Ja kun minä sitten kaduin tätä hullua laukausta! Koko tekonen ei ollut
mistään kotoisin, ei siitä ollut hyötyä, se kytki minut majaani moneksi
viikoksi. Sen ajan harmit ja kiusat muistan vielä päivän selvään,
pesumuijani täytyi käydä joka päivä majassani ja melkein oleskella
siellä, ostaa ruokani, hoitaa taloutta. Niin meni monta viikkoa. No niin!
Tohtori rupesi erään kerran puhumaan Edvardasta. Minä kuulin hänen
nimensä, kuuntelin hänen tekemisiään, sanomisiaan, eikä ne minua enää
kovin järkyttäneet, oli kuin olisi tohtori puhunut menneistä, minuun
kuulumattomista asioista. Niin pian sitä voi unohtaa! ajattelin minä
kummastellen.
"Noo, mitäs Te itse arvelette Edvardasta, koska kyselette? Minä en ole
totta puhuen ajatellut häntä moneen viikkoon. Annas olla, eikös Teidän
välillänne ollut jotain, Te olitte usein yhdessä, Te olitte isäntänä
eräällä veneretkellä ja hän emäntänä. Tunnustakaa pois tohtori, oli
jotain, jonkinlaista ymmärtämystä. Ei, älkää Jumalan tähden vastatko
minulle, ette Te ole velvollinen mitään minulle selittelemään, en minä
kysele saadakseni tietää, puhutaan nyt jostain muusta, jos tahdotte.
Milloin minä pääsen käymään jalallani?"
Minä jäin yksinäni istuskelemaan ja ajattelemaan, mitä olin sanonut.
Miksi minä sydämen sisimmässäni pelkäsin että tohtori puhuisi minulle?
Mitä minulla oli Edvardan kanssa tekemistä? Minä olin unohtanut hänet.
Vieläkin kerran sattui Edvarda puheeksi ja minä keskeytin tohtoria taas,
Jumala tietköön, miten kovin minä pelkäsin saada kuulla hänestä.
"Miksi Te keskeytätte?" kysyi hän. "Ettekö Te voi sietää että minä
mainitsen hänen nimeäänkään?"
"Sanokaa", sanoin minä, "mitä Te oikeastaan arvelette Edvarda neidistä?
Minua huvittaisi tietää."
Hän katsoi epäillen minuun.
"Mitäkö oikeastaan arvelen?"
"Te ehkä voitte kertoa minulle uutisia tänään. Te ehkä olette kosinutkin
ja hän on suostunut. Saanko onnitella Teitä? Eikö? Jaa, piru Teitä
uskokoon, ha ha ha."
"Jahaa, sitäkö Te pelkäsitte!"
"Pelkäsin? tohtori hyvä!"
Hiljaisuus.
"Ei, minä en ole kosinut eikä hän suostunut", sanoi hän; "Te ehkä
olette. Edvardalle ei kosinta auta, hän ottaa sen, johon on mieltynyt.
Ei kai hän mielestänne ole mikään karjapiika? Te tapasitte hänet täällä
Ruijan perukassa ja olette itse sen nähneet. Hän on lapsi, joka on
saanut liian vähän vitsaa, ja nainen, joka on oikkuja täynnä. Kylmäkö?
Kaukana siitä. Lämmin? Ei, mutta selvää jäätä. Mitä hän siis oikeastaan
on? Kuuden-, seitsemäntoista-vuotias pikku tyttö, niinhän? Mutta
koetappas vain vallita tätä pikku tyttöstä, niin näet miten puuhasi
lyöttyy pilkaksi. Ei edes isä voi pitää häntä aisoissa; hän näennäisesti
tottelee isää, mutta tosiasiassa hän itse vallitsee. Hän sanoo, että
Teillä on eläimen katse..."
"Te olette erehtynyt, se on toinen se, joka sanoo että minulla on
eläimen katse."
"Toinenko? Kuka toinen?"
