Varsovaan jäi Rozlucki useammaksi päiväksi ja kyllästyneenä
hotellissaoloon katseli kaupunkia. Häntä ihmetytti puolalaisten
suurilukuisuus ja heidän elämänmuotonsa. Ei pitänyt paikkansa, mitä
viralliset käsikirjat väittivät ja mitä asiantuntijain suulliset
kuvaukset säestivät. Häntä harmitti se, että he esiintyivät
eristäytyneenä, koossa pysyttäytyvänä aineksena, jossa liikkuvat
virtaukset kätkeytyivät syvälle eivätkä olleet katselijan
tavoitettavissa. Katselija toivoi, ettei olisi olemassa mitään »Puolan
kysymystä». Hän ei voinut nauttia kauniiden naisten viehätyksestä, ei
kulttuurin, taiteen, arkkitehtuurin ja muistomerkkien omintakeisuudesta
eikä elämän yksityisistä ilmiöistä, kun elämä oli hänelle vierasta.
Kaikki tuo oli kietoutunut yhteen »Puolan kysymyksen» kanssa ja oli
ehdottomasti vihamielisessä suhteessa henkilöön, joka ajoi tässä maassa
»Venäjän asiaa». Matkustajaan ei Varsova tehnyt ainoassakaan suhteessa
miellyttävää vaikutusta. Siellä oli kaikki kieroa, matelevaa aina
alhaisuuteen saakka ja samalla kertaa petollista tuossa alhaisuudessa
tai sitten ilmeisesti vihamielistä, suorastaan kuolettavan
vihamielistä. Hän näki aivan uusien ilmiöiden arvon, merkityksen,
kauneuden ja erikoisen viehätyksen, hän näki sen kaiken ensi kerran,
mutta kuin paksun lasilevyn takaa.
Kuljeskellessaan vieraassa kaupungissa hän etsi junassa näkemäänsä
tuntematonta naista. Kun hän ajoi raitiovaunussa, istui teatterissa,
kävi taulugalleriassa, Lazienkin puistossa tai pyhän Johanneksen
kirkossa, luuli hän aina näkevänsä hänet äkkiarvaamatta. Turhaan. Häntä
ei näkynyt. Hän pysyi kätkössä jossain tämän Puolan sisällä ja kuten
kaikki muukin verhon takana.
Nuori upseeri matkusti nyt isänsä sedän, eronsaaneen kenraalin luo,
joka asui maalla. Kun hän nousi junasta pienellä rautatienasemalla,
jossa häntä oli neuvottu nousemaan, käski hän kantajansa etsiä
Oplakanesta lähetetyt hevoset.
— Hevoset odottavat! ilmoitti poika ja vei hänet pimeän asemahuoneen
läpi nelivaljakon luo. Upseeri hyppäsi rattaille, kun hänen
matkatavaransa oli sijoitettu, ja komensi lyhyesti venäjäksi:
— Trogaj! (»Aja, anna mennä!»)
Kasvavassa iässä oleva livreapukuinen kuskipoika kääntyi katsomaan
kyydittäväänsä ja ymmärsi vasta vähän ajan perästä, että hänen oli
lähdettävä ajamaan.
Oli vielä pimeä, mutta alkoi jo aivan hämärästi sarastaa. Ilmassa oli
kosteaa höyryä rankkasateen jälkeen, joka oli vasta äsken lakannut.
Kummallinen hiljaisuus vallitsi ympärillä. Pienet, yksinkertaiset
vieterittömät britška-ajoneuvot, joissa oli yksi kiinnitettävä
istuin, veivät häntä eteenpäin kuin kehdossa kiidättäen. Kuului
hevosen kavioiden terävää mäiskettä sileässä, pehmenneessä savessa ja
lätäköissä. Saavuttuaan leveälle maantielle kuski läimäytti useampia
kertoja piiskallaan ja hoputti nelivaljakkonsa ravijuoksuun. Rozlucki
kurottautui katsomaan, millaisia hevoset olivat, ja näki neljä
kookasta, väkevää ja nopsaa ajohevosta.
Kostea aamukylmä tarttui nuoreen upseeriin. Hänen oli pakko nostaa
pystyyn uuden univormuviittansa kaulus ja työntää kädet hihoihin.
Oikealla ja vasemmalla näkyi sänkipeltoja, kaura, peruna- ja
vehnäsarkoja, pitkissä riveissä mökkejä, puiden takaa pilkistäviä
kartanoita, kirkkoja. Se kaikki häämötti hämärästi oudonnäköisenä,
unisena, salaperäisenä. Eräässä kohdassa suhahtivat rattaat
puistokujalle, jota toiselta puolelta reunustivat vanhat koivupuut.
Vanhat koivut kumartuivat huonoksi ajetun tien yli kuin surkutellen
ihmiskohtaloita, jotka vuosimääriä kulkivat tämän tien loassa, savessa
ja raiteissa... Päivä vaikeni.
