Syvä hiljaisuus vallitsi käytävissä. Ei pienintäkään ääntä kuulunut
oppisaleista. Ei erottanut vähäisintäkään tärinää, ja kuitenkin
tunsivat kaikki, että juuri tänä hetkenä vaunut lähenivät ja ajoivat
opiston portaiden eteen Zabalkanski-prospektilta.
Yksi kuudesta ylemmästä upseerista, jota ylemmän kurssin kuulijat
eivät paljoakaan tunteneet ja joka luennoi alemmalla junkkariosastolla
linnoitustieteen alkuperusteista, tuli varpaisillaan hätäisesti
saliin ja sulki kuumeentapaisella kiireellä omakätisesti salin
kaikki neljä ikkunaa. Hänen liikkeissään oli sellainen jännitys ja
hänen kasvonsa olivat niin kalpeat kuin olisi hän teollaan voinut
pelastaa koollaolijat jostakin uhkaavasta vaarasta. Sitten pujahti hän
penkkirivin edustalle, teki epämääräisen, miltei taianomaisen liikkeen
kädellään ja katosi kuin varjo. Hetken vielä kuului hänen kannustensa
hillittyä kilinää, ja tämä ääni oli omiaan vihlomaan äärimmilleen
jännittyneitä hermoja.
Pitkä, pohjaton äänettömyys...
Piotr Rozlucki istui suorana pulpettinsa ääressä, liikkumattomana
kuin malmi, aivan kuin hän olisi kuulunut välttämättömänä osana
uudenaikaiseen patteriin, jonka rakenteesta hän oli ahtanut päänsä
täyteen tietoja. Hänen silmänsä olivat vaipuneet parkettilattiaan ja
seurasivat vahalla kiilloitetun puun kuvioita. Kun hän vihdoin jälleen
nosti silmänsä, teki hän sen vastahakoisesti, miltei vasten tahtoaan.
Juuri suljettujen ikkunain takana, kostean pehmoisessa ilmassa, jonka
leppoisa keväinen sade oli kuiskailevan ripityksen tavoin puhdistanut
kaupungin tuoksuista, ojentui näkymättömistä rungoista versoavia,
runsaslehväisiä kastanjanoksia kartionmuotoisine kukkineen ja ne
kurottautuivat kuin hennot käsivarret salaperäisestä, kaukaisesta
maailmasta näitä ikkunoita kohti.
Piotr Rozlucki palasi kiireimmiten sekä silmillään että ajatuksillaan
tältä muurien ulkopuolelle tekemältään lyhyeltä retkeilyltä. Hän
häpesi heikkouttaan, joka tuntui hänestä rikkomukselta sotilaallista
kuria vastaan, ja asettautui taas riviin. Nyt näki hän itsensä
taas toveriensa keskelle pistettynä, säännöllisesti kuin säleaidan
puu. Mitä suurimmalla tahdon ponnistuksella hillitsi hän jokaisen
mielenliikutuksen.
Kaukaa alhaalta kuului pääoven tuttu narina. Hillittyjä ääniä.
Kaukaisia askeleita marmoriportailla. Epämääräistä hälyä
yläkoridorista, josta kuului useampien henkilöiden astunnan töminää.
Jokaisen upseerin sydän puristui kokoon. Heidän vielä äsken hämärä
aavistuksensa kiteytyi selväksi tietoisuudeksi. Kaikki tahto kokoontui
yhteen. Ei ainoakaan lihas liikahtanut, vaan oli valmiina ottamaan
vastaan käskyjä.
Yhtäkkiä astui saliin rehtori, esikuntaupseeri ja patterinpäällikkö,
mies, jolla oli rautaiset kasvonpiirteet. Hän loi kiireisen silmäyksen
luokkaan ja jäi suorana kuin pylväs seisomaan ovelle, katse
suuntautuneena käytävään. Samassa silmänräpäyksessä kohosivat ylemmän
kurssin nuoret upseerit yhtenä miehenä paikaltaan.
