Aloimme jälleen metsästellä. Glahn tunsi loukanneensa minua ja pyysi
minulta anteeksi.
"Muuten minä olen niin surkean väsynyt kaikkeen", sanoi hän; "toivoisin,
että sattuisitte ampumaan harhaan ja laskisitte kuulan kallooni."
Sellaisilla aatoksilla hän askaroitsi, että minä laskisin kuulan hänen
kalloonsa. Kai tuo kreivittäreltä tullut kirje taas leimautti liekkiin
hänen muistonsa, ja minä vastasin:
"Edestä syömätön löytyy."
Hän kävi päivä päivältä yhä äänettömämmäksi ja synkeämmäksi, hän ei
juonut enää eikä puhunut niin ainoata sanaa; poskensa painuivat
kuopalle.
Eräänä päivänä kuulin yhtäkkiä rupattelua ja naurua akkunani alta,
katsoin ulos, Glahnille paistoi naama taas ilosta ja hän seisoskeli
siellä jutellen äänekkäästi Maggien kanssa. Hän käytti kaikkia hurmaavia
eleitänsä. Maggie oli kai tullut juuri kotoa ja Glahn oli varuillaan
odotellut häntä. He eivät haikailleet edes lyöttäytyä yhteen juuri minun
lasiruutuni alla.
Vavistus karmi ruumistani, viritin rihlani hanan, mutta laskin sen
jälleen alas. Menin ulos ja tartuin Maggieta käsivarteen; läksimme
äänettöminä kylälle päin; Glahn pujahti heti takaisin majaan,
"Miksi puhelet taas hänen kanssaan?" kysyin minä Maggielta.
Hän ei vastannut.
Olin tuonen tuskissa epätoivosta, sydämeni jyskytti niin, että tuskin
saatoin hengittää. Koskaan en ollut nähnyt Maggieta niin kauniina kuin
nyt, koskaan en ollut nähnyt niin kaunista aitovalkoista tyttöä, ja
siksi minä unohdin, että hän oli Tamulitar, unohdin kaikki hänen
tähtensä.
"Vastaa", sanoin minä, "miksi sinä puhelet hänen kanssaan?"
"Pidän hänestä enemmän", vastasi hän.
"Pidätkö hänestä enemmän kuin minusta?"
"Pidän."
Vai niin, hän piti hänestä enemmän, vaikka minä olin hänen veroisensa!
Enkö ollut aina ollut Maggielle ystävällinen ja antanut hänelle lantteja
ja lahjoja? Ja millainen oli Glahn ollut?
"Hän pilkkaa sinua, hän sanoo, että sinä pureksit aina jotain", sanoin
minä.
Sitä hän ei ymmärtänyt, ja minä selittelin hänelle juurta jaksain, että
hänellä aina oli tapana pistää suuhunsa mitä sattui ja pureksia sitä ja
että Glahn siksi pilkkasi häntä. Se vaikutti häneen enemmän kuin kaikki
muu, mitä hänelle sanoin.
"Kuules, Maggie", sanoin minä, "sinun täytyy tulla ikiomakseni; etkö
tahdo tulla? Olen mietiskellyt sitä, sinun täytyy tulla minun mukaani,
kun matkustan pois täältä, minä nain sinut, kuuletko, ja me matkustamme
asumaan minun maahani. Tokipa tahdot?"
Ja sekin vaikutti häneen, Maggie vilkastui ja puheli halukkaasti
kanssani, kun me kävelimme siellä. Hän mainitsi vain kerran Glahnin
nimeä, hän kysyi:
"Ja tuleeko Glahn mukaan kun me matkustamme?"
"Ei", vastasin minä, "ei tule. Oletko pahoillasi siitä?"
"En, en", vastasi hän heti, "olen hyvilläni siitä."
Muuta hän ei puhunut hänestä ja minä tunsin rauhoittuvani. Maggie tuli
myös luokseni kotiin, kun häntä pyysin.
Kun hän parin tunnin päästä lähti luotani, kapusin tikapuita myöten
Glahnin asumukselle ja koputin tuota ohutta ruoko-ovea. Hän oli kotona.
Minä sanoin:
"Tulin Teille sanomaan, että meidän ei pitäisi ehkä mennä huomenna
metsälle."
"Miksi niin?" kysyi Glahn.
"Siksi, että minä en mene takuuseen, etten ammu harhaan ja laske kuulaa
kalloonne."
Glahn ei vastannut, ja minä menin takaisin alas. Tämän varoituksen
kuultuaan hän ei kai uskaltaisi lähteä huomenna metsälle; mutta miksi
hän oli houkutellut Maggien juuri minun akkunani alle ja rupatellut
ääneen hänen kanssaan? Miksei hän matkustanut kotiin, jos kirjeessä
kerran kutsuttiin häntä? Hän ei lähtenyt, sen sijaan hän vain kuleksi
hampaitaan kiristellen ja huudahteli itsekseen: "En, en! Ennen annan
vaikka silputa itseni kappaleiksi!"