Rozlucki havahtui torkuksistaan, tähysteli koivuja ja tunsi maiseman
miellyttäväksi. Hän koetti päästä puheisiin nuoren kyytimiehen kanssa
ja kysyi häneltä näkyviin tulevien maatalojen ja kylien nimiä, mutta
kyytimies ei ymmärtänyt venäjää. Hän ilmaisi merkein, ettei hän
ymmärtänyt, tai lausui sanoja, jotka olivat »barinille» (herralle)
aivan käsittämättömiä. Puhelu keskeytyi, ja »barinin» täytyi tyytyä
kuuntelemaan leivosen liverrystä, joka oli hänelle ymmärrettävämpää
kuin puolankieli.
Päivän alkaessa sarastaa siinsi kaukana metsäisiä harjanteita. Rozlucki
koetti vielä kerran tiedustella kyytimieheltä, mitä metsiä ne olivat,
ja sai viimein tietää niiden yhteisen nimen. Kuultuaan sen kietoutui
hän lujemmin vaippaansa ja torkkui Oplakaneen asti.
Seitsemän tienoissa aamulla saapui hän perille. Hän ajoi pitkältä
vanhalta poppelikujalta rappeutuneesta portista pihalle. Maatalo, jonka
kuistin eteen hevoset pysähtyivät, oli varmaankin rakennettu puoli
vuosisataa sitten. Vierasta tervehtimään tuli kenraali, hyvin iäkäs
vanhus, joka vuosistaan huolimatta oli säilyttänyt lujan ryhtinsä ja
tuittupäisen ja ankaran olemuksensa. Vaikka oli varhainen aamu, oli
hän jo peseytynyt ja kammattu, ja varsisaappaitten korot kolisivat
äänekkäästi hänen kulkiessaan. Hänen housuissaan oli punainen nauha,
ja myöskin takki oli univormutakin näköinen. Hän tervehti tulijaa
hyvin sydämellisesti, syleili häntä moneen kertaan ja katseli häntä
kauan, kaihtaen kädellään silmiin sattuvaa auringon valoa. Vihdoinkin
saattoi nuori upseeri puhua toisen kanssa hänelle ymmärrettävää kieltä.
Rozlucki nautti saadessaan puhua huomioistaan ja vaikutelmistaan.
Vanhus kuunteli koko ajan suopeana, vaikkakaan hän ei hyväksynyt
kaikkea, kuten saattoi havaita.
Kun he olivat juoneet kahvia kahden suuressa, mansikoilta tuoksuvassa
ja kärpästen kansoittamassa ruokasalissa, vei vanha kenraali
sukulaisensa erääseen talon päässä olevaan huoneeseen, jossa oli mukava
valmis vuode ja sen edessä nide Turgenjevin novelleja, jonka setä oli
liikuttavan huomaavaisesti pannut esille. Piotr riisuutui nopeasti ja
nukkui heti uneen. Muutaman tunnin kuluttua herätti hänet rattaitten
tärinä ja ikkunan alta kuuluva äänekäs koiranhaukunta. Ikkunan edessä
oli harso, mutta kärpäset tunkivat sittenkin sisään ja purivat kahta
hullummin. Tykistöupseeri peseytyi ja kampasi itsensä, puki univormun
huolellisesti yllensä ja meni useiden huoneiden läpi suurimpaan
huoneeseen, josta äänten sorina tulvahti kuuluviin. Hän avasi oven ja
astui saliin.
Setä nousi hänen kumartaessaan ja esitteli perheensä hänelle.
Piotr tutustui useihin sukulaisiin, jotka tulivat tavallisesti
sunnuntaisin eri naapurikartanoista ja vuokratiloilta Oplakaneen,
missä he menivät kirkkoon ja täyttivät sukulaisen velvollisuutensa
perhettä kohtaan. Kenraalin vanhin poika, iäkäs vanhapoika Hippolit,
hoiti Oplakanen tilaa. Hän oli kookas herra, jolla oli mustaksi
värjätty tukka ja vanhanaikainen poskiparta, jommoisia näkee usein
vanhoissa kivipiirroksissa, synkkä ja kaikille epäystävällinen. Hän
tervehti Piotria kylmällä kädenpuristuksella ja alkoi heti kenraalin
kanssa puolankielellä väitellä taloudellisista asioista. Kenraalin
toinen poika, Michal, samaten jo vanhempi mies, oli juuri saapunut
Cierniesta, kartanosta, joka hänellä oli vuokralla. Hän oli ottanut
mukaansa tyttärensä, keskikauniin, päivettyneen, tarmokkaan, iloisen
ja luontevan tytön, ja poikansa, joka oli ylioppilas, mutta joka oli
joidenkin yliopistossa sattuneiden levottomuuksien takia oleskellut
maalla jo kauemmin aikaa.
Kaikki katselivat Piotria uteliaina, mutta ilman varsinaista
myötätuntoa. Useat, kuten ylioppilas, joka lakkaamatta poltti
tupakkaa, ja nuori Kamilla tai Kama, katselivat häntä vieroen ja
peittelemättömän kylmästi. Piotr oli hauska ja niin hyvällä tuulella,
että hän oli valmis antamaan tällaisen mielialan anteeksi. Hän pyysi
heitä hartaasti puhumaan hänelle venäjää, koska hän ei ymmärtänyt
sanaakaan puolankieltä. Hän sanoi sen ystävällisesti ja avoimesti, hän
pyysi tätä huomaavaisuutta veljellisen sydämellisesti. Mutta siitä ei
ollut kerrassaan mitään hyötyä. Päinvastoin se vielä tuimensi katseiden
vihamielisyyden. Serkku Kama alkoi keskustella, mutta ranskankielellä,
ja nuori ylioppilas päästeli vain savupilviä suustaan eikä puhunut
yhtään sanaa. Tilanhaltija Hippolit poistui huoneesta; kohta kuului
vajasta hänen kova äänensä, joka antoi palkollisille sillä lailla
neuvoja ja ohjeita, että ranskankielisen jaarituksen täytyi keskeytyä.
