Mitä on minulla kirjoittamista enää? En ampunut niin laukausta moneen
päivään, ruokaa ei ollut, enkä minä syönytkään, minä istuin ja istuin
vain majassani. Eeva vietiin kirkolle herra Mackin valkeaksi sivutulla
herrasveneellä, minä lähdin maitse haudalle...
Eeva on kuollut. Muistatko hänen pientä tyttöspäätään ja tukkaansa, joka
oli kuin nunnan? Hän tuli niin hiljaa, laski taakkansa maahan ja
hymyili. Ja näetkö, miten tuosta hymystä tulvahti elämä? Ole hiljaa,
Aesopus, minä muistan merkillisen tarun, se on neljän ihmispolven
ikäinen, Iselinin ajoilta, jolloin Stamer oli pappi.
Tyttö oli vankina kivisessä tornissa. Hän rakasti muuatta herraa. Miksi?
Kysy tuulelta ja tähdiltä, kysy elämän Jumalalta; sillä inehmo ja muut
eivät niitä aavista. Ja herra oli hänen ystävänsä ja rakastajansa; mutta
viikot vieri ja kerran tapasi hän toisen ja hänen mielensä muuttui.
Nuorukainen hän oli, kun hän tyttöään rakasti. Hän sanoi tätä usein
siunauksekseen ja kyyhkykseen, ja tytöllä oli kuuma ja aaltoileva syli.
Hän sanoi: Anna minulle sydämesi! Ja tyttö antoi. Hän sanoi: Saanko minä
sinulta jotakin pyytää, rakkaiseni? Ja toinen vastasi hurmiossa saat.
Hän antoi toiselle kaikkensa ja tämä ei kuitenkaan häntä kiittänyt.
Toista rakasti hän kuin orja, kuin hullu, kuin kerjäläinen. Miksi? Kysy
tien tomulta ja lehdiltä, jotka putoo, kysy elämän arvoitusten
jumalalta; sillä inehmo ja muut eivät niitä aavista. Toinen ei antanut
hänelle mitään, ei mitään hän antanut, ja hän kiitti häntä kuitenkin.
Toinen sanoi: Anna minulle leposi ja järkesi! Ja hän suri vain sitä,
ettei pyydetty hänen henkeään.
Ja hänen tyttönsä pantiin torniin...
Mitä teet tyttö, sinä vain hymyilet?
Minä ajattelen kymmenen vuoden takaista. Silloin kohtasin minä hänet.
Sinä muistat häntä vielä.
Minä muistan hänet vielä.
Ja aika vierii...
Mitä teet, tyttö? Ja miksikä yhä hymyilet?
Minä neulon hänen nimeään liinaan.
Kenen nimeä? Senkö, joka sulki sinut torniin?
Niin, hänen, jonka minä kohtasin kaksikymmentä vuotta sitten.
Muistat häntä vielä?
Muistan hänet kuten ennen.
Ja aika vierii...
Mitä teet, vanki?
Minä vanhenen, en näe ommella enää, minä raavin savea muurista. Savesta
leivon minä ruukun hänelle, pienen lahjan hänelle.
Kenestä puhut sinä?
Rakastajastani, joka sulki minut torniin.
Sitäkö hymyilet, kun hän sulki sinut torniin?
Minä ajattelen, mitä hän nyt sanoo. Kas vain, hän kai sanoo, tyttöni on
lähettänyt minulle pienen ruukun, hän ei ole unohtanut minua
kolmeenkymmeneen vuoteen.
Ja aika vierii...
Hei, vanki, sinä et askartele enää, sinä hymyilet? Minä vanhenen,
vanhenen, silmäni ovat sokeat, minä vain ajattelen.
Häntäkö, jonka kohtasit neljäkymmentä vuotta sitten?
Häntä, jonka kohtasin silloin kun olin nuori. Ehkä neljäkymmentä vuotta
sitten.
Mutta etkös jo tiedä, että hän on kuollut? Sinä kalpenet, vanhus, et
vastaa, suusi on valkea, et hengitä enää...
Kas sellainen oli outo taru tytöstä tornissa. Annas olla, Aesopus, en
muistanut erästä kohtaa: hän kuuli yhtenä päivänä rakastajansa äänen
pihalta, ja hän lankesi polvilleen ja punehtui. Silloin oli hän
neljänkymmenen vanha...
Minä hautaan sinut, Eeva, ja suutelen nöyränä kumpusi hietaa. Rehevä,
ruusunpunainen muisto värähtelee sielussani, kun sinua ajattelen, minun
ylitseni vuotaa siunaus, kun hymysi muistan. Sinä annoit kaikkesi,
kaikkesi, eikä sinun tarvinnut harkita; sillä sinä olit itse elon
hurmaama lapsi. Mutta muita, jotka säästävät saidasti katsettaankin,
ajattelen minä pelkästään ja aina. Miksi? Kysy vuoden kahdeltatoista
kuulta ja laivoilta merellä, kysy sydämen arvoitusten jumalalta...