Saliin astui hitain, raskaanpuoleisin askelin suuriruhtinas, opiston
suojelija, pitkä, solakka mies, jolla oli harmahtava tukka ja
epäystävälliset pitkähköt kasvot. Hänen lyhyessä suippoparrassaan,
samoin kuin sileäksi suoritussa tukassaankin, kimmelsi valkeita
hopeahaivenia.
Hän tervehti nuorukaisia äänettömästi, sotilaalliseen tapaan. Oppilaat
vastasivat tervehdykseen yhteen ääneen, ulkoaopitulla lauseella,
äänessä tervehdyskaavan edellyttämä innostus. Ruhtinas suuntasi
askeleensa opetusistuimelle, jonne oli levitetty muhkea matto, ja
istuutui hillityn sulavasti nojatuoliin, joka oli hallitsevan keisarin
muotokuvan alla. Hänen molemmille puolilleen asettuivat saattueen
kenraalit täsmällisen tarkoin seuraten arvojärjestystä, aivan kuin he
suorittaisivat monimutkaisen tanssin liikkeitä: tykistönpäällikkö,
tykistön yli-inspehtori, tämän apulainen, tykistöhallituksen
inspehtorit ynnä muut. Vastikään vielä tyhjä salinnurkka loisti äkkiä
upeita olkalappuja, samettikauluksia, tummanpunaisia nauhuksia,
olkahihnoja, monivärisiä vöitä, kunniamerkkejä, tähtiä, nauhoja,
kaljuja päitä ja voideltuja päälakia.
Sapelien kolina, joka koetettiin vaimentaa mahdollisimman
vähäiseksi, ja huolellisesti hillitty kannusten kilinä vaihtui taas
äänettömyydeksi. Oli taas aivan hiljaista. Kenraalien ankarat silmät
mittailivat säälimättöminä päästä päähän salia, jossa oli enemmän
kuin neljäkymmentä kokelasta. Nuoret upseerikandidaatit tuijottivat
kenraaleihin katse arvojärjestelmästä jähmettyneenä. Ennen kaikkea
kiintyivät katseet asianmukaista iloa ilmaisten suuriruhtinaan
kasvoihin. He näkivät hänet ensi kertaa. Hänen kasvoillaan kuvastui
ikävystyminen, jota hän koetti peitellä väkinäisellä kohteliaisuudella.
Koko hänen olemuksensa oli kuin kurin panssariin kääriytynyt. Kasvoissa
asianmukainen, karvaanimelä ystävällisyys hän kääntyi Mihailovin
akatemian rehtorin puoleen tiedustellen kesken syvintä hiljaisuutta,
kuinka pitkälle tutkinnossa oli päästy.
Rehtori jännittyi kuin soittokoneen kieli ja lasketti Hänen
Keisarillisen Korkeutensa kunniaksi nöyrästi ja hillitysti, mutta
selvästi ja kirkkaasti poljennollisen vastauksen, että suuri
osa tutkinnosta jo oli ohi, nimittäin hippologia, sotatieteet,
teoreettinen ja käytännöllinen tykistöoppi, oikeustiede, organinen
kemia, oppi räjähdysaineista, linnoitusoppi, taktiikka, fysiikka
ja differentsialikalkyyli. Jälellä oli vain tavanmukainen isänmaan
historian tutkinto. Suuriruhtinas lausui toivovansa saada kuulla
opiston yksityisten oppilaiden vastauksia kysymyksiin, jotka hän itse
heille tekisi. Rehtori ojensi hänelle heti upseerikokelaiden luettelon.
Suuriruhtinas kumartui tarkastamaan luetteloa ja valikoimaan, samalla
kuin nuorten miesten sydämet sykkivät ankarasti. Vihdoin hän lausui
nimen Prohorov.