He olivat keskustelleet joutavanpäiväisistä ja turhanaikaisista
asioista, sillä heti kun Piotr tahtoi siirtyä olennaisempaan ja
tärkeämpään puheenaiheeseen, karkoitti hänet serkku siitä ironisella,
tuskin huomattavalla hymyllä tai tekosyyllä.
Vain vanha kenraali oli nuorelle upseerille huomaavainen ja kohtelias.
Hän selitti hänelle kauan ja perinpohjaisesti, että hän itse oli etevän
toverinsa, kenraali Siegelin tilan hoitaja, joka Siegel osanotostaan
Puolan kapinan kukistamiseen oli saanut lahjaksi toistakymmentä
maatilaa. Yksi niistä, Oplakane, oli vuokralla hänellä, kenraalilla
itsellään, toinen, Ciernie, hänen nuoremmalla pojallaan Michalilla.
Yleensä ei perhe kuitenkaan ollut varakas ja se siirtyi Puolan
aateliston tavoin vuokratilalta toiselle. Ilman kenraalin eläkettä
ja aikaisempien suhteiden johdosta saatua valtuutta lahjoitustilojen
vuokraamiseen ei perheen toimeentulo olisi ollut turvattu. Kenraalin
äänensoinnissa kuului äkeys ja miltei leppymätön viha. Vanhus nieli
sen väräjävin huulin, tekohampaat kalkattaen vastatusten. Vihdoin hän
mumisi:
— Niin se on, poikaseni. Puolalainen syntyperä... Saksalaiset ovat
saaneet lahjoituksia. Heillä on lujat asemansa Pietarissa. Mutta me
saamme tässä kolkassa kierrellä pienten aatelisvuokraajien tavoin. Ja
sellaista on ollut jo vuosikausia. Niin ovat nyt asiat, poikaseni.
Vanha kenraali huitaisi katkeran alistuvasti kädellään. Kama ja
ylioppilas Viktor nauroivat miltei ääneensä.
— Naura sinä vaan ääneen! sähisi vanhus Viktorille. — Poliisikomisarius
on jo kolme kertaa kysellyt sinua minulta. Minä saan miettiä pääni
puhki, miten voisin pestä sinut puhtaaksi. Naura sinä vaan!
— Minä en ole pyytänyt sinun suojelustasi, isoisä! kivahti ylioppilas
itsetietoisena ja töykeästi; jos poliisilla on jotain asiaa minulle,
niin löytää hän kyllä tänne. Sinun ei tarvitse ollenkaan huolehtia
minusta. Hän tietää, mistä minut voi löytää.
— Tulkoonkin vaan! — lisäsi Kama.
— Sen hän tekee! — tiuski vanhus. — Saat taas istua vuoden.
— Jos sikseen tulee niin... olen valmis!
— Ja toisen ja kolmannen, kunnes lähtee halu ahtaa talonpoikien päähän
kaikenlaista hullutusta.
— Sinä et istu minun tuomarinani, ja ehkäpä armahtavat minun
kaulanikamiani, — mumisi Viktor hiljaa.
— Ole vaiti! — huusi vanhus ähkyen kumeasti.
— Kun ei kimppuuni käydä, olen minä aina vaiti... — puolusteli Viktor.
Piotr ei ollut tästä keskustelusta ymmärtänyt mitään, mutta sen
tunnelman oli hän vaistonnut. Hän oli ilmeisesti vanhan kenraalin
puolella, jota kohtaan hän alunpitäen oli tuntenut sympatiaa, mutta
hän olisi mielellään antautunut keskusteluun nuorten sisarusten kanssa
ja hänestä olisi ollut hauskaa päästä heidän kanssaan samanlaiseen
periaatteelliseen keskusteluun kuin ennen toveriseurassa, jossa
väittely oli väliin kestänyt koko päivän, vieläpä venynyt yöhön ja
seuraavaan päivään asti. Nyt ilmaisi ikkunan alta kuuluva narina, että
vaunut olivat valmiina, joilla kaikki lähtisivät kirkkoon.
Vanha kenraali lähti huoneeseensa, josta hän palasi hyvin pian mustassa
sivilipuvussaan ilman mitään sotilaallisia merkkejä. Hän nousi
poikansa Michalin, rauhallisen, mukautuvan miehen kanssa vaunuihin.
Etuistuimelle asettuivat Kama ja Piotr. Viktorille ehdotettiin,
että hän nousisi kuskipukille, mutta hän julisti ylioppilasmaisella
kopeudella, ettei hän mihinkään kirkkoon menisi, että hänelle tämä
tässä oli kirkko. Näin sanoessaan osoitti hän taivasta, lehmuksia ja
portin takana kasvavaa viljaa. Kenraali tuli punaiseksi kuin nauris
ja supisi jotain itsekseen lausuen tuikealta kuuluvia puolalaisia ja
venäläisiä sanoja sekaisin. Viktor kumarsi, ohjasi askeleensa metsään
ja katosi eräässä tienkäänteessä.
