Illan korvissa oli postilaiva lähtevä.
Menin laiturille, kapistukseni olivat jo laivassa. Herra Mack puristi
kättäni ja rohkaisi minua sillä, että minulle tulisi hyvä matkailma,
hupaisa ilma, hän itse matkustaisi varsin kernaasti jonkun matkaa
moisella säällä. Tohtori asteli tuolta, Edvarda tuli jälestä; minä
tunsin, että polveni alkoivat vavista.
"Me tahdoimme nähdä Teidät perillä laivassa", sanoi tohtori.
Ja minä kiitin.
Edvarda katsoi minua kasvoista kasvoihin ja sanoi:
"Minun täytynee kai kiittää Teitä Teidän koiranne edestä." Hän mytisti
suutaan, huulensa olivat valkeat. Taas oli hän teititellyt minua.
"Milloin lähtee laiva?" kysyi tohtori joltakin mieheltä.
"Puolen tunnin päästä."
Minä en virkkanut mitään.
Edvarda kääntelehti kiihdyksissä sinne tänne.
"Tohtori, emmekö jo lähde kotiin?" kysyi hän. "Minä olen tehnyt sen mikä
minulla oli asiaa."
"Te olette toimittaneet asianne", oikaisi tohtori.
Edvarda nauroi hänen ijänikuisten oikaisujen nöyryyttämänä ja vastasi:
"Enkö minä sanonut jotensakin niin?"
"Ette", vastasi tohtori kursailematta.
Katselin tohtoria. Tuo pikku mies pysyi kylmänä ja lujana; hän oli
tehnyt suunnitelmansa eikä poikennut niistä hiventäkään. Ja jos hän
kuitenkin joutuisi tappiolle? Siinä tapauksessa ei hän sittenkään
näyttäisi olevansa voitettu, hänen kasvonsa eivät vetäytyneet
piirteisiin koskaan.
Ilta hämärtyi.
"Niin, hyvästi nyt", sanoin minä, "ja kiitos kaikesta."
Edvarda katseli vaieten minuun. Sitten käänsi hän päätään ja tähtäsi yhä
vain vesille laivaan.
Minä menin veneeseen. Vielä seisoi Edvarda laiturilla. Kun olin tullut
laivaan, huusi tohtori hyvästi. Minä katsahdin maihin, samassa pyörähti
Edvarda ja lähti laiturilta kotiinpäin, kiireesti, tohtorin jäädessä
pitkän matkan päähän menemään hänen jälestään. Niin näin hänet viimeisen
kerran.
Kaihon aalto kierähti sydämeeni...
Höyry lähti liikkeelle; minä näin vielä herra Mackin kyltin: Suola- ja
tyhjäin tynnörien varasto; mutta kohta se himmeni. Kuu ja tähdet tulivat
näkyviin, tunturit kumottivat korkeina ympärillä, ja minä näin nuo
loputtomat metsät. Tuolla on mylly, tuolla, tuolla oli minun majani,
joka paloi; korkea harmaa kivi törröttää yksinään paloraunioilla.
Iselin, Eeva...
Revontulten yö laskeutuu tuntureille, laaksoihin.