"En tiedä. Eräs hänen ystävättärensä. Ei, Edvarda se ei ole. Älkääs,
ehkäpä se sittenkin on Edvarda itse..."
"Kun Te katsotte häneen, vaikuttaa se häneen niin tai niin, sanoo hän.
Mutta luuletteko, että siten pääsette hiuskarvaakaan häntä lähemmäksi?
Erehdys. Katsokaa vain häneen, älkääkä säästäkö silmiänne; mutta heti
kun hän huomaa Teidän häntä katselevan, alkaa hän tuumia: Kas miten tuo
mies nyt tuossa minua katsoa tollottaa, ja luulee voittaneensa pelin! Ja
hän karkoittaa Teidät yhdellä ainoalla katseella tai kylmällä sanalla
kymmenen peninkulman päähän. Uskokaa pois, kyllä minä hänet tunnen!
Miten vanhaksi Te häntä luulette?"
"Hänhän on syntynyt kolmekymmentä kahdeksan."
"Valetta. Minä otin huvin vuoksi siitä selon. Hän on kahdenkymmenen,
eipä tietäisi, vaikka sanottaisi häntä viidentoista vanhaksi. Onnellinen
ei hän ole, pikku aivoissaan käy alati kamppailu. Kun hän milloin
katselee vuoria tai metsiä ja hänen suuhunsa ilmestyy se piirre tähän,
se tuskan piirre näin, silloin on hän onneton; mutta hän on liian ylpeä
ja itsepintainen itkeäkseen. Hänellä on seikkailun sielu, on kiihkeä
mielikuvitus, hän odottaa prinssiä. Miten oli sen viistaalarisen, jonka
Te muka olitte antaneet?"
"Ilveilyä. Ei siinä ollut mitään perää..."
"Sekin oli merkillistä. Samantapaiset tepposet teki hän kerran minulle.
Siitä on vuosi. Olimme postilaivalla, joka ankkuroi täällä satamassa.
Satoi ja oli kylmä. Muudan vaimo istuu pieni lapsi sylissä viluissaan
kannella. Edvarda kysyy häneltä: Eikö Teillä ole vilu? Vaimolla oli
tietysti vilu. Eikö pikkuisella ole myös vilu? Tietysti, pikkuisella oli
myös vilu. Miksi Te ette mene alas salonkiin? kysyy Edvarda. Minulla on
kansipiletti, vastaa vaimo. Edvarda katsoo minuun. Tuolla vaimolla on
vain kansipiletti, sanoo hän. No minkäs sille mahtaa, ajattelen minä
mielessäni. Mutta minä ymmärrän mitä Edvarda tarkoittaa. Minä en ole
syntyjäni pohatta, minä olen kohonnut omalla työlläni aivan köyhästä ja
minä en tuhlaa rahoja. Minä jätän siis vaimon oman onnensa nojaan ja
ajattelen: jos hänen puolestaan tässä välttämättä on maksettava, niin
maksakoon Edvarda itse, hänellä ja hänen isällään on enemmän varaa kuin
minulla. Ja Edvarda maksaakin itse. Siinä suhteessa on hän tosiaan
suuremmoisen antelias, sydämetön ei ole väinkään. Mutta niin totta kuin
tässä olen, oletti hän tosiaan että olisin maksanut salonkilipun
vaimolle ja hänen pienokaiselleen, minä näin sen hänen silmistään. No
annas olla? Vaimo nousi ylös ja kiitti hyvästä avusta. Elkää kiittäkö
minua, vaan tuota herraa tuossa, vastaa Edvarda ja osoittaa ihan
levollisesti minua. Mitäs tästä arvelette? Minä kuulen kuinka vaimo
kiittää minuakin, ja minä en tiedä mitä vastata, minä annan asian mennä
menojaan. Tämä nyt on vain yksi tapaus, minulla olisi kertoa
useampiakin. Ja mitä tulee noihin soutajan viiteen taalariin, niin itse
hän varmaan ne rahat antoi. Jos Te olisitte ne antanut, olisi hän
kavahtanut kaulaanne; Teidän arvoonne olisi kuulunut tehdä moisia
hienoja pähkäpäisyyksiä läntistyneen kengän vuoksi, se oli hänen
haaveittensa mukaista, niin oli hän arvellut. Kun Te ette sitä tehneet,
teki hän sen itse. Sellainen hän on, mieletön ja tuumia punova samalla
kertaa."