Tämä Prohorov nousi seisomaan, astui salin perältä esiin ja koetti
luonnottomasti jäykistää jalkansa peittääkseen siten niiden
vapisemisen. Hän tunsi olevansa alttiina kaikille katseille,
niinkuin pahantekijä mestauslavalla. Ilokseen kuuli hän vaarattoman
kysymyksen savuamattoman ruudin kokoonpanosta, lausui sen kaavan,
selittäen ylimalkaisesti tämän aineen kemialliset, fysikaaliset ja
räjähdysominaisuudet, mainiten myöskin sen taktilliset ja taloudelliset
edut. Hyvänsuovan katseen rohkaisemana lisäsi hän eräitä huomautuksia
nitroglyseriniruudin lajeista ja palasi säteilevänä paikalleen,
kiitollinen ilo silmissä, suun ympärillä, liikkeissä, vieläpä — siltä
näytti — saappaittenkin kiillossa.
Tämän ja lähinnä seuraavan toverin, Vasiljevin, selonteon aikana, joka
koski tähtäämistä yksinäisellä tykillä ja patterilla, poikkeamiskulman
määräämistä ja Persenin käyrää, oli Piotr Rozlucki voittanut täydelleen
jännityksensä. Hän tiesi varmasti, että hänet huudeltaisiin aikaisemmin
tai myöhemmin salin keskelle, ja hän valmistautui kaikella sielun
ja ruumiin voimallaan tähän hetkeen. Hän oli tykistökoulun ylpeys,
loisto-oppilas. Viidentoista vanhana oli hän tullut tänne primuksena
kadettikoulusta ja sitten suorittanut käytännöllisen palvelusajan
junkkariosastolla voittokulussa, korkeimmilla arvosanoilla.
Teoreettisessa tutkinnossa päästettiin hänet parhaitten osastossa
tykistökouluun, eikä hän koko opintoaikanaan missään aineessa päästänyt
ketään toveriaan edelleen.
Nyt tulisi hän kruunaamaan koko nuoren elämänsä työn, nyt tekisi
hän jollakin suvorovimaisella keksinnöllä itsensä huomatuksi.
Tuijottaessaan nyt pingoitetun tarkkaavasti parkettilattiaan painoi
hän tarkoin mieleensä tien kateederille ja harkitsi mielessään kaikkia
mahdollisuuksia. Hän punnitsi jokaisen askeleensa, suunnitteli
jokaisen liikkeensä, selvitti mielessään miten on tervehdittävä ja
mikä on sopivin ja tarkoituksenmukaisin kasvojenilme. Näin asestettuna
nosti hän pelottoman katseensa suuriruhtinaaseen ja katseli kauan
ja levollisena hänen kasvojaan. Hän koetteli tutkia tuota miestä,
nähden hänessä sodan salaperäisten voimien arvoituksen, joista
voimista hän jo elämänsä kuluessa oli kuullut paljon ja joista hän
oli useinkin »matemaattisesti» haaveillut. Mutta suuriruhtinaan
kasvot olivat pulmallinen arvoitus, joka meni »nerokkaan» vänrikin
voimien yli eikä ollut ratkaistavissa. Rozlucki syventyi ongelmaan
kaksikymmenneljävuotiaan hengen koko innolla, joka oli keskeymättömissä
opinnoissa kaikin puolin harjaantunut ja täsmällisissä tieteissä
terästynyt ja teroittunut miltei jonkinmoiseksi kaukonäköisyydeksi.
Hän tarkasteli nuoren matemaatikon silmillä, jonka sotilastiede on
singonnut maineen huippu-unelmiin, tuota miestä, jolla jo oli kaikki
ja joka kuitenkin kuvasti vain ylpeää, lievästi salattua ikävää.
Hän kunnioitti tätä suuriruhtinaan ikävystynyttä hitautta, jonka
rinnalla hänen oma sisäinen työnsä, sielun muokkaamattomien voimien
ja tietoisten mahtien jännitys näytti hänestä halpahintaiselta; mutta
samalla kertaa tunsi hän sisällään syvän, kesyttömän raivon kiehuvan.