Kirkolle, jonne oli kahden virstan matka, vei epätasainen tie. Pieni
temppeli oli kunnaalla lehmusten ja jalavien varjossa, aivan keskellä
hyvin suurta kylää. Kylän mökki, aita ja puutarhajono seurasi pitkälle
ulottuvan harjanteen reunaa. Väki meni jumalanpalvelukseen. Talonpojat
raskaissa ruskeissa takeissaan, jotka ulottuivat miltei maahan saakka,
jalassa raskaat saappaat ja päässä miltei yhtä raskaat hatut, vaimot ja
tytöt niin räikeissä liinoissa ja leningeissä, että silmiä häikäisi.
Tämä kirjava joukko liikuskeli pakinoiden kirkonpihan muuriportin
edustalla. Siellä olivat myös naapuri-aateliston erilaiset ajopelit,
avonaiset, umpinaiset ja korivaunut. Piotr, joka näki tällaista ensi
kertaa elämässään, katseli sitä ihmeissään. Mutta hänkin veti ihmisten
katseet puoleensa. Kun ikivanha, ahdas kirkko oli jo niin täynnä väkeä,
ettei voinut enää sormea liikuttaa, jäi koko Oplakanen seurue kirkon
pihalle lehmusten alle, lisäksi oli Piotr oikeauskoinen eikä uskaltanut
työntäytyä sisään, vaikka hän olisi mielellään nähnyt, miltä sisällä,
tuolla »latinalaisuuteen vieteltyjen» pyhätössä näytti.
Ulkona oli hyvin kaunista. Jättiläislehmukset olivat jo vuosisatoja
tunkeneet juurensa hautojen pohjaan, joissa makaavien lastenlapset
nyt rukoilivat näiden puiden lehvien suojassa, ja ne loivat runsasta,
kauaksi ulottuvaa varjoa. Lintuparvet visertelivät tuuheissa latvoissa,
kirkon perältä kaikui urunsäveliä ja väliin vanhaa latinalaista
tekstiä lukevan kaniikin yksinäinen ääni. Viimein alkoi suuri
kansanjoukko tulvia kirkosta kirkkomaalle ja liikuskella hitaasti
eteenpäin. Kookkaiden pitkätakkisten talonpoikien kiinteän, suljetun
ryhmän takana kulki valkopukuisia tyttöjä, joilla oli tukassa
seppeleitä koruttomista kehäkukista ja jotka siroittelivat kukkia.
Heitä seurasi baldakinin alla kulkeva pappi kullalla kirjaillussa
kirkkoasussa, kahden ympäristön kaikkein lihavimman tilanomistajan
tukemana. Baldakinin takana tungeskeli väkijoukko laulaen kaikesta
sielustaan. Kiivaasti soivat kellot, valtava laulu, kukkien tuoksu
— se kaikki huumasi Piotria. Hän tuijotti sanattomana tätä näkyä
katsellen. Kun pappi, tukeva, hyvinvoipa herra, joka kantoi raskasta
kultaista ehtoollisleipäastiaa, tuli Oplakanen seurueen kohdalle, loi
hän silmäyksen univormupukuiseen upseeriin katsellen häntä vilkkain
mielenkiinnoin; samoin tekivät tilanomistajat hänen molemmilla
puolillaan ja myös talonpojat, jotka lauloivat sydämensä ja terveen
ruumiinsa pohjasta, ja kukkia siroittelevat tytöt. Piotr tunsi olevansa
täällä aivan liikaa. Hän ei olisi tahtonut mitään niin hartaasti kuin
päästä livistämään heti pois. Hänellä oli kiusallinen tunne. Nämä
kuvat vaivasivat häntä ja salpasivat painollaan hänen henkensä. Hänen
serkkunsa Kama kuiskasi hänen korvaansa:
— Sinun univormusi tuo täkäläisen väestön mieleen epämieluisia
seikkoja, rakas serkku. Se se on, joka tekee tuon huonon vaikutuksen.
Piotr tunsi jonkinmoista helpotusta, jota ei kuitenkaan kestänyt kauan.
Hartaustilaisuudesta palasi seurue Oplakaneen ja söi kelpo ruokahalulla
aito puolalaisen maalaispäivällisen, johon kuului vadit täynnä
kananpoikia, salaattia, kaikenlaisia vihannes- ja hillokelajeja, joiden
jälkeen sydän tulee pehmeäksi ja ajatukset joutuvat vienon optimismin
valtaan. Päivällisen jälkeen käyskenneltiin jykevinä vanhassa
hoitamatta jätetyssä puutarhassa ja koetettiin keksiä jos jonkinlaista
huvitusta. Kama soitti pianoa suuressa salissa, ja seurue kokoontui
nauttimaan soitosta hänen ympärilleen. Olipa saapunut murjottava
Viktorkin samoiltuaan takamaat ja käytyään metsätöllit.
