"Mitäs tästä arvelette?" kysyi hän.
"Kummallista", vastasin minä.
Lähdimme salista.
Minä sanoin:
"Mutta kuulkaahan nyt, Edvarda, oletteko Te ihan tyyten minut
unohtanut?"
"En käsitä nyt Teitä", vastasi hän kummissaan. "Näittehän, mitä kaikkea
minä olen puuhannut? Miten minä silloin voin tulla Teidän luoksenne?"
"Niin", sanoin minäkin, "miten Te muka voitte tulla minun luokseni."
Minä olin valvonut ylen määrin, väsynyt, sanani tulivat tyhjänpäiväisinä
ja kiihkeinä, minä olin ollut onneton koko päivän. "Ei, ettehän Te
voinut tulla luokseni. Sitä vain aioin sanoa: kaiken kaikkiaan, kaikki
on muuttunut, jotain on tullut väliin. Niin on. Mutta minä en jaksa
arvata kasvoistanne mitä. Miten Teidän otsanne on merkillinen, Edvarda!
Nyt sen huomaan."
"Mutta minä en ole unohtanut Teitä!" huudahti hän punehtuen ja pujotti
kätensä kainalooni.
"Niin niin, Te ette ehkä ole unohtanut minua. Mutta empä sitten tiedä
kummin sanon. Jommin kummin."
"Huomenna saatte Te kutsun kemuihin. Teidän täytyy tanssia minun
kanssani. Voi miten me tanssimme!"
"Tahdotteko saattaa minua vähän matkaa?" kysyin minä.
"Nytkö? En, en voi nyt", vastasi hän. "Heti kohta tulee tohtori, hän
tulee minua vähän auttamaan, minulla on vielä hiukan hommaa. No, Teidän
mielestänne sali siis tällaisena välttää? Mutta ettekö Te luule..."
Vaunut ajavat portille.
"Tuleeko tohtori hevosella tänään?" kysyin minä.
"Tulee, minä lähetin häntä hakemaan, minä tahdoin häntä"...
"Sääliä, kun hänellä on kipeä jalka, niin. Ei, suokaa minun nyt
lähteä... Päivää, päivää, tohtori. Hauskaa tavata Teitä! Terveenä olette
olleet? Toivon, ettette pahastu, jos nyt menen."
Portaiden edessä käännähdin minä katsomaan taakseni, Edvarda katseli
akkunasta, hän levitti molemmin käsin uutimia nähdäkseen, hän näytti
miettiväiseltä. Hassu riemu riehahtaa sydämessäni, minä menen ripeästi
talosta, kevein askelin ja hämärin katsein, pyssy oli köykäinen kuin
keppi kädessäni. Jos minä saisin hänet, tulisi minusta hyvä ihminen,
ajattelin minä. Minä ehdin metsään ja ajattelin siinä: Jos minä saisin
hänet, palvelisin häntä väsymättömämmin kuin yksikään muu, ja vaikka hän
näyttäisi olevansa arvoton minulle, vaikka hän rupeisi vaatimaan
mahdottomia minulta, tekisin minä kaiken mitä voin, niin, tekisin
enemmän kuin mitä voin, ja iloitsisin vain kun hän olisi minun... Minä
seisatuin, rupesin polvilleni ja nuoleksin nöyryydessäni ja toivossani
ruohonkorsia tien varrella ja nousin sitten jälleen ylös.
Olin viimein melkein rohkealla mielellä. Hänen muuttunut käytöksensä
viime aikoina oli vain hänelle ominaista; hän katseli akkunasta miten
minä menin, katseensa seurasivat minua kunnes minua ei enää näkynyt,
mitäpä hän olisi voinut muuta tehdä? Minä menin ihan tiedoiltani
hurmiosta, minä olin nälissäni, mutta en sitä tuntenut.
* * * * *
Aesopus juoksi edeltä, yhtäkkiä rupesi se haukkumaan. Minä katsahdin
eteeni, nainen valkea liina päässä seisoi majan nurkalla; hän oli Eeva,
sepän tytär.
"Hyvää päivää, Eeva!" huusin minä.
Hän seisoi sen korkean, harmaan kiven vieressä, aivan punastuneena, ja
imi yhtä sormeaan.
"Sinäkö se olet, Eeva? Mikä sinulla on?" kysyin minä.
"Aesopus purasi minua", vastasi hän ja katseli hämillään maahan.
Minä katselin hänen sormeaan. Hän oli purrut itse itseään. Aavistus
lentää aivoissani ja minä kysyn:
"Oletko sinä kauan täällä odotellut."
"En kauan", vastasi hän.
Ja kumpikaan meistä ei sanonut mitään, minä otin häntä kädestä ja vein
hänet majaani.