Eräänä tuokiona saavutti tämä polttava tunne huippunsa ja vyöryi kaiken
muun yli laavana, joka on noussut kraateriaukolle asti. Voittaa tuo
mies ja nujertaa hänet, päästä hänen yläpuolelleen ja ottaa väkisin
hänen ihailunsa! Sen täytyy tapahtua! Hinnalla millä hyvänsä! Hän sulki
silmänsä...
»Mutta jos minä kompastun, jos teen virheen... silloin... mitä
silloin...? Mitä minä silloin teen?»
Hetken kuluttua oli salamannopea päätös tehty:
»Annan turhanpäiväisestä syystä von Dahlille korvapuustin, antaudun
huomenna kaksintaisteluun ja annan surmata itseni.»
Nyt oli Rozlucki taas tyyni, iloinen ja vilpittömän suorasukainen. Hän
odotti. Tutkinnon komedia jatkui. Kutakin yksityistä kokelasta tutki
kukin kenraaleista, joiden kaljuista päistä tai mustatusta tukasta jo
ennakolta loisti tehtyjen kysymysten täsmällinen ratkaisu. Lopuksi
kumartui rehtori kunnioittavasti korkean tutkijan puoleen ja selitti
hänelle alamaisimmasti jotain. Suuriruhtinas ilmaisi myöntymyksensä
laskemalla silmäluomensa alas. Seurueen kenraalit huokasivat salaa
helpotuksesta. Rehtori ilmoitti:
— Hänen keisarillisen korkeutensa käskystä siirrymme nyt isänmaan
historian kuulusteluun.
Suuriruhtinas painoi päänsä luetteloa tarkastamaan, suvaitsi lukea
joukon nimiä ja mainitsi nimen »von Dahl».
von Dahl lähestyi hiljaisin askelin ja otti vapisevin käsin
yhden lipuista, jotka oli levitetty kuulijain penkin vieressä
olevalle pienelle pöydälle. Hyvin pian tarrautui kompasteleva ääni
erinäisiin Aleksanteri ensimmäisen hallituksen yksityisseikkoihin,
ja isänmaalliset ylistyslauseet liehuivat hulmuten kuin valtoimet
liput väärään osuneiden aikamäärien ja tapahtumien yllä joiden
epätäsmällisyyttä innostus verhosi. Suuriruhtinas tarkasteli kokelasta
yhtä hyväntahtoisesti kuin äsken uuninkaakelia; se saattoi vänrikin
huumaantumaan. Kun nuori tykistötieteen kandidaatti oli tyhjentänyt
varastostaan kaikki 1812 vuoden taistelut ja hänellä oli päässään enää
vain sekasotku korulauseita, jotka nekin alkoivat tyhjentyä, kuvastui
hänen silmissään pelokas epätoivo ja hänet lähetettiin takaisin
paikoilleen mitä suurinta tunnustusta ilmaisevin sanoin.
Miltei samassa silmänräpäyksessä kuuli Rozlucki nimeään mainittavan.
Tuossa tuokiossa valmistautui hän sisäisesti toteuttamaan
suunnitelmaansa. Hän viritti kasvonsa etukäteen päättämäänsä hymyyn,
tuli notkein askelin esiin ja astui suuriruhtinaan, eteen. Nyt
kohtasivat heidän silmänsä tai pikemminkin etsi oppilaan katse
suurivaltaisen herran silmiä. Tämä hetki tuntui kestävän sopimattoman
kauan, sillä rehtori piti parhaana huomauttaa:
— Ottakaahan lippu!
Piotr ojensi kätensä, otti lähinnä pöydän reunalla olevan lipun ja
antoi sen päällikölleen.
— Keisarinna Katariina toisen hallitus...
Rozlucki tunsi hetkisen pyörrytystä. Hänen päässään humisi kuin
kuumeessa tai kuin kiinanpulverin nauttimisesta, mutta hän rauhoittui
vähitellen.
