Tulin tapani mukaan kalalta ja olin menossa tanssiaisiin pyssyineni,
laukkuineni, olin vain pannut parhaat nahkatamineet ylleni. Oli jo
myöhä, kun ehdin Sirilundiin, minä kuulin että salissa tanssittiin,
sitten pian huudettiin: Täällä on metsästäjä, luutnantti! Nuoria
parveili ympärilläni, tahtoivat nähdä saalistani, minä olin ampunut pari
vesilintua ja pyydystänyt pari koljaa. Edvarda toivotti minut hymyillen
tervetulleeksi, hän oli tanssinut, hän punotti.
"Ensimäisen tanssitte minun kanssani!" sanoi hän.
Ja me tanssimme. Ei tapahtunut tihuja, minua alkoi pyörryttää, mutta en
kaatunut. Isot saappaani kolisivat aika lailla, minä kuulin itse miten
ne kolisivat ja päätin olla tanssimatta vasta, olin repinyt naarmuja
maalattuun lattiaankin. Olin niin hyvilläni, kun en ollut saanut aikaan
mitään suurempaa onnettomuutta!
Herra Mackin kaksi ryytipuodin apulaista oli myös täällä ja he tanssivat
perinpohjin ja vakaisesti, tohtori otti innokkaasti osaa
vuorotansseihin. Paitsi näitä herroja oli siellä vielä neljä aivan
nuorta miestä, herrasväen poikia pääkirkolta, rovastin ja piirilääkärin
poikia. Muudan tuntematon kauppamatkustaja oli myös tullut tilaisuuteen,
häntä ihailtiin kauniin äänensä vuoksi ja hän rallatteli musiikin
tahtiin; silloin tällöin vuorotteli hän naisten kanssa klaverin
soitossa.
En muista enää, miten ensimäiset tunnit kuluivat, mutta minä muistan
aivan tarkoin loppuyön. Aurinko paistoi punaisena akkunoista koko ajan,
ja vesilinnut nukkuivat. Meille tarjottiin viiniä ja leivoksia, me
puhelimme hälisten ja lauloimme, Edvardan nauru kajahteli raikkaasti ja
huolettomasti salissa. Mutta miksi ei hän enää virkkanut minulle
sanaakaan? Minä lähentelin hänen paikkaansa haluten sanoa hänelle jonkun
kohteliaisuuden miten paraiten voin, hänellä oli yllään musta puku, se
oli ehkä hänen rippipukunsa, ja se oli käynyt hänelle liian lyhyeksi,
mutta se somisti häntä tanssiessa, ja sen aioin minä sanoa hänelle.
"Miten tuo musta puku..." aloin minä.
Mutta hän nousi ylös, kietoi kätensä erään ystävättärensä vyöhyille ja
meni muualle hänen kanssaan. Niin tapahtui pari kertaa. Hyvä, ajattelin
minä, minkäs tälle voi? Mutta miksi hän sitten katselee huolekkaan
näköisenä minun jälestäni akkunasta, kun minä lähden hänen luotaan?
Muudan naikkonen vaati minua tanssiin. Edvarda istui siinä lähellä, ja
minä vastasin kovalla äänellä:
"Ei, minä lähden heti kohta pois."
Edvarda katsoi minuun kysyvästi ja sanoi:
"Poisko? Ei, Te ette lähde."
Minä kavahdin ja purin huultani. Nousin ylös.
"Tarkoititte kai tällä jotain, neiti Edvarda, sanoin minä synkeänä ja
läksin ovelle päin."
Tohtori asettui tielleni ja Edvarda kiiruhti hänkin jälestäni.
"Älkää käsittäkö minua väärin", sanoi hän lämpöisesti. "Minä tarkoitin,
että Te toivottavasti olisitte viimeinen, joka lähtee pois, kaikkein
viimeinen. Eikä kellokaan vielä ole kuin yksi... Kuulkaa", lisäsi hän
säteilevin silmin, "Tehän olette antanut meidän soutumiehellemme viisi
taalaria, kun hän pelasti minun kenkäni vedestä. Se oli liian paljon."
Ja hän nauroi sydämellisesti ja kääntyi koko seurueen puoleen.
Minä töllötin suu auki, voimatta mitään, päästä pyörällä.
"Te suvaitsette laskea leikkiä", sanoin minä. "En ole antanut Teidän
soutumiehellenne niin taalarin tapaista."
"Kas vaan, vai ette?" Hän avasi keittiön oven ja kutsui soutajan sisään.
"Muistathan sinä matkan Korholmaan, Jaakko? Sinä pelastit minun kenkäni
kun se putosi veteen?"
"Pelastin", vastasi Jaakko.
"Sinä olet saanut viisi taalaria siitä, että pelastit sen kengän?"
