Koko illan minä karvaasti tunsin, ettei minun olisi pitänyt kutsuihin
tullakaan. Tuloani tuskin huomattiin, kaikki seurustelivat innokkaasti
keskenään, Edvarda toivotti minua tuskin tervetulleeksi. Aloin
ryypiskellä tiheään, sillä ymmärsin etten ollut tervetullut, enkä
kuitenkaan mennyt matkaani.
Herra Mack hymyili ja hymyili ja oli mitä miellyttävin mies, hän oli
pukeutunut hännystakkiin ja näytti komealta. Hän hääri milloin missäkin
huoneessa, sukeltelihe tuon viisikymmenisen vierasparven joukossa,
pyörähti silloin tällöin tanssin, laski leikkiä ja naureskeli.
Silmissään piili salaperäisyyksiä.
Koko talo humisi soittoa ja ääniä. Viidessä huoneessa oli vieraita ja
sitäpaitse tanssittiin isossa salissa. Kun minä tulin, oli illallinen
syöty. Piiat juoksivat nyt kiireissään edestakaisin kantaen laseja ja
viiniä, kahvikannuja ja kiiltäviä kuppia, sikaria, piippuja, leivoksia
ja hedelmiä. Ei säästetty talon hyvyyttä. Kynttiläkruunuissa oli
tavattoman paksut kynttilät, ne oli valettu varta vasten tähän
tilaisuuteen; sitäpaitse oli tuli uusissa parafiinilampuissa.
Eeva autteli keittiöaskareissa, minä näin hänet vilaukselta.
Paroonin tähden paljon liehuttiin, juteltiin, vaikka hän esiintyi
hiljaisesti ja vaatimattomasti eikä tungetellut. Hänkin oli pukeutunut
hännystakkiin, sen helmat olivat surkeasti rutistuneet matkalla. Hän
seurusteli alituisesti Edvardan kanssa, katseli häntä minne hän vain
meni ja kilisti hänen kanssaan. Minusta oli hänen näkemisensä koko ajan
vastenmielistä ja minä siedin tuskin vilkaista häneen kääntämättä heti
päätäni pois surkeasti ja hölmösti virnistäen. Kun hän tuli puheilleni,
vastailin minä töykeästi ja supistin suuni mykäksi.
Juohtuu mieleeni eräs tapaus siitä illasta. Minä seisoin keskustellen
erään nuoren tytön kanssa, hän oli vaaleanverikkö, minä sanoin hänelle
jotain tai kerroin juttua, jolle hän ei voinut olla nauramatta. Se
tuskin lie ollut sen kummempi juttu; mutta ehkäpä minä sen silloin
hienossa humalassa kerroin hauskemmin kuin nyt muistan, kaikessa
tapauksessa olen sen unohtanut. No niin: kun satuin katsomaan taakseni,
seisoi Edvarda takanani. Hän katsoi minuun hyväksyvästi. Sitten
huomasin, että hän vei vaaleaverisen käsipuolesta kanssaan, saadakseen
tietää mitä olin hänelle sanonut. En voi kertoa, miten Edvardan katse
tuntui minusta hyvältä kun koko illan olin kuleksinut huoneesta
huoneeseen jotenkin hylättynä; tulin heti paljon kirkkaammalle mielelle
ja puhelin sitten monenkin kanssa ja pidin hyvästi seuraa. Mikäli
tiedän, en minä tehnyt mitään tuhmuuksia...
Seisoin ulkona portailla. Eeva tuli sisältä kantaen joitakin
kapistuksia. Hän näki minut, tuli portaille, silitti kiireesti käsiäni,
jonka jälkeen hymyili ja meni jälleen sisään. Kumpikaan meistä ei
puhunut sanaakaan. Kun minäkin aioin mennä sisään, seisoi Edvarda
eteisessä ja katsoi minua. Katsoi suoraan minua. Hänkään ei puhunut
mitään. Menin saliin.
"Kuulkaas, luutnantti Glahn huvittelee kohtailemalla palvelusväkeä
ulkona portailla", sanoi Edvarda yhtäkkiä kovasti. Hän seisoi ovella.
Moni kuuli mitä hän sanoi. Hän nauroi kuten leikkiä laskien, mutta oli
hyvin kalpea.
Minä en vastannut mitään, minä vain mutisin:
"Se oli vain sattuma, hän tuli ulos, tapasimme eteisessä..."
Kului jonkun aikaa, ehkä tunti. Erään naisen hameelle kaatui lasi. Heti
sen nähtyään huusi Edvarda:
"No mitä ihmettä nyt? Tuon tietysti teki Glahn."
En minä sitä tehnyt, minä olin ollut ihan salin toisella puolella
silloinkuin vahinko tuli. Sen jälkeen join minä taas jotakuinkin tiheään
ja pysyttelin ovella jotten olisi ollut tanssivien tiellä.
Paroonin ympärillä naiset yhä pyörivät, hän valitti, että oli jo
pakannut kaikki kokoelmansa matkalle, joten hän ei voinut näyttää niitä,
meriajokasterttua Vienanmereltä, Korholman savea, sangen intresantteja
kivimuodostelmia meren pohjalta. Naiset tirkistelivät uteliaasti hänen
paidannappejaan, noita viisiotaisia kruunuja, jotka nyt siis merkitsivät
paroonia. Mutta tohtorilla ei ollut menestystä, ei edes sukkela
siunailunsa, tuo "Kuolema ja kidutus" enää tehonnut. Mutta kun Edvarda
puhui, oli hän aina valmiina, oikaisi taas hänen sanojaan, pauloi häntä
pikku juonilla, alisti hänet levollisen ylimielisesti.