Sinä hetkenä, jolloin kenraali luki kysymyksen, tuntui Rozluckista kuin
hän olisi ollut kuilun reunalla. Hän kokosi kaikki voimansa ja sanoi
itselleen päättävästi: »Minä koetan.»
Hän vilkaisi taas suuriruhtinaan silmiin. Ei mitään! Tähän saakka hän
ei ollut saavuttanut mitään. Nuo silmät eivät olleet voitettavissa.
Ne katsoivat omituisesti jonnekin »loisto-oppilaan» pään yli, kuin
olisi hän ilmaa. Rozlucki suoristautui vielä kerran, aivan kuin
kaksintaistelussa hetkenä, jolloin pistooli kohotetaan. Hän alkoi puhua
tasaisella, vierassointuisella, ulkonaisesti kohteliaalla äänellä.
Muutamalla lyhyellä lauseella hän antoi kuvauksen Elisabet Petrovnan
hallituksesta siirtyen sitten aikaan, jolloin Anhalt-Zerbstin
kaunis prinsessa Sofia Augusta, nuoren Pietari III:n kihlattu, tuli
Venäjälle. Hän ryhtyi kuvaamaan perinpohjin tätä ruhtinasta ja esitti
hänen luonnekuvansa niin uhkamielisen kylmäkiskoisesti, että hänen
onnistui viimein sytyttää mielenkiinnon kipinä suuriruhtinaallisen
kuuntelijan silmiin. Hän puhui Pietari III:n kiintymyksestä Fredrik
II:een, kiintymyksestä, joka meni kaikkien rajojen yli, hänen
uskollisuudestaan Holsteinille ja hänen miltei vihamielisestä
tunteestaan Venäjää, oikeauskoista oppia, papistoa ja kansaa kohtaan.
Hän viittaili hienosti ruhtinaan henkisten kykyjen heikkouteen,
hänen taipumukseensa väkijuomiin ja hänen tapaansa ajatella ääneen.
Sitten hän siirtyi antamaan luonnekuvaa Sofia Augustasta, myöhemmästä
Katariina II:sta, Elisabet Petrovnan hovin nerokkaasta erakosta,
joka ikävästä ahmi joukoittain kirjoja ja sai toistakymmentä vuotta
läheltä nähdä valtiollisten tapahtumain kulkua ja vähitellen perehtyä
niihin. Rozlucki kertoi taitavasti ja varovasti Elisabetin hovin
alhaisesta tasosta ja siellä vallitsevasta ikävästä ja totesi
Pietari Feodorovitšin siveellisen arvon tehdäkseen jossain määrin
anteeksiannettavammaksi perintöruhtinattaren suhteen Soltykoviin, ja
myöhemmin, kun Soltykov nimitettiin elinkautiseksi lähettilääksi,
Katariinan uuden suhteen Stanislaw Poniatowskiin, silloiseen Englannin
Pietarissa olevan lähetystön jäseneen.
Kun Rozlucki nosti tällä kohtaa silmänsä kuulijaansa, havaitsi hän
tämän kasvoilla viimeinkin toivomansa ja edellyttämänsä vaikutuksen.
Mutta mielenkiinto, joka kuvastui suuriruhtinaan ilmeissä, oli
senlaatuinen, että upseerikokelas tunsi kylmiä väreitä käsivarsissaan.
Suuriruhtinas tarkkasi tuikeasti siristetyin silmin nuorta
tykistövänrikkiä. Kenraalit, jotka istuivat paikoillaan, muistuttivat
jäykkiä, seinään muurattuja kuvapatsaita. Vain jäätävä hymyn häive,
joka väreili heidän huulillaan, ilmaisi heidät ihmisiksi, jotka
huolehtivat tarkasti omasta ja toistensa elämänurasta tai murskaavasta
tuhosta. He tarkastivat nuorta puhujaa julmuutta ja uteliaisuutta
osoittavin ilmein. Rehtori seisoi perällä kalpeana, silmät maahan
luotuina kuunnellen kokelaan sanoja, jotka läimähtivät kuin
ruoskaniskut paljaaseen niskaan.
