Rozlucki heräsi lyijynraskaasta unesta, johon, kuten vaunussa istujat
saattoivat todistaa, liittyi kanuunanjyrinän kaltainen kuorsaus. Kun
hän tuli tajuihinsa, loi hän hämmästyneen katseensa loistavaan, hiukan
kaarevaan kattoon, käsitti missä oli ja nauraa hihitti sisäisesti.
Hän tunsi nukkuneensa tarpeeksi ja olevansa vahva kuin kuormahevonen.
Hän kumarsi päätään ja vilkaisi alas vuoteeltaan, joka oli vaunun
nostetulla yläpenkillä. Osasto oli täynnä väkeä. Aurinko paistoi
ikkunasta sisään.
Nyt on peseydyttävä, ajatteli luutnantti, — sitten syödään paljon ja
jotain oikein maukasta.
Hän istuutui vuoteelle, mikäli vaunun katon läheisyys sen salli, veti
ylleen ihka uuden univormunsa, jossa on nuhteeton samettikaulus,
neitseelliset olkalaput ja tykistökoulun tähti vasemmalla puolella,
pingoitti satumaisen aistikkaat kiiltonahkasaappaansa suoriksi ja
kampasi tukkansa.
— Anteeksi! mumisi hän laskiessaan jalkansa alas ja kiivetessään
notkeana kuin kissa korkealle nostetulta penkiltään maahan.
Ummehtuneessa vaunussa kyyryssä torkkuvien olentojen ohi hän kiiruhti
pesuosastoon ja lähti sieltä ravintolavaunuun.
Kun Rozlucki peseytyneenä ja kammattuna, kahvia ja vehnäsvoileipiä
itseensä ahdettuaan palasi takaisin, oli hän niin onnellinen, että
olisi saattanut syleillä kaikkia matkustajia. Hänen esimerkkiään
seuraten oikoivat vaunussa olijat väsyneitä luitaan, peseytyivät ja
kampasivat itsensä ja keskustelivat kahvista ja juuri mainituista
vehnäsvoileivistä. Keskustelu tapahtui puolankielellä. Piotr Rozlucki
ei sitä siis ymmärtänyt. Vain silloin tällöin sai hän siepatuksi sanan,
jonka hän ymmärsi. Voimakkaalla ritarinkädellään taivutti hän vieterit
kokoon, jotka tukivat hänen vuoteenaan ollutta yläpenkkiä, ja auttoi
erästä naishenkilöä, joka koetti avata ikkunaa.
Ulkona oli aamu. Kaste kiilsi äsken niitettyjen niittyjen sängellä.
Hopeamaton tavoin peitti se läheisten sänkipeltojen pintaa ja säteili
timantteina vielä leikkaamattomilla tähkäpäillä. Alavaa maata ulottui
silmänkantamattomiin. Siellä täällä sukelsi esiin metsän vihreyttä ja
etäällä siinsi niittymaan kaistaleita. Jossakin kohden saattoi kohota
lentohiekkakumpu, häämöttäen keltaisena pahkurana kauran ja rukiin
pehmoisen vaipan välistä kuusimetsikön liepeellä. Vähäiset koivikot ja
tammiryhmät uinailivat viljapeltojen välissä.
Rozlucki, joka oli päässyt istumaan ikkunan viereen, katseli maisemaa.
Hän ei ollut nähnyt koskaan tuollaisia majoja tai kyliä, ei milloinkaan
noita suippokärkisiä kirkkoja ja poppelikujia, jotka kulkivat eri
suuntiin maata. Pelloilla väki niitti viljaa, sitoi sitä lyhteihin
ja nosti heinähangolla häkkirattaille. Kun juna suhahti uutterasti
puuhaavien ihmisten ohi, näytti katsojasta kuin väki olisi kumartunut
syvään. Harmaat ja päivettyneet olivat näiden raatajien laihat kasvot,
luisevat heidän vartalonsa, vaaleanharmaat heidän pukunsa. Väriläikän
muodostivat vain kumartuvien ja niitettyjä viljasitomia sulavin
liikkein sivulle siirtävien naisten liinat ja hameet.