Vanha kenraali pyysi Kamaa laulamaan jotain. Nuori tyttö kursaili
viitaten pietarilaisen serkkunsa ankaraan arvosteluun, mutta lopulta
hän löi akordin, vieläpä toisenkin. Tämän jälkeen kääntyi hän
seurueeseen päin ja sanoi, että hän osasi laulaa vain sangen harvoja
lauluja ja ettei niistä kenties pidettäisi. Mutta hänen isänsä herra
Michal teki torjuvan merkin kädellään tahtoen sanoa, ettei tämä väite
ollut paikkansa pitävä. Kama soitti alkusoiton ja alkoi voimakkaalla,
kauniilla, puhtaalla, vaikkakin kouluuttamattomalla äänellä laulaa.
Laulun oli säveltänyt eräs nuori säveltäjä Julius Slowackin sanoihin:
Enkelten parvi täyttää kotikunnaat,
se viittoo kaukaa tervehdyksen meille.
Poloisten joukolle se tuoko lunnaat,
veriinsä, vaierruksiin nääntyneille?
Ja kuumat kyyneleet ne maata kasti,
niin miekkaa rukoiltiin nyt palavasti.
Taaskin pauhasi myrskyisä säestys, ääni sydämen sisimmästä, rintaa
painavan kiven alta. Laulu jatkui:
Seis hurjimus, ulaani, minne ajat!
Sun ratsus kaataa paadet sekä rajat!
— Vain äitini häväisty siin' on hauta,
sydän jos halkee, silmä on kun rauta.
Kaviot marmorist' iskevät tulta,
ja koston miekka välähti kuin kulta.
Vanha kenraali istui nojatuolissaan ja rouhi leukojensa välissä
jotain sisäistä tunnetta tai asiaa. Hänen poikansa Michal katseli
tytärtään syvää liikutusta osoittavin ilmein. Viktor hyräili hiljaa
itsekseen säveltä ja oli siihen yhtä ihastunut kuin sanoihin. Piotr ei
ymmärtänyt sanoja, mutta sävel lausui ne hänen korvaansa. Tämä sävel
oli ihmeellinen kuin kostean syreeninoksan tuoksu, jonka kanssa muisto
sulautuu yhteen monesti koko elämäksi.
Tuo kieli tuntui hänestä nyt ensi kertaa kaikessa kovuudessaan
soinnukkaalta. Käsittämättömät sanat saivat väriä ja loistetta. Kun
laulu oli vaiennut, pyysi upseeri, että hänelle selitettäisiin sen
sisällys. Kama suoristi hymyillen pukunsa poimuja ja sanoi:
— Sanat eivät merkitse oikeastaan mitään, ne ovat tyhjänpäiväisiä,
kuten tavallisesti lauluissa... Se on yksinkertainen puolalainen laulu,
kenties hädästä ja kurjuudesta tai ehkä maineesta ja suuruudesta. Ei
mitään oikeata järkeä eikä ajatusta.
— Mutta kuitenkin ... — vastasi Piotr pyytäen.
— Sinä et ymmärrä sitä, hyvä serkku, — huomautti Viktor, — sillä siitä
puuttuu tosiaankin johdonmukainen ajatus, kuten kaikesta täällä meillä.
Sitä laulettaessa on samanlaista kuin jos pitäisi peiliä silmiensä
edessä. Kun katsot tarkasti, näet kenties peilissä kaikki, mitä
tarvitsee.
— Sinä näet siinä varmasti kaikki, mitä sinä tarvitset, — murahti
kenraali, joka oli Viktorin kanssa aina riitakannalla.
— Aivan niin, minä näen tosiaankin ... — vastasi Viktor nauraen,
jolloin hänen terveet hampaansa näkyivät.
Hiukan harkittuaan asiaa Kama lähestyi Piotria ja sanoi:
— Etkö tahtoisi ratsastaa meidän kanssamme Ciernieen? Siellä voin
kenties selittää sinulle, mitä se laulu merkitsee.
— Minä tulen mielelläni.
— Minä lähden mukaan, virkkoi Viktor. — Ukko, tuletko sinä? — kysyi hän
isältä, hiljaiselta Michal herralta.
— Tulen, käske valjastamaan hevoset. —
— Isoisä antaa kai minun ratsastaa Ruskolla? — kysyi Kama
mairittelevasti vanhalta kenraalilta. — Piotr-serkku tuo sen sitten
takaisin, se saa juosta Virman rinnalla, jolla Piotr ratsastaa.
— Vai niin, sinä viet Virmankin. Ei Rusko riitä, — murahti Hippolit.
— Varmaan ei _tuollakaan_ ole hevosta, — lisäsi kenraali.
— Hänellä on oma hevoskaakkinsa, — vastasi Viktor sytyttäen uuden
savukkeen. — Tuo ei ole milloinkaan kaivannut teidän korkean armonne
ylhäisiä hevosia.
— Viktor, — ärjäisi Michal-herra synkkänä, — sinä et ole isoisälle
tarpeeksi kohtelias.
Poika epäröi hetkisen, sitten hän sanoi hiljaa, mutta ivallisen
purevasti, katsoen isäänsä suoraan silmiin:
— Slušajuś. [Ven. слушаюсь 'kuten käskette'.]