Rozlucki pysyi päätöksessään ja jatkoi tehtäväänsä täysin tietoisena
tarjona olevasta vaarasta. Hän esitti Stanislaw Poniatowskin
ylhäiseksi, sivistyneeksi eurooppalaiseksi, ritarilliseksi ja
sankarilliseksi seikkailijaksi. Hän mainitsi, ettei saattanut
ihmetyttää, että nämä molemmat lännen henkilöt lähestyivät toisiaan
alhaisten juonien ja alinomaisten juorujen merkillisessä maailmassa.
Ei ollut lainkaan ihme, että perintöruhtinatar halusi saattaa
Stanislaw Poniatowskin maineeseen ja nostaa hänet sen valtaistuimen
portaille, jolle hän Pietari III:n rinnalla oli istuutuva. Puola
oli vaalikuningaskunta. On ymmärrettävää, että Katariina alkoi
haaveilla tätä valtaistuinta Czartoryskien kauniille sukulaiselle
ja että Stanislaw Poniatowski seurasi hänen unelmiaan. Puolan
kruunun saavuttamiseksi oli välttämätöntä oppia tuntemaan kaikki
tiet, jotka sinne veivät. Stanislaw Poniatowski käytti sitä aikaa,
jonka hän oli Pietarissa, aina pakolliseen poistumiseensa saakka,
tutustuttaakseen tulevaa keisarinnaa omaan maahansa. Hän paljasti
täsmällisesti, tunnollisesti ja asiantuntemuksella silloisen Puolan
kaikki heikot puolet, kaikki haavat, kaikki synnit ja puutteet, hän
kuvasi Katariinalle puolueiden tarkoitusperät ja vaikutusvallan, teki
hänelle selkoa vallalla olevien lakien tilasta ja merkityksestä, tämän
maan hallitseviin piireihin kuuluvien henkilöiden vioista ja luonteen
heikkouksista, heidän intohimoistaan ja salaisesta kunnianpyyteestään,
heidän kullanjanostaan, heidän itserakkaista päähänpinttymistään tai
alhaisaatelisten yksinkertaisuudesta. Tällä tavoin Katariina II, joka
ei ollut milloinkaan ollut Puolassa ja joka oli eläessään tavannut
vain joitakuita puolalaisia, tiesi aivan tarkoin, mitä kullekin oli
annettava, mitä luvattava, kuka oli lahjottavissa ja voitettavissa
hänen puolelleen. Hän sai tarkan käsityksen, täydellisen topografian
Puolan rappeutuneisuudesta, hän tunsi maan mädäntyneet kohdat ja
maanalaiset käytävät, joita myöten hän sopivassa tilaisuudessa saattoi
saapua anarkiaa ylläpitämään ja tämän maan uudistustointa ehkäisemään.
Antaessaan tämän puhetulvan vyöryä ei Rozlucki enää välittänyt siitä,
minkä vaikutuksen se tekisi. Hän tiesi, että kuulijat muodostavat
nyt mielipiteensä, hän tiesi myös, että juuri nyt oli suuriruhtinas
»voitettava». Hän siirtyi näin ollen kuvaamaan tapauksia, jotka
seurasivat Elisabetin kuolemaa ja Pietari III:n valtaistuimellenousua.
Hän kertoi näennäisen vaivattomasti ja luontevasti, miten nuori
hallitsija osoitti täydellistä välinpitämättömyyttä Venäjän tapahtumiin
ja sen sijaan käänsi kaiken huomionsa Holsteinin ja Tanskan väliseen
sotaan. Hän valitti sitä, että holsteinilaisia joukkoja pidettiin
Pietarin lähistössä ja että nuori keisari omisti kaiken aikansa näiden
joukkojen harjoittamiseen, kun taas kokonaan laiminlöi omat sotilaansa,
joita hän saksalaisessa ympäristössään kutsui aina »venäläisiksi».
