Ensimäinen routayö.
Yhdeksältä menee päivä mailleen. Himmeä pimeys laskeutuu yli maan, pari
tähteä kuultaa, kahden tunnin päästä näkyy kuun sirppi. Vaellan pyssy
olalla, koirineni metsälle, sytytän nuotioni, ja rovioni tuli kuultelee
männynrunkojen lomitse. Hallaa ei ole.
Ensimäinen routayö! sanon itsekseni. Ja sekaisen kiihkeä ilo
täälläolosta varistaa minua merkillisesti...
Malja, te ihmiset ja eläimet ja linnut, yksinäiselle yölle täällä
metsissä, metsissä! Malja pimeälle ja Jumalan muminalle puiden lomissa,
äänettömyyden ihanuudelle, karuille suloäänille korvissani, vihreille
lehdille, keltaisille lehdille! Malja elon äänille, joita kuulen,
ruohikossa nuuskii kuono, koira vainuelee maan kamaraa! Pauhaava malja
metsäkissalle, joka väijyy kyyryssä ja tähtää ja hyppää varpusen
kimppuun synkeydessä, pimeydessä! Malja armaisalle hiljaisuudelle
maanvaltakunnassa, tähdille ja puolikuulle, niin tähdille,
puolikuulle!...
Nousen, kuuntelen. Kenkään ei kuullut. Istuudun jälleen.
Kiitos yksinäisestä yöstä, tuntureista, pimeästä, meren kohinasta, se
käy sydämessäni suhisten! Kiitos elostani, hengityksestäni, armosta
saada elää tänä yönä, siitä kiitän sydämeni syvyydestä! Kuule itää,
länttä, nyt! Ikuinen Jumala on! Tämä hiljaisuus, joka mumisee
korvissani, on luonnon verta, joka kiehuu, Jumala, joka kietoo
kutouksineen maailman ja minut. Minä näen kiiltävän hämähäkin langan
nuotioni hohteessa, kuulen veneen soudun mereltä, revontuli lieskahtaa
taivaalle pohjoisessa. Ja kautta kuolemattoman sieluni, minä kiitän
suuresti siitäkin, että juuri minä tässä saan istua...
Äänettömyys. Männynkäpy pudota kapsahtaa. Männynkäpy putosi, ajattelen
minä. Kuu on ylhäällä, tuli lekuttaa hiiltyneillä kekäleillä,
sammumaisillaan. Ja yömyöhässä vaellan minä kotiin.
* * * * *
Toinen routayö, sama hiljaisuus ja lempeä sää. Mietteitä mietin. Menen
ajatuksissani puun luo, painan hatun alas otsalle ja nojailen selkääni
puun kylkeen, kädet ristissä niskassani. Minä tuijotan ja ajattelen;
nuotioni tuli häikäisee silmiäni, enkä siitä tiedä. Aatoksetonna seison
kauan aikaa ja katson tuleen; jalkani alkavat hetkahdella, väsyvät,
aivan kangistuneena istahdan jälleen. Vasta nyt mietiskelen, mitä olen
tehnyt. Miksi tuijottaa mies kauan tuleen?
Aesopus nostaa päätään ja kuuntelee, se kuulee askeleita, Eeva tulee.
"Minä olen niin kovin mietteissäni ja huolissani tänäiltana", sanon
minä.
Osanottavaisena ei hän hiisku mitään.
"Kolme on minulla rakasta", sanon minä. "Rakkaudenunelma, jota muinoin
uneksin, sinä ja tämä kaitainen maan kaista."
"Ja mikä on rakkain?"
"Unelma."
Taas on kaikki hiljaista. Aesopus tuntee Eevan, panee päänsä maata
pitkin ja katselee syrjästä häneen. Minä mutisen:
"Minä näin tänään tiellä tytön, hän kulki käsitysten lemmittynsä kanssa.
Tytön silmät vilkuilivat minua ja hän saattoi tuskin olla purskahtamatta
nauruun kun menin ohitse."
"Mikä häntä nauratti?"
"En tiedä. Kai minä. Miksi sinä sitä kyselet?"
"Tunsitko sinä hänet?"
"Tunsin. Minä tervehdin häntä."
"Ja eikö hän tuntenut sinua?"
"Ei... Mutta miksi sinä nyt siinä minua kuulustelet? Sinä olet häijy!
Minä en sano hänen nimeään vaikka miten kysyt."
Hiljaisuus.
Minä mutisen jälleen:
"Mikä häntä nauratti? Hän oli homssa; mutta mikä häntä nauratti? Jeesus
Kristus siunatkoon, mitä minä olen hänelle tehnyt?"
Eeva vastasi:
"Hän oli paha kun nauroi sinulle..."
"Ei, hän ei ollut paha", huudan minä. "Elä sinä rupea häntä soimaamaan,
hän ei ole paha koskaan, hän oli ihan oikeassa, kun nauroi minulle.
Saatanalla, ole hiljaa, ja anna minun nyt olla rauhassa, kuuletkos!"
Ja Eeva pelästyy ja antaa minun olla rauhassa. Minä katsahdan häneen ja
kadun karvaita sanojani, minä heittäydyn hänen jalkoihinsa ja vääntelen
käsiäni.
"Mene kotiin, Eeva. Sinua minä enimmän rakastan; miksikä minä
rakastaisin unelmaa? Minä vain laskin leikkiä, sinua minä rakastan.
Mutta mene nyt kotiin, minä tulen käymään huomenna luonasi; muista nyt
että minä olen sinun omasi, muista, elä unohda. Hyvää yötä."
Ja Eeva menee kotiin.
Kolmas routayö, kiihkeän jännityksen yö. Kunpa edes olisi hiukan hallaa!
