Kului viikko, me kävimme joka päivä metsällä ja ammuimme paljon riistaa.
Eräänä aamuna, kun me juuri saavuimme metsään, tarttui Glahn
käsivarteeni ja kuiskasi: Seis! Samassa hän nakkaa pyssyn siimalleen ja
laukaisee. Nuori leopardi kaatui. Minä olisin myöskin voinut silloin
ampua, mutta Glahn anasti sen kunnian ja ampui ensin. Miten se nyt taas
tahtoo pöyhkeillä! ajattelin minä. Me tulemme kuolleen eläimen luo, se
on kuollut kuin tukki, reikä vasemmassa kylessä ja kuula oli jäänyt
selkään.
En pidä siitä, että minua tartutaan käsivarteen, sanoin siksi:
"Noin minäkin olisin voinut ampua."
Glahn katsoi minuun.
Lausuin jälleen:
"Te ette kai usko, että minä olisin voinut niin ampua?"
Glahn ei vastaa nytkään. Sensijaan rupee hän jälleen lapsettelemaan ja
ampuu kuollutta leopardia uudelleen, nyt pään läpi. Minä katson kuin
puusta pudonneena.
"Näes", selitteli hän, "minä en voi tyytyä siihen, että olen osannut
leopardia kylkeen."
Viilsi liiaksi hänen turhamaisuuttaan se, että hän oli ampunut noin
arkipäiväisesti, aina tahtoi hän olla etevin. Miten hän oli narrimainen!
Mutta eihän se minuun kuulunut, en minä aikonut kieliä hänen tekoaan.
Ehtoolla kun me tulimme kylään tuoden tuota kuollutta leopardia, tuli
paljon alkuasukkaita sitä katsomaan. Glahn sanoi muuten vain, että me
olimme ampuneet sen aamulla eikä ollut siitä silloin sen enempää
olevinaan. Maggiekin tuli siihen.
"Kuka tuon ampui?" kysyi hän.
Ja Glahn vastasi:
"Kai nähnet, kaksi haavaa, me ammuimme sen tänä aamuna mentyämme
metsälle." Ja hän käänteli eläintä ja näytteli Maggielle noita kahta
haavaa, sekä kylessä että päässä olevaa. "Tuosta meni minun kuulani",
sanoi hän ja näytti haavaa kylessä, tahtoen, narri, antaa minulle
kunnian päähän osaamisesta. Minä en viitsinyt häntä oikaista enkä
oikaissutkaan. Glahn alkoi sitten kestitä alkuasukkaita riissioluella,
juotti ketä tahansa.
"Te molemmat olette ampuneet sen", sanoi Maggie itsekseen ja katseli
kuitenkin koko ajan vain Glahnia.
Vedin hänet syrjään ja sanoin:
"Miksi katselet koko ajan häntä? Enkö minäkin ole tässä lähellä?"
"Olet", vastasi hän. "Ja kuule: minä tulen tänä iltana."
Seuraavana päivänä sitten sai Glahn sen kirjeen. Hänelle tuli nimittäin
kirje pikalähetin kautta jokiasemalta, ja se oli kierrellyt sadan
kahdeksankymmenen peninkulman mutkan. Kirje oli kirjoitettu naisen
käsialalla, ja minä ajattelin, että se mahdollisesti oli hänen entiseltä
ystävättäreltään, tuolta ylhäisellä naiselta. Glahn nauroi
hermostuneesti luettuaan sen, ja antoi lähetille setelin lisäpalkkiota,
kun tämä oli tuonut kirjeen. Mutta piakkoin hän kävi sanattomaksi ja
synkeäksi eikä tehnyt muuta kuin tuijotti tuijottamistaan. Ehtoolla joi
hän itsensä humalaan erään vanhan alkuasukas-kääpiön ja hänen poikansa
kanssa, ja halaili minuakin ja tahtoi välttämättä myös minua juomaan
kanssaan.
"Te olette rakastettava tänäiltana", sanoin minä.
Hän nauraa hohotti ja vastasi:
"Täällä me kaksi nyt kykötämme Indian metsissä ja ajamme riistaa, vai?
Eikö tämä ole hurjan hassua? Malja kaikille maailman valtakunnille ja
maille, ja malja kaikille kauniille naisille, naiduille ja
naimattomille, etäisille, läheisille! Ho-hoo! Ajatelkaas miestä, jota
kosii vaimo, naitu vaimo!"
"Kreivitär!" sanoin minä pisteliäästi. Sanoin sen hyvin pisteliäästi, ja
se koski häneen, hän virnisti kuin koira, sillä se koski häneen. Sitten
rypisti hän yhtäkkiä otsaansa ja alkoi räpyttää silmiään ja harkita
perin pohjin, oliko nyt ilmaissut liikaa, niin juhlallisen suurena piti
hän tuota salaisuuttaan. Mutta samassa juoksi parvi lapsia majallemme ja
huusi: "Tiikerit, hohoi, tiikerit!" Tiikeri oli kaapannut lapsen melkein
kylän viereltä, viidakkoon kylän ja joen välille.
Tuskin kuuli sen Glahn, joka oli humalassa ja särkyneellä sekapäällä,
kun jo tempasi rihlansa ja juoksi minkä ehti viidakkoon; hänellä ei
ollut edes hattua päässään. Mutta miksi otti hän nyt rihlan eikä
haulikkoa, jos kerran oli niin rohkea kuin kehui? Hänen oli kahlattava
virran yli, joka oli vaarallista, mutta virtahan oli tietysti melkein
kuiva aina sadeaikaan saakka; jonkun hetken päästä kuulin kaksi
laukausta ja kohta sen jälkeen kolmannen laukauksen.
Kolme laukausta yhteen elukkaan! ajattelin minä; jalopeurakin olisi
kellistynyt kahdella laukauksella, ja nyt ammutaan vain tiikeriä! Mutta
eipä noista kolmestakaan laukauksesta ollut hyötyä, lapsi oli jo revitty
kuoliaaksi ja melkein syöty, kun Glahn saapui; ellei hän olisi ollut
niin humalassa, ei hän olisi yrittänytkään sitä pelastaa.
Yön rehjosteli hän kokonaan naapurimajassa, erään lesken ja hänen kahden
tyttärensä keralla, Jumala ties kenen keralla heistä.
Kahteen päivään ei Glahn ollut selvänä niin siunattua hetkeä, ja hän
olikin saanut paljon tovereita juopottelemaan kanssaan. Hän vaati minua
turhaan mässäykseen, hän ei enää aprikoinut mitä sanoi ja haukkui minun
olevan mustasukkaisen.
"Lemmenkateus sokaisee Teidät", sanoi hän.
Lemmenkateus! Minä kateellinen hänelle!
"Kuulkaas", sanoin minä, "minäkö kateellinen Teille! Mistä minä olisin
Teille kateellinen?"
"No, siis Te ette ole kateellinen", vastasi hän. "Minä muuten tervehdin
tänä iltana Maggieta, hän pureskeli kuten aina jotain suussaan."
Nielasin vastaukseni ja menin matkaani.