Sitten eräänä yönä satoi lunta, ja minulle alkoi tulla kylmä majassani.
Oli minulla tulisija, jossa keitin ruokani, mutta puut paloivat kituen,
ja seinistä kävi kova viima, vaikka olin rivennyt ne niin hyvin kuin
taisin. Syksy oli mennyt, ja päivät kävivät lyhyiksi. Aurinko sulatti
vielä ensi lumen ja maa oli jälleen paljaana; mutta öillä oli pakkanen
ja vesi jäätyi. Ja ruoho ja hyönteiset kaikki kuolivat.
Salaperäisen hiljaisiksi tulivat ihmiset, he mietiskelivät vaieten,
heidän silmänsä odottivat talvea. Ei kajahtanut huutoja kuivauspaikalta
enää, ja satama oli vailla liikettä, levossa, kaikki ennehti revontulten
ikuista yötä, jolloin aurinko nukkuu meren helmassa. Kolkosti, kolkosti
kolahtelivat airot yksinäisen soutajan veneestä.
Tyttönen souti.
"Missä sinä kävit, tyttöseni?"
"En missään."
"Et missään? Kuules, kyllä minä sinut tunnen, tapasinhan minä sinut
kerran kesällä."
Hän laski rantaan, nousi veneestä ja kytki sen kiinni.
"Sinä olit paimenessa, kudoit sukkaa, minä tapasin sinut yöaikaan."
Hänen poskensa punehtuivat hieman ja hän hymyilee arasti.
"Pikku tunturi tyttö, tule majaani ja anna minun katsella itseäsi. Sinun
nimesi on muuten Henriette."
Mutta hän kulkee vaieten ohitse. Syys, talvi olivat häneen osuneet,
hänen aistimensa nukkuivat.
Jo oli aurinko mennyt mereen.