"Olen, antoivathan he minulle..."
"Hyvä. Saat mennä."
Mitä hän nyt tällä kujeella tarkoittaa? ajattelin minä. Haluttaako häntä
häväistä minua? Siinä ei hän onnistu, minä en tästä punastu. Minä sanoin
ääneen ja selkeästi:
"Minun täytyy tehdä tiettäväksi kaikille, että tämä on joko erhetys tai
vale. Minun ei ole edes päähäni pälähtänyt antaa soutumiehelle viittä
taalaria teidän kengästänne. Minun olisi ehkä tullut se antaa, mutta se
on kuin onkin jäänyt antamatta."
"Jonka päälle tanssimme", sanoi Edvarda rypistellen otsaansa. "Miksi
emme tanssi?"
Tämän on hän velvollinen minulle selittämään, tuumin minä itsekseni, ja
vaanin tilaisuutta saadakseni hänet puhumaan. Hän meni sivuhuoneeseen ja
minä menin jälestä.
"Maljanne", sanoin minä tahtoen juoda hänen kanssaan.
"Minun lasini on tyhjä", tokaisi hän.
Vaikka hänellä oli täysi lasi edessään.
"Minä luulin että tuo lasi tuossa oli Teidän?"
"Ei, se ei ollut minun", sanoi hän ja kääntyi vierustoverinsa puoleen.
"Suokaa anteeksi", sanoin minä.
Monet vieraista huomasivat tämän pienen kohtauksen.
Sappeni kiehui, solvaistuna minä sanoin:
"Kai sentään olette velvollinen minulle selittämään..."
Hän nousi ylös, tarttui käsiini ja sanoi sydämeen tunkevalla äänellä:
"Mutta ei tänään, ei nyt. Minä olen niin pahoillani. Jumala, miten Te
katsotte minuun! Olimmehan me kerran ystäviä..."
Minä käännähdin heti pois tunteen tulvahtaessa ja menin jälleen
tanssisaliin.
Vähän ajan perästä tuli myös Edvarda sisään, hän seisattui klaverin luo,
kauppamatkustajan soittaessa jotain tanssia, hänen kasvoiltaan kuulsi
tällä hetkellä salainen raskas huoli.
"Minä en ole oppinut soittamaan", sanoo hän ja katsoo minuun samein
silmin. "Kunpa edes osaisi soittaa."
Siihen en osannut mitään vastata. Mutta sydämeni lieskahti häneen
jälleen ja minä kysyin:
"Mikä huoli Teitä nyt on ruvennut painamaan yhtäkkiä, Edvarda? Jospa
tietäisitte, miten minä siitä kärsin."
"En tiedä", vastasi hän. "Huoli kaikesta. Ah jospa nuo ihmiset
lähtisivät heti pois, kaikki. Ei, ette Te; muistakaa, että viivytte
viimeiseksi."
Ja jälleen herättivät nämä sanat sielussani elämän ja silmäni näkivät
valkeuden auringonpaisteisessa salissa. Rovastin tytär tuli luokseni ja
rupesi tarinoimaan kanssani, minä toivoin hänet sinne missä pippuri
kasvaa, ja vastailin töykeästi. Tahallani minä en häneen katsonut, koska
hän oli puhunut minun eläimen katseestani. Hän alkoi jutella Edvardalle,
että muudan herra oli ajanut häntä takaa kerran kadulla ulkomailla,
muistaakseni Riiassa.
"Se ajoi yhä ja yhä, kadulta toiselle ja hymyili minulle", sanoi hän.
"No oliko se sitten umpisokea?" tokaisin minä muka Edvardalle mieliksi.
Ja keikautin samalla olkapäitäni.
Neitonen ymmärsi heti karkeat sanani ja vastasi:
"Kai se tietysti oli, kun viitsi seurata näin vanhaa ja rumaa kuin
minä."
Mutta Edvardan kiitollisuutta en saanut, hän lähti vetäen ystävätärtään
mukaansa, he kuiskailivat keskenään ja pudistelivat päätään. Siitä
alkaen sain olla aivan yksin.
Tiima vieri vielä, vesilinnut alkoivat herätä kareilla, niiden huudot
kuuluivat avoimista ikkunoista saliin. Ilo tulvahti sielussani
kuullessani näitä ensimäisiä linnun huutoja ja minä kaipasin merelle,
kareille...