Kaikki hätkähtivät, tuo sana teki omituisen vaikutuksen, se kävi kuin
pistos jokaiseen ja kuohutti. Kamakin loi veljeensä katkeran, moittivan
katseen. Mutta ylioppilaan kasvot olivat liikkumattomat. Silmät
piiloutuivat rypistettyjen kulmien alle, ja niiden tuikea kiiltokin
kätkeytyi. Hippolit poistui huoneesta pitkin askelin, ja pian kuului
hänen karjuntansa tallirengille.
Kohta sen jälkeen ajoivat oven eteen vaunut, joihin Michal nousi, kun
taas Kamalle, Viktorille ja Piotrille satuloitiin hevoset.
Isä Michal istuutui pieneen vieterittömään britškaan, Viktor kapusi
»koninsa» selkään, Kama sai Ruskon ja Piotr Virman, joka ensi hetkestä
alkaen huohotti hänen allaan kuin ankarasti raatanut päivätyöläinen.
Vanha poppelikuja päätyi eri suuntiin haarautuvaan leveään
maantiehen. Ainoana vaihteluna yksitoikkoisessa, alavassa maisemassa
ja harmaanvalkeassa pölyssä oli siellä täällä jokunen katkennut
pihlaja tahi pölyinen orapihlajapensaikko. Etäämpänä näkyi ikivanha,
kumara koivu. Tie kulki erään Oplakanen ulkokartanon ohitse, sitten
korkeammalla olevien viljapeltojen, raivaamatta jätetyn viidakon ja
kaadetun metsän jäleltä jääneen kannokkoisen ahon läpi.
Kukkulalta avautui heidän eteensä laaja, metsän reunustama laakso,
jonka keskeltä välkkyi virta ja iso lampi. Kama viittasi lampea
ja sitä ympäröivää metsikköä kohti ja sanoi Piotrille, että siinä
oli Ciernie. Isä Michalin britška vieri alas mäkeä. Ratsastajat
seurasivat heti perästä. Kohta he saapuivat kukkulan rinteillä
oleville Ciernien maille. Kuivia heinärukoja näkyi vielä korjaamatta
niityillä. Katajapensaiden läpi kiemurteleva kapea tie sivuutti
lammen ja sukelsi sen toisella puolella mielenkiintoisiin, mutta
hengenvaarallisiin rotkoihin, kuiluihin ja petollisiin puroihin.
Sai suorastaan kahlata vedessä ja liejussa. Piotrille ilmoitettiin,
ettei tämä seudulle niin ominainen liikkumistapa ollut vähääkään
vaarallinen, sillä inhimillinen varovaisuus suojaa aina tapaturmalta.
Korvaukseksi laulelivat linnut lepissä kauniimmin kuin missään muualla,
kukkaset ja ruoho tuoksuivat, lukemattomat purot lorisivat. Kun isä
Michalin britška oli ajanut viimeisen pienen puron poikki, huomasi
Piotr kirjavan kylännuorisoparven istumassa ristiinnaulitun kuvan
ympärillä leppien varjossa lähellä lampea. Hän katseli kummallekin
puolelle tietä, viljaa, pensaita, kukkia ja ihmisiä, ja äkkiä hän
näki nuorten parven hajaantuvan eri haaroille säikähtyneiden lintujen
tavoin. Tyttö, jolla oli yllään värikäs kaulaliina, valkea paita ja
kirjava hame, juoksi viljapeltoon kadoten sinne kuin peltokana —
harmaapukuinen poika livahti kaurapellon ojaa pitkin tiehensä. Puitten
runkojen ja pensaitten takaa kurkisteli päitä, aidan takana olevista
takiaispensaista vilahti olkihattu tahi liinatukka. Viktor nauroi
sille, mitä näki, niin että oli haljeta. Lopuksi hän nousi seisomaan
jalustimiin ja huusi joka taholle:
— Tervetuloa!
Sitten hän ratsasti ravia kartanoa kohti. Kama selitteli Piotrille
vielä jotakin.
He olivat perillä. Asuinrakennus oli Cierniessä pieni, valkeaksi
rapattu, vähäpätöinen ja koko lailla rappeutunut. Seinät hohtivat
valkeina korkeaa, mustaa kattoa vasten. Porstuaa kierteli villiviini.
Talon, takana kohosi neljä ikivanhaa lehmusta, toisen päädyn
kohdalla ojenteli päärynäpuu mahtavia oksiaan katon yli. Pihamaata
ympäröi männyn vitsaksista punottu aita, joka kertoi järjestyksestä
ja siisteydestä. Ikkunoiden edustalla ja päätyjen kohdalla kasvoi
runsaasti kehäkukkia, orvokkeja, annansilmiä ja leukoijia. Valkeilla
seinillä kiemurtelevat köynnöskasvit tekivät viehättävän vaikutuksen.
Puutarhassa kulki portteihin päätyviä haravoituja teitä eri suuntiin.
Puutarhan etäisimmässä päässä oli iso, yksinäinen lehtikuusi.
— Serkku! — huusi Kama. — Onko sinun nälkä?
— Ei, vastasi Piotr, — olen ihastunut.
— Ellei sinun ole vielä ihan kauheasti nälkä ja jos olet ihastunut,
niin kävele tässä vähän aikaa ja lisää haltioitumistasi kunnes Viktor
ja minä olemme selvinneet tunniltamme.
