Tämän olen kirjoittanut ajan kuluksi. Minua huvitti muistella tuota
kesää Ruijassa, jolloin niin usein luin tuntien menoa, mutta jolloin
aika kuitenkin lentäen kului. Nyt on kaikki toisin, päivät eivät tahdo
kulua enää.
Vieläkin on elämässäni monta hupaista hetkeä, mutta aika seisoo, enkä
voi käsittää, miten se niin seisoo. Minä olen eron saanut soturi ja
vapaa kuin ruhtinas, kaikki on hyvin, minä tapaan tuttuja, ajelen
vaunuilla; silloin tällöin panen toisen silmäni kiinni ja piirtelen
etusormella taivaalle, minä kutitan kuuta leuan alta, ja mielestäni kuu
nauraa, nauraa hohottaa hassun hyvillään kun sitä kutitetaan leuan alta.
Kaikkialla näen pelkkää hymyä. Minä paukautan korkin ja kutsun iloisia
ihmisiä seuraan.
Mitä Edvardaan tulee, en minä häntä tähän aikaan ajattele. Kuinkapa en
olisi täysin unohtanut häntä tuona pitkänä aikana? Elän kunnialla. Ja
jos joku kysyy minulta, onko minulla suruja mitään, niin vastata
pamautan heti ei, ja ettei minulla ole suruja niin mitään...
Cora makaa katsellen minuun, kello tikuttaa kamiinalla, avoimen akkunan
takana pauhaa kaupungin häly. Naputetaan oveen ja postimies ojentaa
minulle kirjeen. Kirje on kruunulla koristettu. Minä tiedän keneltä se
on, tajuan sen heti, tai ehkäpä olen siitä uneksinut jonain unettomana
yönä. Mutta kirjeessä ei ole kirjettä, siinä on vain kaksi vihreää
linnun höyhentä.
Jäätävä kauhu karmii selkäpiitäni, mieleni kylmenee. Kaksi linnun
höyhentä! sanon itsekseni. No, entäs sitten! Mutta miksi kylmenen? Kas,
tuolta akkunoistahan niin vietävästi vetää.
Ja minä sulen akkunat.
Tuossa on nyt kaksi linnun höyhentä, ajattelen minä, minusta tuntuu kuin
minä ne tuntisin, ne muistuttavat mieleeni muuatta pikku pilaa Ruijan
rannoilla, sellaista pikku vaihetta niin monien muiden lomassa; oli
hauskaa nähdä noita kahta höyhentä jälleen. Ja minä olen yhtäkkiä
näkevinäni kasvot ja kuulevinani äänen ja ääni sanoo: Olkaa hyvä, herra
luutnantti, tässä ne ovat ne Teidän linnun höyhenenne!
Teidän linnun höyhenenne...
Cora, ole hiljaa, totteletkos, minä lyön hengiltä sinut, jos hievahdat!
Ilma on lämmin, sietämätön helle; mitäs minä hulluttelin kun sulin
akkunat! Auki akkunat taas, auki ovet kaikki, tänne, iloiset ihmiset,
tulkaa luo! Hei, kaupunginlähetti, menepäs asialleni...
Ja päivä menee, mutta aika seisoo.
* * * * *
Tämän olen kirjoittanut vain huvikseni ja hauskutellen miten parhaiten
voi. Ei painosta minua surut, minä vain kaipaan jonnekin, minne, en
tiedä, mutta jonnekin kauas, ehkä Afrikaan, Indiaan; sillä minä olen
metsien ja yksinäisyyden poika.