Valtion tulot eivät riittäneet korvaamaan menoja, vajaus johtui
ulkomaalaisen armeijan ylläpidon aiheuttamista kuluista. Krimin kaani
varustautui hyökkäämään Venäjän valtakuntaan. Talonpoikaiskapinat
levisivät kihlakunnasta ja piiristä toiseen, eikä asianomaisen
paikkakunnan sotilasvalta kyennyt niitä kukistamaan. Venäjän armeijain
tuli lähteä Holsteiniin. Pietari III lausui avoimesti aikovansa vangita
puolisonsa ja teljetä hänet luostariin. Hän julkaisi mitä omituisimpia
»ukaaseja», kuten esimerkiksi ukaasin synodille keväällä 1762, jolla
saatettiin voimaan yhdellä iskulla täydellinen uskonvapaus, aviorikos
sallittiin, paastot lakkautettiin ja luostarien orjat julistettiin
hallitsijan yksityisomaisuudeksi; hän oli läsnä luterilaisen kappelin
vihkiäisissä Oranienbaumissa ja jakoi kaikille läsnäolijoille
protestanttisia rukouskirjoja. Huolimatta siitä — jatkoi Rozlucki
— että Pietari julistuksillaan poisti Salaisen kabinetin ja antoi
aatelisille luvan ulkomaille siirtymiseen, vihasi suurin osa venäläisiä
häntä.
Sitten kuvasi Rozlucki niiden seitsemän päivän tapahtumat,
jotka seurasivat Aleksei Orlovin ja Vasilij Bibikovin lähtöä
Pietarista Pietarhoviin tuomaan Katariinaa pääkaupunkiin, jossa
hänet huudettaisiin keisarinnaksi. Hän kuvasi Pietari III:n paon
Kronstadtiin, hänen alakuloisuutensa heinäkuun 6:nteen päivään saakka,
jolloin hän äkkiä kuoli Ropšan linnassa.
Rozlucki aikoi mainita kirjeen, jossa Aleksei Orlov ilmoitti
keisarinnalle nuoren hallitsijan kuolemasta. Tällä kohdalla
esitelmäänsä hän oli aivan levollinen. Hänen äänessään oli kylmä
varmuus ja voitokas pelkäämättömyys. Huomaamattaan silmäili hän
suuriruhtinasta ja antoi katseensa harhailla kenraaliparvessa.
Suuriruhtinaan kuivat sormet hypistelivät paperia, ja silmiä verhosi
pahaenteinen harso. Kenraalit näyttivät tyyninä odottavan käskyä.
Rozlucki tunsi tuossa silmänräpäyksessä merkillistä nautintoa.
Hän tiesi, että jousi oli äärimmilleen pingoitettu. Nyt oli nuoli
ammuttava. Jollei se tapahtunut seuraavassa silmänräpäyksessä, niin
jousi katkeaisi. Hän kokosi siis ajatuksensa, keskitti ne ja laski kuin
sulkanuolen liipasimelle.
— Koettakaa esittää asia suppeammin! sanoi rehtori äkkiä kuivalla,
epätoivosta käheällä äänellä, koettaen samalla pelastaa tilanteen,
itsensä ja tuon mielettömän huimapään.
Rozlucki käänsi päänsä erittäin kunnioittavasti ja tottelevasti
»rakastetun esimiehensä» puoleen.