— Tunniltanne? Miltä tunneilta?
— Sellaisilta tunneilta, joista et saa hiiskahtaakaan, kaikkein
vähimmin Oplakanessa.
— Minkätähden en saa? En käsitä.
— Saat vallan hyvin olla käsittämättä. Se on täällä kyllä sallittu.
Kävele puutarhassa, katsele kukkia, lehtikuusta, juttele vähän isän
kanssa ja ummista venäläiset silmäsi ja korvasi kaikkeen muuhun nähden.
Kama poistui. Piotr rupesi astelemaan pitkin puutarhan käytäviä.
Mutta puutarha oli pieni eikä kovinkaan mielenkiintoinen, tavallinen
ulkokartanon puutarha, ja Piotr meni pian takaisin pihalle.
Siellä häntä odotti isä Michal, joka pyysi hänet sisään. Asunto
oli vaatimaton, vain pari aivan yksinkertaista huonetta valkeiksi
rapattuine seinineen. Yllättävää oli nähdä tämän matalan katon alla
todella hienoja ja kallisarvoisia huonekaluja. Paljasjalkainen tyttö
toi sisään tarjottimen: viilipytyn, ruisleipää ja tuoretta, keltaista
voita. Nautittuaan yhdessä tämän spartalaisen illallisen lähtivät
Piotr ja isä Michal lammelle kävelemään. Siellä oli kuvaamattoman
kaunista, kaikki huokui rauhaa ja hiljaisuutta. Setä kyseli huonolla
venäjänkielellään Venäjällä asuvista yhteisistä sukulaisista. Piotr
kertoi seikkaperäisesti, mitä tiesi.
— Kuten setä tietää, virkkoi hän, — kuoli Pietari alikapteenina
Kaukasiassa. Hän oli naimaton. Hänen nuorempi veljensä Jan, joka kaatui
Puolan kapinassa, jätti jälkeensä yhden ainoan pojan, nimittäin minut,
ja sitten on elossa näiden veljesten nuorempi sisar, Natalia-tätini.
Hän joutui naimisiin rikkaan tilanomistajan Nietymkinin kanssa. He
asuvat Penzan kuvernementissa. Isäni kuoltua menetettiin maatila,
jonka isoisä oli saanut palkkioksi Unkarin-sotaretkestä. Sekin oli
Penzan kuvernementissa. Onneksi on täti perinyt miehensä jälkeen ison
maatilan. Heillä on paljon lapsia.
— Ovatko he saaneet venäläisen kasvatuksen?
— Ovat tietysti. Siellä on pelkkiä venäläisiä sielläpäin...
— Maatila on suuri, niinkö sanoit?
— Hyvin suuri. Tädillä on saksalainen tilanhoitaja, Ludwig...
— Oletko käynyt heillä usein?
— Olenko käynyt! Vietin siellä kaikki lomat sekä kadettikoulussa että
tykistökorkeakoulussa ollessani.
— Ovatko lapset eteviä?
— En voi juuri kehua. Eräs heistä, Boris, kävi kadettikoulua yhtaikaa
minun kanssani, alemmalla luokalla tosin. Vera Leontjevna kävi
Marian-opistoa — hän on kaunis tyttö.
— Entä tätisi? Millainen hän on sinua kohtaan?
— Täti on aina ollut minulle kiltti, mutta muuten hän kyllä on ankara
nainen. Kun hän ilmestyy Pietariin, niin hän ei komenna ainoastaan
sukulaisiaan. Kaikkien täytyy tanssia hänen pillinsä mukaan. Etkö,
setä, tunne Natalia-tätiä?
— En, vastasi Michal-setä kuivasti.
— Mitä, etkö ollenkaan?
— En ollenkaan.
Hetken kuluttua Michal-setä lisäsi:
— Katsopas, rakas ystävä, me kuulumme nykyään toiseen kansaan emmekä
vain toiseen sukuhaaraan.
Hän näpsähytteli sormiaan ja vaikeni. Ulkokartanosta kuului yksiäänistä
laulua. Piotr terästi korviaan. Michal-setä teki kädellään torjuvan
eleen ja jatkoi vieraansa kanssa matkaa lammen ohitse, niityille ja
viljapelloille. Mutta laulu kuului niin selvästi, että Piotr pysähtyi.
Hän ei tuntenut säveltä, ei ollut kuullut sitä milloinkaan ennen.
Paikalta, missä he seisoivat, saattoi nähdä lammen ja navettapihan yli
ulkokartanon riihen avonaiset ovet ja riihessä nuorisoparven.
— Mitä he tekevät? — kysyi Piotr uteliaasti osoittaen riihtä.
— Kama ja Viktor ovat kunnon ihmisiä, uskot kai sen... He opettavat
kylän nuorisoa, antavat sille kaikenlaisia tarpeellisia tietoja, ja
sentähden niin...
— Mutta minkätähden ei rakenneta kouluja? — kysyi Piotr.
— Sentähden, että se on kielletty, selitti Michal-setä ystävällisesti
kuten aina.