— Miten toisenlaista on kansa täällä! — ajatteli Rozlucki. — Miten
merkillisen harmaata... Miehillä sileäksi ajetut kasvot, solakat
vartalot.
Hänestä oli hyvin mieluista näin katsella etäisyyteen, taivaanrantaan,
jonne viljapellot ulottuivat. Katsella harmaata, hiekkaista alankoa,
jota aurinko häikäisi ja kaste virvoitti. Kaukaisista vesistä kohoava
usva ei ollut ehtinyt vielä häipyä.
Villisorsien lauma lehahti lentoon.
— Polša [Puolanmaan venäläinen nimi. Suom. muist.], ajatteli upseeri.
Se herätti hänessä tiedottomasti tylyn, synkän tunteen, joka kuitenkin
väistyi hyvin pian hiljaisen mietiskelyn tieltä. Rozlucki oli ensi
kertaa lomalla. Kun hän oli päättänyt Mihailovskin opiston parhaalla
arvolauseella, matkusti hän siihen patteriin, johon hänet oli määrätty
ja joka oli syrjäisessä kaupungissa. Sen oli toimittanut hänelle
hänen setänsä, virasta eronnut kenraali, joka oli hänen holhoojansa
ja asui maalla. Tutkinnon jälkeisen lomakuukauden oli hän viettänyt
erään toisen sedän poikien luona. Tämäkin setä oli kenraali, mutta
pojat olivat jo pysyvästi maalla asuvia tilanomistajia Penzan
kuvernementissa. Vihdoinkin tunsi hän itsensä vapaaksi kaikesta
vuosikausia kestäneestä silmälläpidosta, jonka alaisena hän oli ollut
kadettikoulussa ja tykistöopistossa, missä hän oli ollut vain numero
loppumattomassa sarjassa. Hänen ei tarvinnut tänä hetkenä tuntea
esimiehen tarkkaavaa silmää eikä rikkaiden omaisten tutkivaa katsetta.
Se tuotti hänelle mitä suurinta iloa.
Vastapäätä olevalla penkillä, ikkunan vieressä, kuten hänkin, istui
nuori tyttö, joka tuskin oli seitsemäätoista vanhempi, miltei lapsi
vielä, mutta jo nainen. Ja se antoi hänelle erikoisen viehättävyyden.
Hän oli riisunut vaatimattoman olkihatun, ja tumma tukka, joka
oli erikoisella tavalla kammattu sivulle, loisti aamuauringossa.
Klassillinen nenä ja hyvin kaunismuotoinen suu koristivat hänen
ruusuisia kasvojaan. Upseeri ei voinut nähdä hänen silmiensä väriä,
sillä nainen luki kirjaa syvään kumartuneena. Hän oli varmaan vasta
äsken tullut vaunuun, sillä hänessä ei näkynyt mitään yömatkustajan
merkkejä. Hänen sileä sinipunerva pukunsa ei ollut rypistynyt eikä
pölyyntynyt, ja hänen poskissaan oli ketojen aamuilman antamaa punaa.
Rozlucki odotti, että nainen kohottaisi silmiään, ja suuntasi omat
silmänsä tuikeasti häneen. Turhaan! Nainen luki englantilaista
kirjaansa eikä huomannut hänen liikkeitään, kannusten kilinää ja hänen
ilmeistä ihastuttamishaluaan. Viimein nainen nosti loistavat tummat
silmänsä, mutta hän ei katsonut uuteen matkatoveriin. Rozlucki tunsi
— sillä hän oli havainnut sen naisen vilahduksellisista liikkeistä —
ettei hänen salainen manööverinsä ollut jäänyt huomaamatta ja että
nainen oli selvillä siitä, minkä vaikutuksen hän oli Rozluckiin tehnyt,
mutta että hän ei tahtonut häntä nähdä eikä tietää mitään hänen
läsnäolostaan. Se saattoi Rozluckin voimattomaan raivoon. Mitä kauemmin
hän katseli naista, sitä selvemmin huomasi hän tässä ensi nuoruuden ja
hienon, sisäisen kulttuurin viehätyksen. Jokainen liike hänessä oli
ilmaus hänen yksilöllisestä hengestään, mutta samalla perinnäisestä
käytöstaidosta. Rozlucki totesi, että heidän molempien välillä, vaikka
nainen oli tuskin askeleenkaan päässä hänestä, oli läpitunkematon
seinä. Tuota järkkymätöntä tyyneyttä, joka kätkeytyi hilpeän ja
kohteliaan hymyn taakse, ei mikään voisi särkeä.
