Hän tuli kello kymmenen, minä kuulin hänen äänensä ulkoa, hän puheli
jonkun lapsen kanssa, jota hän talutti. Miksei hän tullut sisään ja
miksi oli hän ottanut lapsen mukaansa? Minä katselen häntä ja pian
aavistelen, että hän antaa jollekin merkkiä puhumalla ääneen sen lapsen
kanssa, huomaan myös, että hän katselee yhä ylisille, Glahnin
akkunaruutuun. Oliko Glahn ehkä nyykäyttänyt hänelle päätään tai
viittaillut akkunasta kuullessaan hänen äänensä ulkoa? Koko menosta
tajusin toki sen, ettei sitä töllötellä ilmaan silloin kun puhellaan
lapselle maan kamaralle.
Aioin jo mennä ulos ja ottaa häntä käsipuolesta; mutta silloin hän juuri
päästi lapsen, jätti sen ulos ja tuli majan ovesta sisään, astui
eteiseen. Noo, viimeinkös tuli, kylläpä saa tullessaan aika torat!
Kuuntelen, miten Maggie tulee eteiseen, en erehdy, hän jo ihan hipuu
oveani. Mutta eipäs tulekaan minun luokseni, kuulen hänen kapuavan ylös
tikapuita, ylisille Glahnin kojuun, kuulen sen ihan selvään. Paiskaan
oveni selälleen, mutta Maggie on jo ehtinyt ylös, ovi sulkeutuu hänen
perästään ja muuta en enää kuule. Silloin oli kello kymmenen.
Ja minä menen sisään huoneeseeni ja otan kiväärini ja lataan sen, siinä,
vaikka yö on paraillaan. Kello kaksitoista kapuan tikapuita ylös ja
kuuntelen Glahnin ovella, kuulen Maggien olevan siellä, kuulen, että hän
on hellä Glahnille, ja menen takaisin alas. Kello yksi menen uudestaan
ylös, ei kuulu mitään. Odotan ovella milloin he heräisivät, kello tulee
kolme, neljä, ja kun se tuli viisi, niin he heräsivät. Hyvä! ajattelin
minä enkä ajatellut mitään muuta kuin että nyt he olivat heränneet, mikä
oli oikein hyvä. Mutta kohta sen jälkeen kuulin melua ja mekastusta
alaalta majasta emäntämme huoneesta ja minun oli joutuin palattava alas,
jottei hän minua huomaisi. Glahn ja Maggie olivat varmaankin heränneet
ja minä olisin kuunnellut paljon kauemmin, mutta minun oli mentävä.
Eteisessä tuumin itsekseni: Tästä se meni, se hipaisi käsivarrellaan
oveani, mutta ei avannut sitä, se kapusi ylös tikapuita, ja tuossa on ne
tikapuut, noille neljälle kapulalle se astui.
Sänkyni oli yhä koskemattomana, enkä heittäytynyt nytkään siihen, vaan
asetuin akkunan ääreen ja katselin, hypistelin siinä hiljaa kivääriäni.
Sydämeni ei tykyttänyt, se värisi.
Puolen tunnin päästä kuulen Maggien jälleen kapuavan tikapuita. Painan
kasvoni ruutua vasten ja näen hänen tulevan ulos majasta. Hänen yllään
oli se pieni lyhyt pumpulihame, joka ei ylttänyt polviinkaan, ja
olkapäillään oli villainen kaulahuivi, jonka hän oli lainannut
Glahnilta. Muuten oli hän ihan alasti ja se pieni pumpulihame oli hyvin
rypistynyt Hän kulki tapansa mukaan hyvin verkkaan eikä katsahtanutkaan
minun ruutuuni. Sitten katosi hän majojen taa.
Jonkun hetken päästä tuli Glahnkin alas, rihla kainalossa ja valmiina
lähtemään metsälle. Hän oli synkkä, eikä tervehtinyt. Sitäpaitsi hän oli
hepennellyt itsensä hienoksi ja huolehtinut tavattomasti puvustaan. Kas
nyt kun on pukeutunut sulhaseksi, ajattelin minä.
Varustauduin lähtöön heti ja läksin hänen kanssaan, ja kumpikaan meistä
ei puhunut sanaakaan. Pari kanaa, jotka ammuimme, repelimme me
surkeasti, sillä me ammuimme ne rihlatuilla, mutta me paistoimme ne puun
juurella niin hyvin kuin taisimme ja aterioimme vaieten. Niin kului aika
kello kahteentoista.
Glahn huusi minulle:
"Oletteko ihan varma, että pyssynne on ladattu? Mikä tietää mitä eteen
osuu. Ladatkaa se nyt vain."
"Se on ladattu", vastasin minä.
