Tulipalo oli herra Mackin tekonen, arvasin sen heti paikalla. Minulta
tuhoutuivat taljani ja linnunsiipeni, tuhoutui täytetty kotkani; kaikki
paloi. Mikä eteen? Minä nukuin kaksi yötä taivasalla menemättä
Sirilundiin anomaan suojaa, viimein vuokrasin hylätyn kalamajan
laiturien seutuvilla ja rivesin sen kuivalla sammalella. Nukuin
punaisella tunturin kanervakasalla. Olin jälleen turvassa.
Edvarda lähetti sanan, että hän oli kuullut onnettomuudestani ja tarjosi
minulle isänsä puolesta huonetta Sirilundissa. Edvardako heltynyt?
Edvarda jalomielinen? En lähettänyt vastausta. Jumalan kiitos, en ollut
enää ilman asuinsijaa, ja minä ylpeästi iloitsin voidessani olla
vastaamatta Edvardan tarjoukseen. Tapasin hänet tiellä paroonin
seurassa, he kävelivät käsikoukkua, minä katsoin heitä molempia silmiin
ja tervehdin sivumennen. Edvarda seisattui ja kysyi:
"Ette halua asua meillä, herra luutnantti?"
"Minun uusi asumukseni on jo valmis", vastasin minä, myös seisattuen.
Hän katsoi minuun, rintansa liikkui rajusti.
"Ei Teillä olisi meilläkään ollut mitään vastusta", sanoi hän.
Sydämeni sykähti kiitosta; mutta minä en jaksanut sanoa mitään. Parooni
eteni hiljaa.
"Te ette ehkä tahdo nähdä minua koskaan enää?" kysyy hän.
"Minä kiitän Teitä, neiti Edvarda, siitä että tarjositte minulle turvaa
kun majani paloi", sanoin minä. "Sitä jalompi oli tekonne kun isänne
tuskin lie sitä tahtonut." Ja pääni paljastaen kiitin minä häntä hänen
tarjouksestaan.
"Jumalan tähden, ettekö Te enää koskaan tahdo nähdä minua, Glahn?" sanoi
hän yhdellä henkäisyllä.
Parooni huusi.
"Parooni huutaa", sanoin minä ja nostin jälleen kunnioittavasti
lakkiani.
* * * * *
Ja minä vaelsin jälleen tunturille porauspaikalleni. Ei mikään, minkään
saisi mieltäni hämmennyksiin enää. Minä tapasin Eevan. Näetkös! huusin
minä, herra Mack ei voi karkoittaa minua pois. Hän poltti majani
poroksi, ja minulla on jo uusi maja... Eevalla oli suti ja tervapytty.
Mitä nyt, Eeva?
Herra Mack oli nostanut veneen kumolleen lahteen tunturin alle ja
käskenyt hänen sitä tervaamaan. Herra Mack vaani hänen joka askeltaan,
hänen täytyi totella.
Mutta miksi juuri lahteen? Miksei laiturien luona?
Herra Mack oli käskenyt...
Eeva, Eeva, rakkaani, sinut on tehty orjaksi ja sinä et valita. Katso,
nyt sinä hymyilet jälleen ja elämä tulvehtaa hymystäsi, vaikka olet
orja!
Kun tulin porauspaikalle, sain kummastua. Minä näin, että siellä oli
käynyt väkeä, tarkastelin jälkiä sannassa ja tunsin herra Mackin
pitkäin, suippojen kenkäin jälet. Mitä se täällä kuleksii nuuskimassa?
ajattelin minä ja katselin ympärilleni. Ei näkynyt ketään. Epäillä en
alkanut.
Ja minä istuuduin kalkuttamaan poraani aavistamatta mitä hulluja tein.