Hän alkoi heti intoa ja hartautta uhkuen, aivan kuin sanomattoman
kiitollisuuden viehättämänä, kertoa Aleksander Suvorovin sankaritöistä
ja toimista. Hänellä oli nyt helpotuksen tunne. Hänestä tuntui kuin
hän olisi laskeutunut pitkin askelin ja tukka liehuen alas korkealta
vuorelta. Hän osasi lausua suuren Aleksander Vasiljevitšin, Venäjän
armeijan ylipäällikön, Italian ruhtinaan ja Rooman kreivin arvonimet
ulkoa kuin isämeidän. Hän luetteli kaikki Suvorovin ritarimerkit,
olkavyöt, nauhat, hänen timanttiruusukkeensa, hänen helmikoristeiset
kultaiset miekkansa, ja mainitsi ohimennen, minkä teon johdosta
mikin näistä oli saatu. Hän lauloi Suvorovin epopean vuodesta 1762
alkaen, tuosta käännettä merkitsevästä vuodesta, jolloin myöhempi
sotamarski ja ylipäällikkö johti Suzdalin rykmenttiä. Hän kuvasi
sopivalla innostuksella tuhannen virstan marssin, jonka Suvorovin
brigadi teki kuukaudessa jäätyneiden jokien, soiden ja metsien yli
Oršasta Minskiin ja Minskistä Varsovaan, ja miten johtaja tämän
marssin aikana opetti miehistölleen ampumista, pistinten käsittelyä ja
linnoitusten valtaamista väkirynnäköllä. Hän kuvasi asiantuntemusta
osoittavalla tavalla Pulaskien tappion Liettuassa ja Puolassa sattuneet
sotatapaukset Veikselin yli siirryttyä, siis Moszyńskin »joukkioiden»
hajoittamisen Klimontowin ja Opatovin luona, Lanckoronan ja Kraśnikin
valloituksen, Krakovan linnan piirityksen, Pulaskin häviön Zamoscien
luona, Nowickin tappion Krasnystawin luona ja Stolowiczen taistelun,
jossa hetmanni Ogiński voitettiin. Sitten seurasi Krakovan piiritys,
Zatorin pienen linnoituksen valloitus ja hävitys.
Suuriruhtinas kuunteli tarkkaavaisena, kenraalit seurasivat hartaasti
esitystä Venäjän suuren sotapäällikön teoista Krimillä, Turkissa ja
Volgalla Pugatševin kukistumisen aikana.
Kaikki kerrottiin täsmällisesti, esitys todisti erinomaista
sotahistorian tuntemusta. Kun Rozlucki oli saattanut kuvauksensa
Kosciuszkon kapinaan saakka, antoi hän vielä kerran lyhyen yhteenvedon
Fersenin ja Suvorovin toiminnasta, teki etevästi selkoa Maciejowicen
taistelusta ja, Venäjän armeijan yhdyttyä Stanislawowissa, puolalaisten
kauheasta tappiosta Kobylkan luona, viimein Pragan piirityksestä.
Hänen kertomuksessaan kuuli kahdeksankymmenen kuuden venäläisen
ja sadan neljän puolalaisen kanuunan jyrisevän kahdeksanpäiväisen
piirityksen aikana. Väkirynnäkkö alkaa! Kuusituhatta puolustajaa
on lyöty maahan... Väestö syöksyy Veikselin rantaan kulkeakseen
pontonisiltaa myöten joen yli. Silta pettää painon alla. Kaksituhatta
henkeä vajoaa syvyyteen, kahdeksan tuhatta joutuu vankeuteen.
Rozlucki kertoi voitonriemua väräjävin äänin, kuinka sotaherra
seuraavana päivänä ratsasti kaupunkiin yksinkertaisessa univormussa,
ilman ainoatakaan lukuisista kunniamerkeistään. Kaupungin edustajat
tervehtivät häntä Veikselin rannalla tarjoten suolaa ja leipää. He
ojentavat hänelle Varsovan ja samalla Puolan avaimet. Suvorov suutelee
niitä, kohottaa kätensä taivasta kohti ja huutaa: »Jumalani, minä
kiitän sinua, etteivät nämä avaimet ole tulleet minulle niin kalliiksi
kuin...»
Kyyneleet estivät nuorta vänrikkiä jatkamasta.
Kuuntelijat olivat syvästi liikutettuja. Rozlucki oli itsekin
liikutettu, etenkin kun hän oli saavuttanut päämääränsä. Suuriruhtinas
oli katsellut häntä erittäin tarkkaavasti, miettivän näköisenä, vieläpä
eräänlaisen ihailunkin ilmein.