Tohtori oli jälleen tullut hyvälle tuulelle ja lumosi kaikki mieltymään
itseensä, naisväki hyöri ja pyöri hänen lähitteillään. Tuoko se nyt on
minun rivaalini? ajattelin minä ja ajattelin myös hänen rampaa jalkaansa
ja hänen kehnoa vartaloaan. Hän oli ruvennut hakemaan uutta sukkeluutta
siunaillessaan, hän sanoi: "Kuolema ja kidutus", ja aina kun hän
vannoili näillä hassuilla sanoilla, rähähdin minä nauruun. Tuskissani
pälähti mieleeni kohdella tätä miestä niin vaatimattomasti kuin suinkin
voin, koska hän oli rivaalini. Minun suussani oli tohtori aina
ensimäisenä ja viimeisenä, minä huusin: Hoi kuulkaa, mitä tohtori sanoo!
ja minä pakoitin itseni nauramaan ääneen hänen sanansutkauksilleen.
"Minä rakastan tätä maailmaa", sanoi tohtori, "minä tarraudun elämään
kiinni kynsin hampain. Ja kun minä kuolen, toivon minä saavani paikan
ikuisuudessa juuri Lontoon tai Pariisin yläpuolella, jotta voin kuulla
ihmisten cancan-töminän lakkaamatta, lakkaamatta."
"Suuremmoista!" huusin minä ja yskiä köhin naurusta, vaikken ollut
yhtään päihtynyt.
Edvarda näytti myös hurmaantuneelta.
Kun vieraat lähtivät, pistäydyin minä pieneen sivuhuoneeseen ja istahdin
odottelemaan. Minä kuulin yhden toisensa jälkeen hyvästelevän ulkona
portailla, tohtorikin sanoi hyvästi ja meni. Viimein äänet tyyten
vaikenivat. Sydämeni jyski kiivaasti, minä odotin.
Edvarda palasi jälleen sisään. Kun katseensa osui minuun, seisattui hän
ja katsoi minuun hetken kummastellen, sitten sanoi hän hymyillen:
"Vai niin, Te olette täällä. Olittepa ystävällinen, kun jäitte viimeksi.
Nyt olen ihan uuvuksissa."
Hän ei istuutunut.
Minäkin nousin ylös ja sanoin:
"Niin, nyt on Teillä aika päästä rauhaan. Minä toivon, että Teiltä on
ikävä mieli mennyt, Edvarda. Olitte niin surullinen äsken ja se koski
minuun niin kipeästi."
"Ei siitä mitään, kun vaan pääsen maata." Minulla ei ollut enää mitään
lisättävää, menin ovelle.
"Kiitos nyt tästä illasta", sanoi hän ojentaen minulle kätensä. Ja kun
hän aikoi saattaa minua vielä portaille, estelin minä.
"Ei tarvitse", sanoin minä, "älkää vaivatko itseänne, kyllä minä
itsekin..."
Mutta hän saattoi minua kuitenkin huoneesta. Hän seisoi eteisessä ja
odotteli kärsivällisesti kun minä etsin hattuani, pyssyäni ja laukkuani.
Nurkassa jossain oli kävelykeppi, minä näin hyvin sen kepin, minä
tuijotin siihen ja tunsin sen tohtorin kepiksi. Kun Edvarda huomaa mitä
minä tuijotan, tulee hän hämilleen niin että punehtuu, voi selvästi
nähdä hänen kasvoistaan, että hän oli viaton eikä tiennyt kepistä
mitään. Vierii kokonainen minutti. Viimein kiehahtaa kiukkuinen
kärsimättömyys hänessä ja hän sanoo vapisten:
"Keppinne. Ottakaa keppinne!"
Ja hän tarjoo minulle tohtorin keppiä.
Minä katsoin häneen, hän ojensi yhä minulle keppiä, hänen kätensä
vavahteli. Lopettaakseni kujeen, otin minä kepin ja panin sen takaisin
nurkkaan. Minä sanoin:
"Se on tohtorin keppi. Minä en voi ymmärtää, miten tuo rampa voi unohtaa
keppinsä."
"Rampa, rampa!" huudahti hän katkerana ja tuli askeleen minua
lähemmäksi. "Te ette onnu, ette väinkään; mutta jos Te vielä päälle
päätteeksi ontuisitte, niin ette Te olisi hänen veroisensa, ette millään
tavoin, Te ette olisi hänen veroisensa! Ette!"
Minä hapuilin vastausta, menin sekaisin, en sanonut mitään. Syvään
kumartaen vetäydyin minä selin ulos ovesta portaille. Siellä seisoin
hetken ja tuijottelin tuijottelemistaan, sitten lähdin pois.
Vai niin, hän oli unohtanut keppinsä, ajattelin minä, ja hän tuumii
palata tätä tietä sitä hakemaan.
Hän ei salli minun lähteä viimeiseksi talosta... Minä vaelsin mäkeen
verkalleen, päilyillen eteeni ja taakse, metsän laidassa seisatuin.
Viimein, odotettuani puoli tuntia, asteli tohtori vastaani, hän oli
nähnyt minut ja kulki nyt ripeästi. Ennenkun hän ehti sanoa mitään,
nostin minä hattuani koetellakseni häntä. Hän nosti myös hattuaan. Minä
tunkeuduin aivan liki häntä ja sanoin:
"Minä en tervehtinyt."