Ei ollut hallaa, oli tasainen lämpö paisteisen päivän jälkeen, yö kuin
haalealla rämeellä. Sytytin nuotioni...
"Eeva, siitäkin voi nauttia, kun tukasta raastetaan. Niin hassuksi voi
ihminen tulla. Vaikka miten raastetaan tukasta pitkin mäkiä ja maita,
niin vastaa vain, jos kysytään mitä siinä nyt tehdään, hyvin
ihastuksissaan: Minua raastetaan tukasta! Ja jos kysytään: Mutta enkös
minä saa auttaa sinua, vapauttaa sinua? niin vastaa: Et. Ja jos
kysytään: Mutta mitenkäs sinä tuon siedät? niin vastaa: Hyvin minä sen
siedän; sillä minä rakastan sitä kättä, joka minua raastaa... Tiedätkö
Eeva, mitä on toivominen?"
"Ehkäpä tiedän."
"Katsos, Eeva, toivominen on kummallista, se on varsin merkillistä. Sitä
kulkee aamulla jotain tietä ja toivoo saavansa tavata sillä tiellä
ihmisen, jota rakastaa. Ja tapaakohan tuon ihmisen? Ei. Miksi ei? Siksi
kun tuolla ihmisellä sinä aamuna on muita askareita ja hän oleksii ihan
toisaalla... Minä tutustuin tuolla tuntureilla vanhaan sokeaan
lappalaiseen. Viisikymmentä kahdeksan vuotta oli hän ollut umpisokea ja
nyt oli hän yli seitsemänkymmenen. Omasta mielestään hän alkoi nähdä
päivä päivältä yhä paremmin, aina ja vain edistyi, tuumi hän, jos ei
estettä tulisi, voisi hän eroittaa auringon muutaman vuoden päästä.
Hänen tukkansa oli vielä musta, mutta silmänsä olivat aivan valkeat. Kun
me istuimme yhdessä hänen kodassaan ja tupakoimme, kertoili hän mitä
kaikkea hän oli nähnyt ennenkuin tuli sokeaksi. Hän oli karaistunut ja
terve, tunteeton, väsymätön ja toivomasta ei hän herennyt. Kun minä tein
lähtöä, saattoi hän minua tanhualle ja alkoi viittoilla kaikkiin
ilmansuuntiin. Tuolla on etelä, sanoi, ja tuolla on pohjoinen. Kun sinä
ensin kulet tuonne päin ja kun olet päässyt vähän alemma tunturin
rinteelle, niin sinä käännyt sinne päin, sanoi. Aivan niin! vastasin
minä. Ja silloin nauroi lappalainen tyytyväisenä ja sanoi: Katsos, tätä
minä en tiennyt neljä-, viisikymmentä vuotta sitten, siis minä nyt näen
paremmin; aina se vain edistyy. Sitten ryömi hän kyyrysillään takaisin
kotaansa, ijänikuiseen kotaansa, maiseen kotiinsa. Ja asettui tulen
ääreen kuten ennenkin, toivoen varmasti että hän muutaman vuoden päästä
eroittaa auringon... Eeva, toivominen on ylen merkillistä. Minä
esimerkiksi toivon nyt voivani unohtaa sen ihmisen, jota en tavannut
tiellä tänä aamuna..."
"Puhut niin kummallisia."
"On kolmas routayö. Minä lupaan sinulle, Eeva, että olen ihan uusi
ihminen huomenna. Anna minun nyt olla yksin. Sinä et tunne minua
huomenna kun minä tulen, minä nauran ja suutelen sinua, ihana tyttöseni.
Ajatteles, kuluu vain tämä yksi yö ja sitten minä olen ihan uusi
ihminen, jonkun tiiman päästä olen. Hyvää yötä, Eeva."
"Hyvää yötä."
Siirryn lähemmä nuotiotani ja katselen liekkejä. Kuusenkäpy putoaa,
silloin tällöin putoaa myös joku kuiva oksa, yö on syvä. Ummistan
silmäni.
Hetken päästä alkaa tajuntani keinahdella kuin tahdissa, minä
soinnahtelen suuren hiljaisuuden keralla, minä soinnahtelen. Minä
katselen puolikuuta, se on taivaalla kuin valkea raakku, ja minä ihan
kuten rakastun siihen, minä tunnen punehtuvani. Kuu siellä! sanon minä
hiljaa ja kiihkeästi, se on kuu! Ja sydämeni tytkyttää sille hiljaa
jyskyttäen. Niin kuluu joitakuita minutteja. Tuulee hieman, outo tuuli
liehahtaa luokseni, merkillinen ilman painallus. Mitä tämä on? Katselen
ympärilleni enkä näe ketään. Tuuli kutsuu minua, minun sieluni taipuu
myöntyen kutsuun, minä tunnen kuin tyhjäksi haihtuvani, minä painaudun
näkymätöntä rintaa vasten, minun silmäni kostuvat, minä vapisen, --
Jumala seisoo lähistöllä ja katselee minua. Niin kuluu jälleen
joitakuita minutteja. Käännän päätäni, outo ilman painallus katoaa ja
minä näen kuten jonkun hengen selän, se vaeltaa äänettömästi metsän
helmaan...
Minä ponnistelen hetken kuin pyörtymystä vastaan, minua on
mielenliikutukset kovin vaivanneet, minä niin uuvun, minä nukahdan.
Kun heräsin, oli yö mennyt. Ah, minä olin niin kauan elänyt surullisessa
tilassa, kuumeen hehkussa, luullen sen tai sen taudin minut tappavan.
Kaikki meni päässäni nurin narin, kaiken näin houreisin silmin, raskas
alakuloisuus minua painosti.
Nyt se oli ohi.