Edvarda sanoi:
"...kunnes minä käyn yli kuoleman laakson."
Ja tohtori kysyi:
"Minkä yli?"
"Kuoleman laakson. Eikö sitä sanota kuoleman laaksoksi?"
"Minä olen kuullut puhuttavan kuoleman virrasta. Sitä kai Te
tarkoitatte."
Sitten sanoi Edvarda jotain vartioitavan kuin...
"Lohikäärme", keskeytti tohtori.
"Niin. Lohikäärme", vastasi Edvarda.
Mutta tohtori sanoi:
"Voitte kiittää minua siitä, että pelastin Teidät. Olen varma, että Te
olisitte sanonut Argus."
Parooni kohotti kulmakarvojaan ja tuijotti häneen hämmästyneenä paksujen
kakkuloidensa läpi, mutta tohtori ei ollut tietävinäänkään. Mitä hän
paroonista piittasi.
Minä seisoskelin yhä ovenpielessä. Salissa käy tanssin huiske. Onnistun
saamaan jutun käyntiin pappilan opettajattaren kanssa. Me puhelimme
sodasta, Krimin oloista, Ranskanmaan tapahtumista, Napoleonista
keisarina, hänen turkkilais-holhoteistaan; nuori nainen oli lukenut
lehtiä viime kesänä ja hänellä oli minulle uutisia. Me istumme viimein
sohvaan ja puhelemme.
Edvarda käy ohi, hän pysähtyy eteemme. Yhtäkkiä sanoo hän:
"Saatte suoda anteeksi, herra luutnantti, että yllätin teidät portailla.
En koskaan enää sitä tee."
Hän nauroi nytkin eikä katsonut minuun.
"Neiti Edvarda, heretkää nyt jo", sanoin minä.
Hän teititteli minua, se ennusti pahaa, hän näytti ilkeitä aprikoivalta.
Mieleeni tuli tohtori ja minä nykäytin ylimielisesti olkapäitäni, kuten
hän olisi tällaisessa tapauksessa tehnyt. Edvarda sanoi:
"Mutta miksi ette mene ulos, keittiöön. Eeva on siellä. Minun mielestäni
Teidän pitäisi pysytellä tuolla, ulkosalla."
Ja vihaa hehkuen katsoi hän minuun.
Minä sanoin:
"Eiköhän Teitä nyt helposti voisi käsittää väärin, neiti Edvarda?"
"Ei, mitenkä niin? Niin mahdollisesti, mutta mitä Te tarkoitatte?"
"Te joskus puhutte niin sanoja punnitsematta. Nyt esimerkiksi tuntui
minusta siltä, kuin Te olisitte suorastaan tahtonut käskeä minua
keittiöön, ja siinä minä tietysti käsitin Teitä väärin. Tiedänhän minä
hyvin, että Te ette tahtonut olla hävytön."
Hän poistui jonkun askeleen luotamme. Minä huomasin hänestä, että hän
tuumiskellen tuumiskeli mitä olin sanonut. Hän kääntyi ja tuli takaisin,
hän sanoi hengästyksissään:
"Te ette käsittänyt väärin, herra luutnantti, Te kuulitte oikein, minä
käskin Teitä keittiöön."
"Mutta Edvarda!" huudahtaa opettajatar kauhuissaan.
Ja minä aloin jälleen puhua sodasta ja Krimin oloista; mutta aatokseni
oli muualla. Minä en ollut enää päihdyksissä, mutta aivan päästä
sekaisin, perusta liukui jalkaini alta ja minä menetin taas tasapainoni,
kuten niin monta onnetonta kertaa ennen. Minä nousin sohvalta aikoen
lähteä ulos. Tohtori pysäytti minut.
"Olen juuri kuullut ylistyspuheen Teistä", sanoo hän.
"Ylistyspuheen? Keneltä?"
"Edvardalta. Hän seisoo vielä tuolla nurkassa ja katselee Teitä hehkuvin
silmin. Minä en unohda koskaan, miten hän näytti oikein rakastuneelta
silmistään ja sanoi kovasti, että hän ihailee Teitä."
"Se on hyvä", vastasin minä hymyillen. Ah, ei ollut niin selvää ajatusta
päässäni.
Minä menin paroonin luo, kumarruin hänen puoleensa kuten aikoen kuiskata
hänelle jotakin ja kun olin tullut kyllin lähelle, sylkäsin hänen
korvaansa. Hän rynkäisihe pystyyn ja tuijotti minuun kuin hölmö. Sitten
näin minä, että hän kertoi Edvardalle tapahtuman ja että Edvarda oli
harmissaan. Hän ajatteli kenkäänsä, jonka olin nakannut veteen, niitä
kuppeja ja laseja, joita minä poloinen olin särkenyt, kaikkia hyväin
tapain rikkomuksia; kaikki ne hän nyt varmaan elävästi muisti. Minä
häpesin, ei minusta ollut mihinkään, minne käännyinkin katseltiin minuun
levottomasti ja kummastellen, ja minä puikin pois Sirilundista
jäähyväisiä, kiitoksia sanomatta.