Ja minä pukeuduin ensi kertaa univormuuni ja menin alas Sirilundiin.
Sydämeni jyskytti kovin. Mieleeni muistui menneet päivät ensimäisestä
alkaen, jolloin Edvarda juoksi luokseni ja syleili minua kaikkien
nähden; nyt oli hän heitellyt minua sinne tänne monen kuukauden ajan ja
saanut tukkani harmentumaan. Oma vikaniko? Niin, tähteni oli johtanut
minut harhaan. Minä ajattelin: Miten hän ilkkuu, jos heittäydyn hänen
helmoihinsa ja ilmaisen hänelle sydämeni salaisuuden tänään! Hän pyytää
minua istumaan ja käskee tuomaan viiniä, ja juuri kun hän nostaa lasin
huulilleen kilistääkseen kanssani, sanoo hän: herra luutnantti, kiitän
Teitä niistä hetkistä, jotka olemme yhdessä viettäneet, minä en koskaan
unohda niitä! Mutta kun minä silloin tulen iloiseksi ja saan toivon
hivenen, teeskentelee hän juovansa, mutta paneekin pisaraa maistamatta
lasin pöydälle takaisin. Eikä hän tahdo salata minulta että hän vain
teeskentelee, hän päinvastoin tahtoo että sen huomaan. Sellainen hän on.
Hyvä, nyt pian viimeinen hetki lyö!
Ja astellessani mäkeä alas, ajattelin minä vielä: Univormuni tehoo
häneen, siinä on kihängit uudet ja kauniit, sapeli kilisee lattiaa
vasten. Hermostunut riemu porahteli läpi luitteni ja minä kuiskutin
itsekseni: Ken tietää, miten vielä käy! Keikautin päätäni pystyyn ja
huiskautin kämmentä. Ei nöyrästi enää, kunnialla eletään! Sama kävi
miten kävi, en lähentelisi enää. Anteeksi, etten kosi, jalo neito...
Herra Mack tapasi minut tanhualla, yhä ontelosilmäisempänä, harmaampana.
"Matkustatte? Vai niin, jaha. Niin, ei lie Teilläkään ollut liioin
hauskaa viime aikoina; vai? Majanne paloi." Ja herra Mack hymyili.
Tuntui yhtäkkiä kuin olisi maailman älykkäin mies eteeni ilmestynyt.
"Astukaa sisään, herra luutnantti, Edvarda on siellä. Niin, jääkää
hyvästi, jääkää hyvästi. Tapaamme kai vielä laiturilla, kun laiva
lähtee." Hän meni pää kumarassa, mietiskellen, vihellellen.
Edvarda istui salissa, hän lueskeli. Kun minä astuin sisään, säpsähti
hän univormuani, katseli minua syrjäsilmin kuin lintu ja punehtui
kuitenkin. Hän aikoi sanoa jotakin.
"Minä tulin sanomaan hyvästiä", sain viimein hengäistyksi.
Hän nousi ylös heti, minä huomasin, että sanani vähän tehosivat häneen.
"Glahn, matkustatteko Te pois? Nytkö?"
"Sittenkun laiva tulee." Tartun hänen käteensä, hänen käsiinsä, tajuton
hurmio minut valtaa, minä puhkean sanaan: "Edvarda!" ja tuijotan häneen.
Ja samassa on hän kylmä, kylmä ja vastahakoinen, Koko hänen olemuksensa
vastusti minua, hän oikaisi varttaan. Olin kuin kerjäläinen hänen
edessään, päästin hänen kätensä ja annoin hänen edetä luotani. Minä
muistan, että aloin konemaisesti yhä ja yhä vain toistella: Edvarda!
Edvarda! monta kertaa, tietämättä, ajattelematta, ja kun hän kysyi:
"Niin? Mitä Te aioitte sanoa?" en selitellyt.
"Vai niin, joko Te nyt matkustatte pois!" toisti hän. "Kukahan tulee
ensi vuodeksi?"
"Joku toinen", vastasin minä. "Uusi maja kai rakennetaan."
Hiljaisuus. Hän tavoitti jo kirjaa käteensä.
"Ikävä, kun ei isä ole kotona", sanoi hän. "Mutta minä sanon hänelle
terveiset Teiltä."
En vastannut tähän. Astuin hänen luokseen, tartuin vielä kerran hänen
käteensä ja sanoin:
"Niin, jääkää hyvästi, Edvarda."
"Hyvästi", vastasi hän.
Minä avasin oven ja olin menevinäni. Hänellä oli kirja jo kädessä ja hän
luki, luki tosiaan ja käänsi lehteä. Ei mitenkään, ei mitenkään ollut
jäähyväiseni tehonnut häneen.
Minä rykäisin.
Hän käännähti ja sanoi hämmästyneenä:
"Ettekö Te mennytkään? Minä luulin, että Te menitte."
Jumala yksin tietköön, mutta hän hämmästyi mielestäni liiaksi, hän ei
ollut varuillaan, vaan liioitteli kummastumistaan ja minä sain päähäni,
että hän ehkä koko ajan oli tiennyt, että seisoin hänen takanaan.
"Nyt minä menen", sanoin minä.
Silloin nousi hän ylös ja tuli luokseni.
"Tahtoisin niin mielelläni jonkin muiston Teiltä, kun nyt matkustatte
pois", sanoi hän. "Minä pyytäisin Teiltä jotain, mutta kai liian paljoa.
Antaisitteko minulle Aesopuksen?"
En aprikoinut, lupasin heti.
"Ehkäpä Te sitten tuotte sen huomenna", sanoi hän.
Menin.
Vilkaisin ikkunaan. Ei ketään.
Nyt oli kaikki mennyttä...
* * * * *
Viimeinen yö majassani. Minä mietiskelin, minä luin hetkien kulkua; kun
aamu tuli, valmistin viimeisen ateriani. Oli kylmä päivä.
Miksi pyysi hän minua itseäni tuomaan koiraa hänelle? Halusiko hän
puhella kanssani, sanoa minulle viimeisiä sanoja? Minulla ei ollut
toivomista enää. Ja miten hoitaisi hän Aesopusta? Aesopus, Aesopus, hän
kiusaa sinua! Minun tähteni hän ruoskii sinua, ehkäpä myös lellittelee
sinua, mutta kaikessa tapauksessa ruoskii aina ja alituisesti ja rääkkää
sinut pilalle...
Kutsuin Aesopuksen luokse, taputtelin sitä, painoin pääni sen päätä
vasten ja otin kiväärini. Se alkoi jo haukkua ilosta ja luuli, että me
lähtäisiin metsälle. Painoin taas päämme yhteen, asetin kiväärin suun
Aesopuksen niskaan ja liipaisin.
Hankin miehen, joka maksusta vei Edvardalle Aesopuksen ruumiin.