Syksy on. Kesä on mennyt, se meni yhtä pian kuin tulikin; ah kuinka pian
se meni! On kylmiä ilmoja, minä metsästän, kalastan ja laulelen lauluja
metsässä. Ja päiviä on sakean usmaisia, usma tulla väikkyy mereltä ja
saartaa kaikki pimeytensä verhoon. Sellaisena päivänä sattui kerran
merkillistä. Minä eksyin vaelluksillani aivan apupitäjän metsiin ja
jouduin tohtorin talolle. Siellä oli vieraita, ne nuoret naiset, joiden
kanssa minä jo aikaisemmin olin seurustellut, tanssivaa nuorisoa,
oikeita ilohavukoita.
Vaunut tulla vierivät ja seisattuivat puiston veräjälle; Edvarda oli
vaunuissa. Hän säpsähti, kun näki minut. Hyvästi, sanoin minä hiljaa.
Mutta tohtori ei päästänyt minua. Edvardaa vaivasi sielläoloni alussa,
ja hän katseli maahan kun minä puhelin; sitten sieti hän minua paremmin
ja kysäisipä jo minulta pari kertaa jotakin. Hän oli huomattavasti
kalpea, usma häilyi harmaana ja kylmänä hänen kasvoillaan. Hän ei
laskeutunut vaunuista.
"Minä olen asioilla", sanoi hän hymyillen. "Minä tulen kirkonkylästä,
jossa en tavannut ketään teistä; sanottiin, että olitte täällä. Minä
olen ajellut tuntikausia tavatakseni teidät. Meillä on pienet kutsut
huomeniltana, -- aiheena se että parooni matkustaa ensi viikolla, -- ja
minä olen saanut tehtäväkseni kutsua sinne Teitä kaikkia. Siellä
tanssitaankin. Ne ovat huomeniltana."
Kaikki kumarsivat ja kiittivät.
Minulle hän sanoi erikseen:
"Elkää nyt jääkö pois, jos olette kiltti. Elkää lähettäkö viime hetkellä
korttianne anteeksipyynnöillä." Tätä ei hän sanonut kenellekään muista.
Kohta sen jälkeen lähti hän ajamaan.
Minua hellytti tämä odottamaton ystävällisyys kovin, minä menin hetkeksi
yksikseni iloitakseni. Sitten hyvästelin tohtoria ja hänen vieraitaan ja
läksin menemään kotiin. Miten armorikas hän oli minulle, miten armorikas
hän oli minulle! Miten voin minä sen hänelle palkita? Minun käteni
raukenivat, suloinen vilu karsi ranteitani. Herra jumala, tässä minä
hoipun ihan väsyksissä ilosta, ajattelin minä, enkä voi niin koukistaa
sormiani, vaan vedet tulevat silmiini avuttomuudesta; miten voin sitä
kestää?... Vasta iltamyöhällä tulin kotiin. Kiersin laiturien kautta ja
kysyin eräältä kalastajalta, ehtikö postilaiva huomenillaksi. Ei, se ei
ehtinyt, postilaiva tuli muka vasta ensi viikolla. Minä kiiruhdin
majaani ja aloin katsella parasta pukuani. Minä puhdistelin sitä ja tein
siitä niin hienon, se oli paikka paikoin kulunut rei'ille, minä itkin ja
parsin reikiä.
Kun olin saanut sen tehdyksi, asetuin lavitsalleni. Hetken kestää tuota
lepoa, pälähtää päähäni ajatus, kavahdan ylös ja seistä töllötän kuin
kumauksen saanut keskellä lattiaa. Se on salakujetta vain! kuiskaan.
Minua ei olisi kutsuttu, ellen olisi sattumalta ollut läsnä kun toisia
kutsuttiin; minulle hän sitäpaitse aivan selvästi vihjasi, että jäisin
pois, ja lähettäisin anteeksipyyntökortin...
En saanut unta koko yönä, ja kun aamu valkeni, menin minä metsään
väristen, liiaksi valvoneena, kuumeen hehkuisena. Hei, nyt valmistellaan
kutsuja Sirilundissa! No entäpäs sitten? Minä en sinne mene enkä lähetä
anteeksipyyntökorttia. Herra Mack on varsin ajatteleva mies, nyt juhlii
hän paroonia; mutta minä en tule, ymmärrättekös?
Usma lepäsi sakeana laaksoissa ja tuntureilla, märkä huurre tarttui
vaatteisiini ja teki ne raskaiksi, kasvoni olivat kylmät ja kosteat.
Vain silloin tällöin lehahti tuuli ja huojutti nukkuvia usvia ylös ja
alas, ylös ja alas.
Ehti myöhään iltapäivä, jo pimeni, sakea usva kätki katseiltani
ympäristön, enkä minä tiennyt auringonmerkeistä, joiden mukaan vaeltaa.
Harhailin tuntikausia kotimatkalla; mutta minulla ei ollut kiirettä
lainkaan, minä varsin rauhallisesti kulin harhaan ja tulin oudoille
paikoille metsässä. Viimein panin pyssyni pystyyn puuta vasten ja kysyin
kompassiltani neuvoa. Mietin tarkoin suunnan ja aloin jälleen kulkea.
Kello lienee vain kahdeksan, tai yhdeksän.
Ja annappas mitä tapahtui.
Puolen tunnin päästä kuulen usvasta soiton säveliä, pari minuttia sen
jälkeen tunnen paikan missä olen; seison Sirilundin päärakennuksen
seinämillä. Oliko kompassini opastanut minut harhaan juuri siihen
paikkaan, jota tahdoin karttaa? Tuttu ääni kutsuu minua, tohtorin ääni.
Heti sen jälkeen viedään minut sisään.
Voi pyssynpiippuani, se oli kai vaikuttanut kompassiin ja eksyttänyt
sen. Saman tekosen teki se minulle kerran sittemminkin, tänä vuonna. En
tiedä mitä arvella.