Sitten katosi hän viidakkoon ja viipyi jonkun hetken poissa. Miten
halusta hänet ampuisin, kellistäisin kuin kurjan koiran! Ei ollut
kiirettä, hän saisi totutelleita sitä ajattelemaan, ja hän ymmärsi aivan
hyvin mitä minä hankitsin, siksi hän kysyikin, oliko pyssyni ladattu. Ei
voinut hän edes tänään olla pöyhkeilemättä, hän oli hepennellyt itseään
ja pannut uuden paidan ylleen; hänen naamansa oli tavattoman koppava.
Yhden tienoissa tulee hän yhtäkkiä eteeni kalpeana ja kiukkuisena ja
sanoo:
"En jaksa sietää tätä enää! Katsojaa nyt hitolla, onko pyssynne ladattu,
onko siinä mitään."
"Pitäkää huoli omasta pyssystänne, rohkenen pyytää", vastasin minä.
Mutta kyllä minä tiesin varsin hyvin, miksi hän alituiseen kyseli
pyssyäni.
Ja hän lähti taas luotani. Olin vastannut hänelle niin selkeän
epäävästi, että hän kävi sävyisäksi ja lähti pää painuksissa pois.
Sitten kohta ammuin kyyhkysen ja latasin uudelleen. Siinä ladatessani
seisoo Glahn puoleksi suojassa puun takana ja katselee minua, katselee
tokko tosiaan lataan ja kohta alkaa hän sitten lauleskella kovalla
äänellä ja selvästi virttä, ja vielä häävirttä. Se laulaa häävirsiä ja
pukeutuu parhaaseen pukuunsa, ajattelin minä, sillä kujeella se tänään
tuumii eniten pauloa. Keskellä laulua alkaa hän kävellä hiljaa edessäni,
pää painuksissa, ja kävellessään hän yhä vain laulaa. Hän pysyttelihe
taas ihan minun pyssynpiippuni suulla, kuten olisi ajatellut: Nyt, nyt
sen pitää tapahtua, siksi minä laulelen tätä häävirttä! Mutta se ei
tapahtunut, ja kun hän vaikeni, ei hän voinut muuta kuin katsoa taakseen
minuun.
"Emmeköhän me kuitenkaan ammu mitään tänään", sanoi hän ja hymyili kuten
puolustellen itseään ja hyvittääkseen minua, kun lauloi metsällä. Mutta
vielä silloinkin oli hänen hymynsä kaunis, oli kuin olisi hänen
sydämensä itkenyt, ja hänen huulensa värisivät tosiaan, vaikka hän oli
olevinaan siitä, että saattoi hymyillä näin vakavalla hetkellä.
En ollut mikään naishempu ja hän huomasi kyllä, ettei voinut minua
lumota, hän kävi kärsimättömäksi, kalpeaksi, hän hääri ympärilläni
kiihkein askelin, tuli milloin oikealle, milloin vasemmalle, milloin
oikealle puolelleni ja silloin tällöin seisattui hän minua odottelemaan.
Viiden tienoissa kuului yhtäkkiä pamaus ja kuula vinkaisi korvissani.
Kavahdin, Glahn seisoi hievahtamatta muutamia askelia minusta ja
tuijotti minuun, sauhuava kivääri kädessä. Aikoiko hän ampua minut? Minä
sanoin:
"Päin honkiin! Ammutte nykyjään huonosti."
Mutta hän ei ampunut huonosti, hän ei ampunut milloinkaan päin honkiin,
hän oli vain ärsyttänyt minua.
"No, kostakaa sitten, saatanalla!" huusi hän.
"Kun aikani tulee", sanoin minä ja purin hammasta.
Seisoimme vastakkain ja katsoimme toisiamme, yhtäkkiä keikauttaa Glahn
olkapäitään ja huutaa minulle: "Raukka!" Miksi pitikin hänen sanoa minua
raukaksi? Nostin pyssyn silmälle, tähtäsin keskelle hänen naamaansa ja
laukaisin.
Edestä syömätön löytyy...
* * * * *
Mutta nyt ei Glahnin suvun tarvitse enää haeskella tätä miestä, minua
kiusottaa aina nähdä lehdissä tuota hölmöä ilmoitusta suuresta
korvauksesta sille, joka voi antaa tietoja kuolleesta. Tuomas Glahn
kuoli tapaturmasta, harhalaukauksesta metsästysretkellä Indiassa. Oikeus
kätki hänen nimensä ja kuolemansa asiallisiin pöytäkirjoihin, ja näissä
pöytäkirjoissa sanotaan, että hän on kuollut, uskokaa minua, ja vieläpä
että hän kuoli harhalaukauksesta.