Hän astui askeleen takaperin ja tuijotti minuun.
"Ettekö tervehtinyt?"
"En", sanoin minä.
Hiljaisuus.
"Niin, samantekevää muuten mitä teitte", vastasi hän kalveten. "Minä
olin menossa hakemaan keppiäni, jonka unohdin."
Tähän ei minulla ollut mitään sanottavaa; mutta minä kostin toisella
tapaa, minä asetin kiväärini poikittain hänen eteensä kuten koiralle ja
sanoin:
"Hyppää!"
Ja minä viheltelin ja houkuttelin häntä hyppäämään.
Hetken taisteli hän taisteluaan, hänen kasvoillaan kulkivat mitä
merkillisimmät ilmeet, koko ajan pusersi hän huuliaan vastakkain ja
katseli maahan. Yhtäkkiä katsoi hän terävästi minuun, hieno hymy välähti
hänen kasvoilleen ja hän sanoi:
"Minkätähden Te oikeastaan olette nyt tällainen?"
Minä en vastannut; mutta hänen sanansa tehosivat.
Hän ojensi minulle yhtäkkiä kätensä ja sanoi lauhkeasti:
"Jotain Teissä on hullusti. Kun Te voisitte puhua minulle, mikä on, niin
ehkäpä..."
Ja nyt minä jouduin hävyn ja tuskan valtaan, nuo levolliset sanat
syöksivät minut tasapainosta. Minä tahdoin jotenkin korvata menettelyäni
häntä kohtaan, minä kietasin käteni hänen vyötäisilleen ja puhkesin
puhumaan:
"Kuulkaa, antakaa minulle anteeksi! Ei, mitäs minussa olisi hullusti? Ei
mitään, en minä tarvitse Teidän apuanne. Te varmaan haette Edvardaa? Te
tahdotte tavata hänet kotona. Mutta menkää pian, sillä muuten rupee hän
maata ennenkun Te ehditte; hän oli niin väsynyt, minä näin sen. Minä
puhun nyt parhaan tietoni mukaan, se on ihan totta, Te tapaatte hänet
nyt kotona, menkää jo!"
Ja minä pyörähdin ja kiiruhdin pois hänen luotaan, kiisin pitkin askelin
läpi metsän kotiin majalleni.
Kauan aikaa istuin minä lavitsallani samassa, yhä samassa mielentilassa
jollaisena olin kotiin tullutkin, laukku olalla ja pyssy kädessä.
Merkillisiä ajatuksia alkoi itää aivoissani. Minkä ihmeen tähden minä
olin paljastanut ajatukseni tohtorille! Minua harmitti kun olin kietonut
käteni hänen vyötäreilleen ja katsonut häneen vesissä silmin; hän ilkkuu
siitä, ajattelin minä, ehkäpä hän juuri tällä hetkellä virnattelee sille
Edvardan kanssa. Hän oli jättänyt keppinsä eteiseen. Aivan niin, jos
minä vielä päällepäätteeksi ontuisin, niin en voisi olla tohtorin
veroinen, minä en lähimainkaan olisi tohtorin veroinen, sen oli Edvarda
itse sanonut...
Minä astun keskelle lattiaa, viritän pyssyn hanan, asetan piipun
vasemmalle jalalleni ja liipaisen. Panos puhkasee jalkaterän ja menee
lattian läpi. Aesopus haukahtaa kerran kauhuissaan.
Vähän ajan päästä kolkutetaan ovelle.
Tulija oli tohtori.
"Anteeksi, että häiritsen", alkoi hän. "Te läksitte niin joutuin, minä
ajattelin ettei ehkä haittaisi hiukan jutella kanssanne. Minusta haisee
täällä ruudilta?"
Hän oli aivan selvällä päällä.
"Tapasitteko Edvardan? Saitteko keppinne?" kysyin minä.
"Sain. En tavannut, Edvarda oli ruvennut maata ... Mitä tuo on?
Jumaliste, tehän olette haavoittunut?"
"Jonnin joutavaa. Aioin panna pyssyn paikalleen, se laukesi; ei se tee
mitään. Piru Teidät periköön, mitä varten minun tässä täytyy ruveta sitä
Teille selittelemään? ... Vai niin, Te siis saitte keppinne?"
Hän tuijotti topakasti minun rikkiammuttuun saappaaseeni ja
huppelehtivaan hurmeeseen. Ripeästi pani hän keppinsä maahan ja otti
hansikkaat kädestään.
"Istukaa hiljaa, saapas täytyy ottaa jalasta", sanoi hän. "Sitä se oli,
olinhan minä kuulevinani laukauksen."