli hänestä epäilemätöntä.
— Kukapa tietää vaikka ukko olisi kaivanut tänne aarteen maahan... Jo
kapinan aikana... Nyt muistaa hän kohdan, ja nuoren herran pitää kaivaa
aarre esiin — ajatteli tuo kunnon mies ja etsi hetkeä, jolloin hän
saattaisi huomaamatta kääntyä katsomaan.
Viimein hän ensimmäisessä tienkäänteessä loi salaisen silmäyksen
taaksensa, mutta ei huomannut mitään katsomisen arvoista. Hänen
molemmat herransa kulkivat hitaasti tien yli. Kyytimies tuli
vakuutetuksi, että heillä oli salaisuuksia toisilleen, ja tyytyi siihen.
Sillä välin vei kenraali Piotrin heidän kävelynsä päämäärään. Pitkän
tarkastelun jälkeen alkoi seutu hänelle selvitä. Vaikka metsä oli
kaadettu ja raiskattu, saattoi paikan piirteet sentään selvästi tuntea.
Tässä oli ikivanha tie, tässä tien mutka ja vihdoin itse määräpaikka —
tienristeys.
Vanha kenraali ja Piotr olivat perillä. Kapakasta, joka oli ennen
ollut täällä, ei ollut mitään jälellä. Tulipalo oli sen varmaankin
hävittänyt; lieden ja uunit olivat seudun asukkaat hajoittaneet,
kaakelit olivat hävinneet kaikkiin ilmansuuntiin. Vain jättiläismäinen
ohdakerykelmä ja neliskulmainen maa-ala, jota peittivät väkevästi
rehoittavat nokkoset, viittasivat entisen rakennuksen jätteisiin.
Toisella puolen tietä, muinaista kapakkaa vastapäätä, kasvoi ohut,
syvään painunut koivu, joka näytti surevan näköiseltä. Sen pitkät oksat
ulottuivat miltei maahan saakka, runko oli alhaalta mustissa vaoissa,
kohottautui valkeana pystyyn ja levitti kaikkiin suuntiin lukuisia
paksuja haarojaan, joista lähti notkeita oksia ja lehviä.
Tähän koivuun oli aivan merkillisellä tavalla kiinnitetty risti. Jalka,
joka oli aikoinaan ollut maahan kaivettu, oli ylös asti ihan laho,
joten siitä oli jäänyt jäljelle vain alaspäin kääntynyt nystyräinen
ranka, josta tihkui tummaa lahopuun pölyä. Tukipaaluista, joita laupias
käsi oli vuosia sitten lyönyt molemmille puolille, oli jäänyt vain
kaksi irrallista palikkaa jälelle. Risti oli jo aikoja sitten sortunut,
mutta ihmiskädet olivat luultavasti nostaneet sen pystyyn ja poikkipuun
molempien haarojen avulla ripustaneet koivun kahdelle oksalle. Näin
painautui risti runkoa vasten ja riippui koivun lehvien ympäröimänä ja
puun kanssa melkein yhteenkasvettuneena, mustana, surkean näköisenä
valkean hiekkakummun yllä, ristillä kuolevan Kristuksen hahmon tavoin.
Suippona maata kohti suuntautuvan ristipaalun reikäinen, laho puu
näytti kaukaa teräväpiirteisyydessään kuin olisi siinä ollut kaksi
päällekkäin pantua, naulalla lävistettyä jalkaa. Ristin alla oli
hoidotta jätetty, rikkaruohoa kasvava hautakumpu.
Kun he olivat saapuneet tälle kohdalle, katsoi vanha Rozlucki vielä
kerran ympärilleen ja paljasti päänsä. Piotr teki samoin. Hän tarkasti
paikkaa, puuta ja ristin omituisia jätteitä. Kummankin kasvoilla
kuvastui jäinen kylmyys ja ankaruus. Heidän silmänsä näkivät kaiken,
jokaisen ruohonkorren, pienimmänkin oksan, jokaisen lahohiukkasen.
Piotr käänsi kasvonsa hautaa kohti, kumartui syvään ja teki
oikeauskoisen oppinsa mukaisen kolminkertaisen ristinmerkin.