Mutta sen illan jälkeisenä aamuna, jona olin häntä varoittanut, tulee
Glahn kuin tuleekin sänkyni viereen ja huutaa:
"Hei ylös, toveri! Mitä ihanin ilma, mennään ampumaan otus. Muuten: te
puhuittte eilen typeryyksiä."
Kello ei ollut vielä kuin neljä, mutta minä nousin heti ylös ja
laittauduin lähtökuntoon, koskapa hän ei varoituksestani piitannut.
Latasin kiväärini ennenkuin läksimme ja annoin hänen nähdä, että minä
sen latasin. Eikä ollut päällepäätteeksi lainkaan ihana ilma, kuten hän
sanoi, vaan satoi, ja siten pilkkasi hän minua entistä pahemmin; mutta
minä en ollut tietävinäni ja lähdin vaieten hänen kanssaan.
Koko päivän kuleksimme me metsissä, kukin omia tuumiaan hautoen... Me
emme ampuneet mitään, meiltä livahti otus toisensa jälkeen miettiessämme
aivan muita menoja kuin metsästystä. Puolenpäivän seutuvilla rupesi
Glahn kävelemään jonkun askeleen edessäni, ikäänkuin tahtoen saattaa
minut siten mitä parhaimpaan tilaisuuteen tehdä hänelle mitä tahdoin;
hän käveli aivan pyssynpiippuni suulla, mutta senkin pilkan minä siesin.
Me palasimme kotiin illalla, ilman ikäviä sattumia. Minä ajattelin: Ehkä
hän nyt näkee parhaaksi antaa Maggien olla rauhassa!
"Tämä oli elämäni pisin päivä", sanoi Glahn, kun illalla seisoimme majan
luona.
Emme puhuneet siinä sen enempää.
Seuraavina päivinä hän oli kovin mustalla mielellä, kai yhä tuon kirjeen
vuoksi. "En jaksa tätä sietää, en, en jaksa tätä sietää!" puheli hän
joskus öillä; se kuului läpi majan. Hän tuli niinkin jöröksi, ettei
vastannut emäntämme ystävällisimpiinkään kysymyksiin ja hän oikein
voihki nukkuessaan. Kyllä hänellä on taakkaa tunnollaan! ajattelin minä;
mutta miksi kummalla hän ei matkusta kotiin? Kai pöyhkeytensä estää, hän
ei vain noin tuostaan nöyrry palaamaan, kun hänet kerran oli
karkoitettu.
Tapasin Maggieta joka ilta, eikä Glahn jutellut enää hänen kanssaan.
Minä huomasin, että hän oli herennyt pureskelemasta, hän ei pureskellut
enää lainkaan ja minä olin siitä hyvilläni ja ajattelin: hän ei
pureskele enää, nyt hän on entistä ehompi ja minä rakastan häntä
moninverroin enemmän kuin ennen! Eräänä päivänä tiedusteli hän Glahnia,
tiedusteli hyvin varoen. Eikö hän ollut terveenä? Oliko hän matkustanut
pois?
"Ellei hän ole kuollut tai matkustanut", vastasin minä, "niin lojunee
hän kai kotosalla. Minusta se on yhdentekevää. Häntä ei jaksa enää
sietää."
Mutta kun me samassa saavuimme majalle, näimme me Glahnin lojuvan maassa
matolla, kädet niskassa ja tuijottelevan taivaaseen.
"Tuossapa hän näkyykin lojuvan", sanoin minä. Maggie meni suoraan hänen
luokseen, ennenkuin ehdin estää ja sanoi iloisella äänellä:
"En minä pureskele enää, katsokaa nyt! En höyheniä, lanttia,
paperinkappaleita minä pureskele enää." Glahn tuskin katsahti häneen ja
lojui vain sanaa sanomatta; mutta Maggie ja minä läksimme. Kun minä
moitin häntä ja sanoin, että hän oli rikkonut lupauksensa, ja puhellut
taas Glahnille, vastasi hän, että hän tahtoi torua Glahnia.
"Vai niin, hyvä on, toru sinä vain häntä", sanoin minä; "mutta hänenkö
tähtensä sinä herkesit pureskelemasta?"
Hän ei vastannut. Vai ei hän vastannut!
"Sano, kuuletkos hänenkö tähtensä?"
"Ei, ei", vastasi hän, "vaan sinun tähtesi."
Enkä minäkään osannut muuta luulla. Miksipä hän tekisi mitään Glahnin
tähden?
Maggie lupasi tulla ehtoolla luokseni ja hän tulikin.