Kun Rozlucki näytti tahtovan lävistää hänen kasvonsa vasta
koulunseinäin sisältä päässeen upseerin sudensilmillä, nosti nainen
katseensa välinpitämättömänä ja käänsi sormenpäillään kirjanlehteä.
Vaunuun astui matkustaja, joka lausui toisille vaunussa olijoille
puolaksi, että junassa oli ruokailuvaunu. Ruskeatukkainen kaunotar
laski kirjan penkille ja kysyi, oliko ravintolavaunu kaukana ja mihin
suuntaan oli mentävä.
Rozlucki ajatteli: — On totta, mitä puolalaisista kirjoitetaan. He
ovat kylmiä kuin kivi, ja meitä kohtaan pelkkää vihaa. Jokaisesta
silmäyksestä uhoo viha.
»Kylmä ja vihaa huokuva puolatar» nousi paikaltaan ja pani hatun
päähänsä niin välinpitämättömänä kuin olisi hän ollut aivan yksin
osastossa. Hän meni hame kahisten ulos, ilmaisten jokaisella
liikkeellään, että upseeri Rozluckin oppilause piti paikkansa. Rozlucki
katseli kauas etäisyyteen ja vihelteli itsekseen.
Tuo nainen oli turmellut hänen hyvän tuulensa Hitto vieköön! Ihana
olento... Hän tunsi naisen poissaolon ja raivosi tästä syystä
sisäisesti. Huojennuksekseen murisi hän itsekseen voimakkaita
upseerimaisia haukkumasanoja, turvautuipa kenties myöskin sotamiehen
sanavarastoon. Viimein osui hänen katseensa auki olevaan kirjaan, joka
oli penkillä nimilehti päälläpäin. Hän luki Laon and Cythna or The
revolt of Islam by Percy Bysshe Shelley. Hän osasi itse verrattain
hyvin englanninkieltä, jota vaaditaan tykistöopistossa ja jonka
osaaminen oli muotiasia. Hän luki myös mielellään englantilaisia
kirjoja. Miten mielellään hän olisikaan antautunut keskusteluun
lapsekkaan nuoren, tyttömäisen lukijattaren kanssa kirjailijoista,
joihin hän oli tutustunut. Mutta nainen ei olisi antautunut hänen,
»moskalin» (ryssän), kanssa keskusteluun! Ja kuitenkin olisi Rozlucki
naisen suureksi ihmeeksi voinut ilmoittaa, että hän oli syntyperältään
oikeastaan puolalainen, että hänen äitinsä oli puolalainen, joskin
uniaatti, siis oikeauskoiseen kirkkoon kuuluva, ja että hänen isänsä
oli ammuttu osanotosta Puolan kapinaan.
Tämä muisto, jota hän ei milloinkaan päästänyt luokseen, ajatus,
jota hän ei sietänyt tajunnan kynnykselläkään, tuo häpeätahra vei
hänet takaisin oikealle ladulle. Hän miehistäytyi ja panssaroitui
kaikkea mielenliikutusta vastaan muistuttaen itselleen, että hän
oli upseeri ja että hänen oli tässä maassa järkähtämättä suojeltava
armeijan kunniaa. Hän siis asettui valloittamattomaan, uhkaavaan
asentoon, kuten kanuunoilla ahdettu vallitus, ja odotti vihollista.