He lähtivät jatkamaan matkaa niittyjen poikki johtavia polkuja pitkin,
kiertelivät purojen äyräillä olevissa koivikoissa ja astelivat
jokitörmien nurmikoilla. Ensimmäinen heinä oli korjattu, ja uusi
ruoho kohotti rehevänä päätään. Etäältä näkyi lammen äyräällä oleva
Ciernien pihamaa kuvastuen veden kirkkaaseen pintaan kookkaine puineen,
jotka suojaten taivuttivat latvansa talon katolle. Kumpikin seisoi
vaiteliaana, ainoakaan ääni ei häirinnyt lakeuksien hiljaisuutta. Piotr
kiinnitti katseensa Michal-setään ja tunsi syvää kiintymystä häneen.
Hän olisi tahtonut ilmaista sen, näyttää sitä jollain tavoin, mutta
häntä hävetti tuoda ilmi tunteitaan. Sen sijaan hän katseli jurosti
maisemaa. He alkoivat astua hitaasti kotiin päin. Tuli jo ilta. Kevyt
sumu nousi lammesta ja rantapensaikoista. Kama ja Viktor tulivat
vastaan.
— Kun et sinä vaan jonain kauniina päivänä vielä sytyttäisi minun
riihtäni tuleen lyhdylläsi, mumisi Michal-setä pojalleen.
— Veden puutteessa Herra ei pidä meitä täällä, joten palo saadaan
pian sammumaan, jos sikseen tulee. Käyhän muuten päinsä palovakuuttaa
täydestä arvosta.
— Niin, sinä olet aina yhtä liukaskielinen.
— Totta kai, kun kerran aion asianajajaksi. Ja riihi on paraikaa
tyhjä kuin korulause — tottumattominkin silmä voi nähdä, ettei ole
vielä päästy uutiseen. Ei lanttuakaan mihin pistäisi haarukkansa.
Tieteelliset selviöt kaikuvat siellä erinomaisesti. Niin, kyllä isä on
oikea Kroisos, sen takaan...
— Kama-serkku, virkkoi Piotr, — minun täytyy nyt lähteä. Et ole vielä
selittänyt sitä laulua, jota lauloit.
— En ole enkä aiokaan selittää.
— Koeta saada itse selko... mumisi Viktor kieritellen paksua savuketta
sormissaan.
Piotria ärsytti jonkun verran sisaruksien sävy häntä kohtaan. Se
teki hänet jollain tavoin rauhattomaksi samalla kuin hän tunsi sen
loukkaavaksi. Nuo kolme olivat niin ylimielisiä, astelivat niin varmoin
askelin karua kamaraansa, jossa ei ollut juuri muuta kuin liejua
ja suonsilmiä. Olihan Piotrkin itsetietoinen, mutta hän ei voinut
kuitenkaan olla ihailematta näitä ihmisiä ja heistä pitämättä.
Hän joudutti askeleitaan ja pyysi heti pihaan päästyään satuloimaan
Virman, joka odotellessaan oli pahanilkisen nopsasti pureskellut
toisten ruohoa. Se tuotiin hänelle kohta. Piotr istuutui sen selkään
ja otti viedäkseen raudikon kotiin samalla. Hän ratsasti nopeaa ravia
kukkulan rinnettä, pysähtyi sen huipulle ja katseli kauan tienoota.
Oli jo ilta, kun hän saapui perille. Tultuaan puutarhan parvekkeelle
tapasi hän siellä vanhan kenraalin, joka tapansa mukaan poltti pitkää
piippua. Lasiparveke ei ollut valaistu, joten vanhusta tuskin saattoi
nähdä. Pian tuli aivan pimeä. Molemmat istuivat siellä pimeässä.
Piotr näki vain vanhan herran piipussa kytevän hehkun. Hän haaveili
elämästä, johon hän oli saanut täällä tutustua. Hänen silmiensä
edessä oli ihmisparvi, sekamelska jokapäiväisiä tapahtumia, jotka
olivat painautuneet hänen mieleensä erikoisen selvästi. Hän mietti,
menisikö puutarhaan ja kävelisi käytävillä aina myöhään yöhön saakka.
Kunnioittavasta tunteestaan setää kohtaan ei hän kuitenkaan lähtenyt
paikaltaan, vaan odotti, että vanhus itse poistuisi.
Vanhan kenraalin piippu oli sammunut. Äänettömyys jatkui. Piotr arveli,
että vanhus oli kenties nukkunut nojatuoliin. Mutta kenraali Rozlucki
ei nukkunut. Hän sanoi venäjäksi:
— Piotruš — muistatko isääsi?
— En... — vastasi Piotr hiukan mietittyään, — vain ihan kuin sumussa...
välistä väikkyvät hänen silmänsä edessäni. Kyynelten himmentämät
siniset silmät.
— Niin, siniset silmät! Ja tiedätkö tarkalleen miten hänen kävi?
— En.
— Tahtoisitko sen tietää?
— Mielelläni.
Kenraali vaikeni taas. Piotrista tuntui, kuin tämä olisi harkinnut
asiaa ja päättänyt olla sanomatta mitään. Mutta vanhus liikahti äkkiä
nojatuolissaan ja alkoi kertoa selvästi, kovasti ja yksityiskohdittain,
miten Jan Rozlucki kapinaan osallisena ammuttiin.