"Eikö sitten kukaan voi häntä voittaa?" kysyin minä.
"Hänen pitäisi saada kuria", vastasi tohtori vältellen. "On niin hullua,
hän saa vehkeillä liiaksi, hän saa tehdä mitä ikinä tahtoo ja voittaa
niin paljon kuin häntä huvittaa. Hänen ympärillään hääritään, hänelle ei
olla välinpitämättömiä, aina on joku, johon hän saa koettaa mahtiaan.
Oletteko Te huomannut, miten minä kohtelen häntä? Kuin koulutyttöä,
tytön typykkää, minä olen kuin koulumestari, moitin hänen kieltään,
vaanin ja saatan hänet pahaan pulmaan. Ettekö luule, että hän ymmärtää
paha-aikeisuuteni? Ah, hän on ylpeä ja jäykkäniskainen, se karvastelee
häntä alati; mutta hän on myös liian ylpeä ilmaistakseen miten häneen
sattui. Mutta sellaista hän tarvitsee. Silloin kun Te tulitte, olin minä
jo kurittanut häntä vuoden ajan, se alkoi jo tepsiä, hän itki tuskasta
ja mieliharmista, hänestä alkoi tulla oikea ihminen. Sitten Te tuhositte
koko puuhan. Sitä se on, yksi hänet jättää ja toinen hänet ottaa; Teidän
jälkeenne tulee tiettävästi joku kolmas, kai."
Ahaa, tohtorilla oli jostakin syystä kosto mielessä, ajattelin minä ja
sanoin:
"Sanokaas minulle nyt, tohtori, minkä tähden Te oikeastaan olette
ruvennut tähän suureen puuhaan ja vaivaan ja puhunut minulle koko tämän
pitkän tarinan? Pitäisikö minun auttaa Teitä kurittamassa Edvardaa?"
"Ja kuuma hän on kuin tulivuori", jatkoi tohtori eikä ollut kuulevinaan
kysymystäni. "Kysyitte, eikö kukaan voisi häntä voittaa. Miksei! Hän
odottaa prinssiään, sitä ei ole tullut, hän erehtyy luulossaan yhä ja
yhä, hän luuli Teitäkin prinssikseen, etenkin kun Teillä oli eläimen
katse, ha ha. Kuulkaa, herra luutnantti, Teidän olisi välttämättä
pitänyt tuoda univormunne mukaanne. Sillä olisi tehovoimaa nyt. Miksipä
ei kukaan voisi häntä voittaa? Minä olen nähnyt hänen vääntelevän
käsiään kaivaten sitä, joka vain tulisi ja ottaisi hänet, veisi hänet
mukanaan, hallitsisi hänen ruumistaan ja sieluaan. Olen. Mutta hänen
täytyy olla jostain muualta, pöllähtää ilmoille kuin ihme. Aavistelen,
että herra Mack on toimitusretkillä, hänen matkallaan on jokin
salatarkoitus. Kerran ennenkin lähti herra Mack matkoille, ja kun hän
palasi, oli eräs herra hänen mukanaan."
"Eräs herra?"
"Niin, mutta hän ei kelvannut", sanoi tohtori tuskallisesti hymyillen.
"Hän oli noin minun ikäiseni, hän ontui kuten minäkin. Hän ei ollut
prinssi."
"Ja minne se sitten lähti?" kysyin minä katsellen tarkasti tohtoria.
"Minnekö lähti? Täältäkö? En minä tiedä", vastasi hän hämmentyneenä. "No
nyt olemme jutelleet liian kauan näistä asioista. Viikon päästä saatte
nousta jalkeille. Näkemiin!"