Mutta kun tämä vihollinen kulki hänen polviensa ohi ruusunpunervassa
puvussaan, joka kurjenmiekan lehtien tavoin painautui hänen verhokseen
ja levitti tuskin huomattavaa tuoksua, kadotti hän taas tarpeellisen
sotilaallisen ryhdin. Tahtomattaan loi hän syrjäkatseen _»kavalaan
puolattareen»_. Viehättävä, ihastusta väräjöivän hymyn peittämä oli
naisen suu, kun hän luki tuota fantastista romaania Laonista ja
Cythnasta, noista kidutetuista hengistä, jotka taistelevat viimeiseen
hengenvetoon, noista sankareista, jotka yhtyvät vasta taivaassa.
Tämän maailman ihanimman runoilijan iätikukoistavat ajatukset ja iäti
tuoksuvat tunteet huumasivat naisen sileätä otsaa, joka oli puhdas kuin
taivaankansi kesäpäivänä.
Rozluckista tuntui mieluisalta, että hän sai istua tämän vieraan
kanssa samassa osastossa. Juna kiidätti häntä eteenpäin, hänen
ajatuksensa punoutuivat mielensä mukaan. Tunteiden esteetön lento
tempasi hänet mukaansa hämäriin mielikuviin, jotka olivat hänen
muististaan häipyneet, hillittyjen, irtinyhdettyjen, ikivanhojen
sointien pyörteeseen, jotka enää vain äänenä elivät hänen sielussaan.
Ihan syvällä hänen tietoisuutensa sisimmässä oli piilossa yksinäisiä
unohtuneita puolalaisia sanoja, himmeinä ja haalistuneina kuin
paljaiden jalkapohjien jäljet meren rannan hiekassa. Rajut kuurosateet
ovat huuhtoneet ne pois, myrsky on ne tasoittanut, meren aalto
hävittänyt. Vienosti humisevia sanoja, yli maailmallista kuiskailua,
tuskin erottuvia ääniä:
— Piotruš, ainoa poikaseni...
Kuin samea pilvi kulkee ohi hänen silmiensä. Kyynelten kostuttamat
kasvot, kalpeat ja kärsineet, kuumepaloiset huulet, kauhistavat,
selälleen auenneet, jähmettyneet, kauhua ammottavat silmät Pitkiä
mustia hiussuortuvia, jotka punoutuivat nyyhkytyksenä sielun ympärille.
Rukoilevat kädet kurottuvat jäykkinä atlassikankaisella peitteellä.
Upseeri pudisti luotaan kauhean unen.
Yhä tiheämmässä vilahti silmien eteen rakennuksia, aitoja, vajoja ja
lopuksi rumia monikerroksisia taloja. Kiskot monistuivat. Hyvin pian
alkoi ilmaantua ruskeita ja punaisia tavarajunia loppumattomiin, kunnes
ne peittivät taivaanrannan. Juna syöksyi sietämättömästi täristen.
Tehtaanpiippujen sinervä savun häivä ja punaisenruskea veturinhöyry
verhosivat taivaan. Tuontuostakin pujahti savusta näkyviin makasiinin
korkea musta muuri, vaja tai tehdashalli rikkinäisine kattoineen.
— Olemme Pragassa, sanoi eräs matkustajista.
— Siinä siis on Varsovan esikaupunki, ajatteli Rozlucki merkillisen
samein tuntein. Hänen silmänsä jäivät katsomaan tuota sekavaa,
muodotonta, levotonta, synkkää kuvaa, noita aineellisen elämän
mykkiä merkkejä. Kumea jyminä tunki hänen korviinsa. Juna pysähtyi.
Kaunis, mutta katala puolatar otti vähäiset matkatavaransa ja lähti
kiireesti vaunusta odottamatta kantajaa. Rozlucki seurasi hetken aikaa
katseellaan häntä. Vieras häipyi väkijoukkoon ja katosi.